Niin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä
useampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi
uudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät
liian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen
kodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun
hän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.
Hän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. "Hyvää päivää,
Pekka!" sanoi tämä reippaasti. "Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut
itsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut
aivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on
mukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole
ihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä
katsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin,
semmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä
aika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit
pois luotani!"
Pekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi
suu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja
oli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu
taas ryhtyi puhumaan: "Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle
muutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!" kehoitti Vappu
työntäen häntä edellään. "Käy sisään, Pekka", sanoi hän kääntyen miehen
puoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli
jo sisällä ja ovi kiinni.
"Istuudu nyt", sanoi Vappu, "ja kuuntele, mitä minulla on sinulle
sanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni."
"Hm!" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun
puheet. "Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja
pulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä.
Näitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että
hänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?" --
"Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se
nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä
rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka
puolensa pitää; mennään me pois halmeelle."
Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne
poikaasi?" -- "En", sanoi Pekka. -- "No, minun kai pitää sanoa sinulle,
että tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä
Kailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole
huolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy
pitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin
sanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä
paikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin
ison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko
joutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat.
Röytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja
niin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella
häntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin
syötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella,
miten järjestätte asiat."
Pekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa
Makkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: "Mene tupaan
ja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen." Sitten hän
tarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että
Niila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: "Kuule, Pekka,
miten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?" -- "Eipä ihan
niinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja
antamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä." -- "Kyllähän toki
itsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja
voithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin."
"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen,
jollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan,
niin saat kuulla, miten asia on."
Kun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka
omaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta,
mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun
tämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli
kuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään
isolle ruotsalaiselle.
"Siitä saat kyllä olla varma", virkkoi Niila innokkaasti. "Ei maar,
kyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa,
joka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä
itseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin
puolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu.
Saathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta
minä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun
velimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin,
jos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä
luullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja
mene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras
järjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa
mielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin."
He näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän
halmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. "No, mitä vieraat sanovat?"
kysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. "Ka, eivätpä juuri
mitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö
meillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että
tulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja
kuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että
parasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä."
-- "Niin", virkkoi Pekka nousten samassa; "kerro, Niila, veljellesi,
miten asia on, ja menkää sitten työhön."
Pekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu
lopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: "Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä
kertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt,
Matti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä,
mutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä
minä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi,
niinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi
valtaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas
tapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko,
niin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka
oletkin onnenlapsi." Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti
pyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.
Kun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin
ystävällisesti: "Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi;
paljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan
olemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin
lähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen
kanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi.
Täällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme
varoituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita.
Sitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi
sinulle tehdä pahaa."
"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan,
mutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot."
"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi", sanoi Pekka hämillään,
"molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu
kyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman
suomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme
pettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat
sinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa
salata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen,
niin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin
kuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois."
"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun
mukaasi!" -- "No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!" Sitten he menivät
työmaalle ja uurastivat iltaan asti.
"Kuules, Niila", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, "Matti ja minä
lähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin
saamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata
sinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä
pyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä
ei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos
saisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin
jompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon,
sillä pyssyn me tarvitsemme joka mies."
Seuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin.
Kateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille
ostamaan pyssyä. "Katso vain, että saat virheettömän", muistutti Pekka,
"ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua
täällä."
Niila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla
myöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen
saaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat
menneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.
"No hyvästi sitten, Niila", virkkoi Pekka; "toimi mielesi mukaan kotona
Bjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta
talvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja
hanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka
välillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia."
"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?" --
"Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin
kuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun,
Niila!"
Pekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi
mietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä
tuumia Pekalla mahtoi olla.
Kun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi
edellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat
näyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.
Klar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut.
"No sinun täytyy oppia", virkkoi Pekka; "asetu nyt tänne odottamaan
minua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo
keskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän
tultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen,
vaikkei tässä ole mitään vaaraakaan."
Sitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja
halkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui
vaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: "Minä
kuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on
vuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt
hyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua
hakemaan."
Näin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti
uimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki
toiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.
Pekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen
kanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He
olivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.
"Oletpa enemmän kuin tervetullut", virkkoi Pekkalainen, "me tässä
par'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät
suomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko
eukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida."
Syötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle
aholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja
kenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: "Kerro, Pietari,
Pekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta."
"Niin", virkkoi Pietari, "en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että
Hakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön
suomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa,
niinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja
kaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja
pääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön
suomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt
he kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat
ovat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä
on joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä
auttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu
sotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä."
"Eikä myöskään jokivarsilla", tokaisi Huuskoinen; "siellä on kulkenut
suomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja
ryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan
äskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin
metsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että
ruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan
odottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin;
Jumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!
"Niin", tuumi Pietari, "talolliset väittävät saaneensa esivallalta
luvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi
uskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja
Kaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui." -- "Ei", tokaisi siihen
vanha Pekkalainenkin, "enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä
on kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä,
kuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että
heidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä
rangaista."
Tässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi
metsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. "Sieltä tulee joku", virkkoi
ukko, "pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!"
Miehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli
näkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli
yksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha
Pekkalainen huusi koiraansa.
Vieras tuli suoraan heitä kohti. "Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!"
sanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen
virkkoi: "Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen
osanneeni oikeaan." -- "Niin olen", vastasi Pekkalainen nousten. "Miten
voin sinua auttaa?"
"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin
tähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion
mennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen", jatkoi hän.
"Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä
paikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot
kyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni
paikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja
arvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi."
"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa,
sen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt
kulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja
käsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana." -- "Niin,
kyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut
vangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he
kyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä,
niin kyllä minusta vielä mies tulee. -- Mutta mitä väkeä sinulla on
luonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta
entäs nuo toiset? Vai niin", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli
ilmoittanut, keitä he olivat, "olenpa kuullut heistä jo ennenkin.
Karhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he
nyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?"
Vanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset
menettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät
ruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi
suurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään
laissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.
"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!" virkkoi Hakkarainen hypähtäen
pystyyn! "Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He
väittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja
konnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on
rakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen
tahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten
täytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä
sanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä
oikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?"
"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme
tarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!"
Hakkarainen hypähti taas pystyyn. "Te pohjoiskulman suomalaiset!"
ähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi:
"Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla
pitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan,
niin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu."
Tuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään.
Hakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi
ihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut
kestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen
olikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista
ruumiinvoimistaan.
Juteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu
päättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään
perää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka
oli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti
Hakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.
Päätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan,
mutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat
itselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton
varojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa,
joilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja
toisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset
hyökkäykseen. Sitten erottiin.
Hakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen
ja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka
hänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.
"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan
sinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä
luonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset
etsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä
miehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko
metsäseudun.
"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata
hänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti,
hän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä
minun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään,
ja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun
luoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä
katoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden
kuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin
levittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä
sukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän
suvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että
sukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä
luule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani
saa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä
poikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi,
kunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet."
Pekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä
tuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa
hyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja
ilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin
tyytyväinen.
Pekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä
vastaan kysyen äreästi: "Saanko sinulta vaatteita lainaksi?" -- "Saat."
-- "Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?"
Sen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka
kirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli.
"Kiitos", virkkoi Hakkarainen, "minä lähden huomenna." -- "Ethän sinä
kykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään." -- "Ei,
haavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on
kiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja
jollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa,
ja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!"
Hänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa
seuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten
erilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja
tuodakseen sen metsäkulmalle. "Vaikka kaksi, jos tahdot." -- "Olkoon
menneeksi", sanoi Pekka; "ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen
olkoon sinulle, toinen minulle." -- "Niin sinä, Pekka, puhut kuin
minäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!"
Parin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella
metsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt
siellä käyneen. "No nyt, Matti, olet kotonasi", sanoi Pekka vähän ajan
kuluttua. "Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen
viihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin
aikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle
näyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin
vaivat; nyt metsästämään!"
"Oletko väsyksissä?" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään
jyrkkiä mäkiä. "Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat
hankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö
sinua väsytä?" -- "Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin
kuunnellaan." He pysähtyivät. "Kuuletko mitään?" -- "Kuulen virran
kohinaa idästä päin." -- "Niin juuri", sanoi Pekka, lähdetään taas,
virran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt
eteenpäin!"
"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!"
-- "No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä
ennen?" -- "Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme
tänne tulleet."
Kun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet
pitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut
simpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon
hän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. "Niistä
rahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään
lepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet
utelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja
koirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron."
Erämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi
paisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka
oli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. "Katso nyt, Matti,
tarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon
sinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun
aarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt
eteenpäin!"
Heidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun
loukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut
opastusta, heitti Pekka jäähyväiset. "Tee nyt työtä Matti! Jääköön
Teppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella
saat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin
mene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä
rupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla
minusta!"