Matkalla yllätti Pekan ankara lumipyry, ja hän tuli peräti uupuneena
Suomenniemeen.
Ukko Pekkalainen oli iloissaan nähdessään hänet jälleen, ja tulijalle
oli kerrottavana se lohdullinen sanoma, ettei suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä hänen poissa
ollessaan, eikä myöskään norjalaisten kanssa. Metsäseudulla oli
hiljaista ja rauhallista. "Oletpa sinä, Pekka, kauan viipynyt metsässä
ja tuntureilla, enkä sitä ihmettelekään. Hyvinhän sinä siellä viihdyt,
etkä kaiketi tahtonut jättää Mattia, ennen kuin hän oli tottunut
tulemaan yksin toimeen. Nyt sinun pitää levätä täällä jonkin aikaa" --
"Kiitos vain, isä Pekkalainen, mutta minä haluan kotiin, niin pian kuin
pääsen liikkumaan."
Oli täysi talvi Pekan tullessa kotiinsa Bjurbergiin. Niila oli ilosta
haltioissaan nähdessään isäntänsä ja ystävänsä, mutta toinen veli
veteli äänettömänä luudalla lunta ja kuuraa Pekan vaatteista.
"No pojat, kuinka jaksatte?" -- "Hyvin vain, ja olipa hyvä, kun tulit
kotiin. Täällä tuli lumi niin aikaisin, että olemme kiertäneet monta
karhua. Kyllä niitä on runsaasti tänä vuonna, ja suurta vahinkoa ovat
tehneet sekä talollisille että suomalaisille. Sekä Wiggenin asukkaat
että Keskisalon eli Midskogin Juho ovat käyneet täällä sinulta apua
hakemassa. Nyt tulee metsässä elämä; mutta missä Teppo on?" -- "Matin
luona." -- "Olisihan minun pitänyt se arvatakin, mutta olen sinun
kotiintulostasi niin hyvilläni, että olen ihan typerryksissä. Kyllä
metsästys onnistuu yhtä hyvin Pikku-Rakinkin avulla; tottamaar meille
tulee hauskaa tänä talvena."
"Kuuluukos mitään uutisia?"
"Eipä ole kuulunut mitään."
"Onko teistä kukaan käynyt Antin luona?"
"Ei ole tullut käydyksi."
"Mutta onhan teillä kaksi pyssyä?"
"Niinpä tosiaankin! Pietari Hakkarainen kävi täällä ja jätti pyssyn
sinulle annettavaksi, sanoi paljon kiitoksia ja käski sanoa sinulle
terveisiä ja mainita, ettei meillä kuningasta olekaan, vaan kuningatar,
joka on oikein herttaisen hyvä. Kuningatar on tuominnut Ekshäradin
talolliset rakentamaan Hakkaraisen talon uudelleen ja elättämään sekä
hänet eitä hänen vaimonsa, kunnes talo tulee valmiiksi ja hän on saanut
korjata viljaa, ja heidän vallesmanninsa hän on tuominnut antamaan
Hakkaraiselle asunnon ja suojeluksen. Voit arvata, miten Hakkarainen
siitä ylpeili. Hän sanoi, ettei suinkaan maksa vaivaa ruotsalaisten
tehdä kiusaa suomalaisille, sillä nyt hän oli puhutellut kuningatarta,
niin että he kyllä saisivat tietää hänen käyneen kuninkaissa."
"Tiedätkö, mihin Hakkarainen meni täältä?" -- "Hänellä oli aikomus
kyläillä täällä pohjoiskulman suomalaisten luona, sillä tänä talvena
hänen ei tarvitse tehdä työtä. Minä arvelin, että hän meni Pekkalaisen
luo, ainakin hän sanoi sinne menevänsä."
"Minkä verran teillä on ruokavaroja talveksi?" -- "No, jauhoja on
tarpeeksi asti, mutta lihaa on niukalti. Talvi tuli liian aikaisin,
niin että saimme lintuja vähän. Yhden karhun saimme loukusta, mutta sen
lihoista jaoimme Elgsjön suomalaisille. Majavia olemme saaneet viisi,
ja kaksi näätää olemme ampuneet, mutta nyt tulee kyllä toinen juttu,
kun sinä Rakin kanssa olet tullut kotiin. Olisipa nyt hengissä sinun
vanha Rakkisi, voisimme jakautua eri ryhmiksi, mutta nyt saamme kulkea
yhdessä. Ei hätää mitään. Meillä on kolme pyssyä. Sepä vasta on oikea
jyskyttäjä se pyssy, jonka Hakkarainen meille osti. Katsohan!" --
"Oletko koetellut sitä?" -- "Olen tietystikin, mutta se on liian iso
pienempien lintujen ampumiseen, ei jää mitään jäljelle, jos ampuu
teertä tai pyytä."
"Ammu siltä pää poikki, niin ruumis jää eheäksi", vastasi Pekka
leikillisesti. -- "No niin", vastasi Niila, "kyllä siitä hyvä tulee,
kun vain ensin näytät minulle, miten se käy", ja sitten molemmat
nauroivat.
Jonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä
olikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan
Karhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin
suomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan
karhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.
Moni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman
päivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen
anteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin
monesta turmiollisesta pedosta.
Niiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho
Vetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa
onnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen.
"Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys
seuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka,
saada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni
mukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi
ja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä
mukaan?"
"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä
minunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan
ne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet
tänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin
sellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?"
"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs
Hakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan
puheille!" -- "Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän
nyt on?" -- "En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli
siellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko
Pekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista
työmiestä."
Oli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat
toisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa.
Pekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että
Norjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin
tulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo
tappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari
pyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. "Jollen olisi ollut
suomalainen ja asunut Norjan puolella", sanoi hän nauraen, "en
varmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se
onnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä
suomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät
etelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he
myös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki."
Vetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään.
Mietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut
kuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia
tulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.
Tästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa
hiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli
toimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät
matkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen
aikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. "Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo
palatessasi koira Niilallekin."
Mihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen
suomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari
luonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten
kesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja
tappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina
paremmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin
kaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat
toimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös
syntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä
pitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli
vietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen
talon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei
hän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti
heti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut
neuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli
mielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä
hoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle
tuulelle.
Hopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt
metsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä
kuulla ja nähdä.
Jäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli
Pekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja
lähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei
tarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä
Matti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei
hän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli,
että puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli
kyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa,
mutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki
tiedustelut jäivät turhiksi.
Vappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön
suomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt
tämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi
parasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan
osan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja
Vappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.
Kerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti
tahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä
muuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa
sopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi
kannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan
ostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.
"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä
lähden matkaan", sanoi Antti; "sinä saat metsästää yhdessä Matin
kanssa."
Se oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi
tavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä
saisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan
kysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan
kanssa, joista hän ei tiennyt mitään.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli
poikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa.
Matti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan
puolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään
tullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties
pidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu
uskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas
arveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: "Ei Antti jätä itseään
norjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän
sitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan
aihetta; kyllä Antti kotiin tulee."
Ja totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti
pihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta
uuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta
sisään, kun jo huudahti: "Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme!
Niin, niin", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan
seisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, "ei niin kiirettä
toki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat
pitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä
ovat sinun tavarasi", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen
Pekan viereen. "Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on
sinulle kirje", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. "No, Liisu, nyt on
Antilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä
pöytään mitä sinulla on tarjota!"
"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi", sanoi Liisu Antin
pistellessä ruokaa poskeensa; "pelkäsimme että norjalaiset olivat
ottaneet sinut vangiksi." -- "Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä
kovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut." -- "Miten se
tapahtui", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.
"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen
sotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä
vedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin
katsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi
ja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin
alle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat
norjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' -- 'Olenpahan vain
suomalainen, Ruotsin puolelta'. -- 'Ruotsalainen!' huusivat he;
sittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että
me olemme tulossa.'
"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. -- 'Otamme kyllä',
vastasivat he. -- 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa
nostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta
silloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen,
mutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin
arvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että
'saankos ottaa eväskonttini?' -- 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus,
mutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'
"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän
täytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka
sivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös
kiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä
eräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki
huoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos.
'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat
itse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä
tallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan
hevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.
"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä
nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani,
nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan
vastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä,
mihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan
metsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin
Bogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne
kaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla
tulin nyt kotiin, niinkuin näette."
"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle", sanoi Pekka, "sitten
saamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt."
Ennen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti
tuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin
mahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli
koko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä
lukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi
pakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että
suomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.
Sitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan
Antilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen
ystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi
perille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja
he tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen
naapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä
metsien kautta. "Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme
tahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me
tahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä
jos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen,
etteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää
puolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme."
Sitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja
ettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. "On kyllä", väitti Pekka,
"mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin
jonkun viemään sanaa kotiin Niilalle." Siihen ei ollut helppo löytää
ketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin
neuvottomina. "Kyllä Kaarina osaa sen tien", sanoi Antti. -- "Tahdotko
sinä mennä, Kaarina?" -- "Tahdon." -- "No, mene sitten Viggeniin,
sieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini,
Bjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin." Hän vei Kaarinan
vähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle
sana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle
tunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. "Tämä on jätettävä
Niilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen
kotiin."
Seuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille
seuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja
Ruotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen
sotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan
hiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla
kaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan
itäpuolelle Bysjön järven luo.
Pimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa
ruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli
noin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat,
sillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille
selkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja
silloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän
huusi: "Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?" --
"On", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. "No, tule sitten
esiin!" Ja Antti astui esille. "Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat
ruotsia?" -- "On." -- "Sano suomalaisille, että he itse valitsevat
itselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä."
Antti teki niin, ja siihen vastattiin: "Me olemme jo valinneet." --
"Sano hänelle, että hän tulee tänne." -- "Pekka, Pekka, käy nyt esiin
esivallan luo!" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö,
kapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän
Pekan ulkonäköä ja kysyi: "Sinutko suomalaiset ovat valinneet
päällikökseen?" -- "No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko
siksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa." -- "Oletko
ennen ollut mukana sodassa?" -- "Olen."
Sitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. "No, eihän tuo
paljoa ollut", arveli kapteeni; "mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin
pitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain
tappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen
pääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin
miehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme." -- "Me
tarvitsemme ruutia ja lyijyä", sanoi Pekka. -- "Lähettäkää pari miestä
minun mukaani, niin saatte niitä."
Kun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan
tyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä,
järven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman
mitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. "Olkaa huoleti,
suomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies,
joilla on kirveet!" -- No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi:
"Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja
teemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme
pitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen
tulee railon yli meidän kimppuumme."
Hei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti
suomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden
iskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään
päälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen
ja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan
korkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli
ihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului
sellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä
vihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin
puolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.
"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven.
Valakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni
toisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin
luotejakin. Ha haa", nauroi hän; "hyökätkää te tanskalaiset vain meidän
jäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!" -- "Kovin vähän me
saimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni", rohkeni Pekka muistuttaa.
"Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole
sen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi
varmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä", sanoi hän
alakuloisena.
"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!" -- "Aivan oikein,
luulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään." -- "Osaavat
kyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin." -- "No hyvä, tapaamme
toisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä."
Myöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina,
ja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden
ääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli
talollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan
Pekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa
kunnollisesti auttaisivat toisiansa. "Meillä talollisilla on vain vähän
pyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme", epäili Matti. "Eipä
niinkään", sanoi Pekka, "minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että
voin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos
näyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne!
Norjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he
yrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät
muurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton.
Nyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin
suomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä."
Jo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen
sotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset
alkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. "Syökää lujasti,
miehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä
kai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois
lähtemään." -- "Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?" --
"Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne
kaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää." --
"No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan
norjalaisille!"
Auringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven
jäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi
rannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden
ääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli
tapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli
hiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä.
"Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!"
Reippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät
vihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä
takaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana
kulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.
Jo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni
etupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan
Pekan luo kapteeni sanoi: "Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä
jos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä
metsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää
vihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?" --
"Olen, herra kapteeni." -- "Onko sinulla vartijoita vuorella
varoittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?" -- "On;
siellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin
minuutin kuluessa he voivat saapua tänne." -- "Hyvä on; ohoh!" sanoi
hän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen
pitkin jäätä järven eteläpäähän.
Sitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan.
"Hyvää huomenta!" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota
huiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin
lakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. "Hyvää yötä teille!"
virkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.
Vihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat
tykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa
tuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä.
Jääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot
alkoivat naksahdella. "Odottakaa!" sanoi Pekka, ja komento kulki
hiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät
lähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta
siltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi
ja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: "Tähdätkää joka mies tarkkaan
omaa vihollistaan!" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto:
"Ampukaa!"
Silloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko
jäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä.
"Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt
panostettuina!" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi
takaisin.
Sellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin
olivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja
kivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia
paukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli
levottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. "Antti lähetti sanomaan
terveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka
hyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt."
Sitten tuli kapteeni ja sanoi: "Suomalaiset, vetäytykää metsään;
ratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten
kimppuun sivusta!" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään,
ratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko
länsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen
pääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman
vihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja
seisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä.
Pimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen
arveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.
Pekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin
käskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen
naapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä
sotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän
ei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle,
mistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut
neuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. "Ensi
aluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin",
vastasi Pekka. "Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule,
Matti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten
taholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei
ole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet,
joten kyllä jaksamme valvoa."
Sitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen
miehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren
vihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä
haavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan
oli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi
talollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.
Jo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti
vakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden
ruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin
tanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio.
Etelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi
vakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi
hevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä.
Suomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi
heille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia
kunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt
paikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös
tiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes
he palaisivat.
Pari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä
kertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä
leiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten
ruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan
ainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia
viipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli
tehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä
ja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos
tanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.
Tähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli
tanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten
toverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko
ruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden
joukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille.
Kohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin,
johon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.
Suomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin
puheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan
hän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. "Pekka",
sanoi hän, "sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista
sotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia,
mihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien
avulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää
erilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja
ruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin
kertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta
ruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt
vain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole
ketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme
toisemme. Mars!"
Illalla Pekka jo saattoi kapteenille ilmoittaa tanskalaisten lähteneen
liikkeelle ja heidän etujoukkonsa nyt olevan Kolan luona, jossa he
polttivat ja hävittivät raakalaisten tavoin. Sitä mukaa kuin
tanskalaiset kulkivat eteenpäin, seurasivat suomalaiset jäljessä, ja
eräänä päivänä heidän onnistui tuhota pieni joukko, joka oli asettunut
metsätien varrelle otettuaan muutamia vankeja. Nämä olivat Kolan pappi
ja hänen kaksi tytärtään. Heidät lähetettiin nyt reellä kapteenin luo
sekä samalla muutamia hevosia, ja siitä toimesta kapteeni lähetti
suomalaisille kiitokset.
Tanskalaiset olivat jo saapuneet Holmedaliin ja suomalaiset saivat
kääntyä takaisin. Kun he tulivat Noresundiin, vastaanotti kapteeni
heidät hyvin. Hänellä oli nyt sekä ruokavaroja että ampumatarpeita
heille antaa, jos he vielä joksikin aikaa tahtoivat jäädä rajalle
vartioimaan. Talollisten tuli ottaa haltuunsa tanskalaisten jättämä
Morastin vallilinnoitus ja suomalaisten oli edelleen liikuttava
metsissä pitkin rajaa, tuhottava vihollisia mikäli suinkin voivat ja
sitä paitsi edelleenkin lähetettävä kapteenille tieto kaikesta, mitä
tapahtui.
Tähän määräykseen suomalaiset olivat tyytyväisiä, ja iloisin mielin he
lähtivät taas eteenpäin ja levittäytyivät pitkin maan rajaa. Nyt heillä
oli helpot päivät, sillä ei yhtään vihollista ollut lähitienoilta,
jonka vuoksi he metsästelivät, seurustelivat heimolaistensa kanssa
Norjan puolella ja kuluttivat aikaansa miten hauskimmin osasivat.
Sitten tuli kevät ja kirkkaat päivät, lumi suli ja mättäät
paljastuivat. Silloin suomalaiset tulivat Pekan luo sanoen tahtovansa
palata kotiin. "Mene kapteenin luo ja sano, että meidän pitää päästä
kotiin töitämme jatkamaan." Vallilinnoituksessa hän tapasi kapteenin,
joka jo oli parantunut. Kun Pekka puhui asiansa, sanoi tämä
talollistenkin esittäneen saman pyynnön. He tahtoivat päästä hoitamaan
maanviljelystään, ja samoin lienee kai ollut norjalaisten laita. Hän ei
niin muodoin nähnyt siitä olevan mitään vaaraa, vaikka antoikin
kaikille luvan mennä kotiinsa, mutta kehoitti heitä samalla olemaan
valmiit, jos hänen täytyisi kutsua heidät uudestaan kokoon. Pekkaa hän
kehui erityisesti, antoi hänelle valtuuden olemaan edelleen
suomalaisten esimiehenä ja kehoitti heitä tottelemaan Pekkaa kaikessa.
Sitten suomalaiset lähtivät kukin kotiinsa.
Pekan ja Antin palattua kotiin kertoi Liisu Niilan käyneen siellä
tuomassa Pekalle sanaa, että tuntureilla oli kaikki hyvin. Niila oli
tuonut mukaansa sieltä nahkoja ja Kaarina lähettänyt terveisiä, että
hän aikoo jäädä Bjurbergiin, kunnes Pekka tulee kotiin. Sekä Kaarina
että Niila lupasivat pitää kaikesta hyvän huolen, niin ettei Pekan
tarvinnut olla huolissaan. Antille Liisu sanoi, ettei hän ollut
Niilasta päässyt eroon, ennenkuin oli antanut tälle Antin narttukoiran;
mutta olihan heillä vielä kaksi koiraa ilman sitäkin. Antti ei sanonut
mitään siitä, että Liisu oli antanut Niilalle nartun, ja niin oli taas
kaikki hyvin.
"Tottahan sinä nyt jäät meille joksikin aikaa, Pekka?" kysyi Antti.
"Auta minua kevättöissä, niin minä sitten lähden sinun mukaasi. Minun
tekee mieleni nähdä sinun talosi ja ehkä vähän enemmänkin", sanoi hän;
"johan onkin pitkä aika kulunut siitä kun olin pohjoispuolen metsissä."
-- "Olkoon menneeksi; Niila kyllä hoitaa kotityöt; minun tekee mieleni
katsella ympärilleni täällä päin."