Lähdettyään Antin luota Pekka suuntasi matkansa ystäviensä luo
Viggeniin ja sieltä edelleen Vetalaisen taloon. Hänen poissa ollessaan
eivät ruotsalaiset olleet hätyyttäneet suomalaisia, mutta suomalaiset
olivat tapelleet keskenään silloin tällöin, niin että verta oli
vuotanut. Olipa joku suomalainen tehnyt itsensä syylliseksi ilkitöihin
ruotsalaisia kohtaan, ja muutamat suomalaiset olivat asutuilla
seuduilla käydessään saaneet kokea pahaa kohtelua. Malmivuoren
tienoilla oli otettu irtolaissuomalaisia sotaväkeen. Monet sellaiset
olivat vapaaehtoisesti ottaneet sotamiehen pestin, ja huhuna
kerrottiin, että kaikki kulkurisuomalaiset viedään sotaan ja ettei
rakennusseteleitä anneta muille kuin niille, jotka voivat todistaa,
että heillä on varoja rakentaa ja viljellä maata.
Kun Pekka tuli Suomenniemelle, vakuutti ukko Pekkalainen todeksi, mitä
hän jo ennen oli kuullut, ja että kuningas lähtee sotaan kevätpuolella.
Oli siis pidettävä kiirettä, jos Pekka tahtoi saada rakennussetelin
ennen kuin kuningas lähti. Mutta nyt oli sellaiset ajat, että vaikk'ei
Pekka itse tahtonutkaan lähteä sotaan, hänet pääkaupungista muitta
mutkitta otettaisiin sotamieheksi. Olisi sen vuoksi ehkä parasta, että
Pekkalainen lähti kuninkaisiin. Häntä, vanhaa suomalaisukkoa, ei kukaan
ottaisi, ja olipa hänellä omasta puolestaankin puhuttavaa kuninkaalle.
Hän oli siksi jo ennen Pekan tuloa melkein päättänyt lähteä sellaiselle
retkelle. Nyt hän teki ratkaisevan päätöksen, ja rakennusseteli hänen
oli määrä tuoda mukanaan palatessaan kotiin. Sillä välin Pekka voisi
katsella asuinpaikkaa. Sellaisista ei ollut puutetta. Sen lisäksi
päätettiin, että Pekka ja Pekkalaisen nuorin poika seuraisivat ukkoa
niin kauas kuin he voivat piileksiä metsissä. Kun sitten olisi tultu
niin lähelle asuttuja seutuja, ettei se enää käynyt päinsä, piti
nuorten miesten pysähtyä odottamaan ukkoa. Tuuma oli viisaasti harkittu
eikä sen olisi luullut epäonnistuvan. Täytyi kuitenkin pitää kiirettä,
sillä talvi oli jo pitkälle kulunut.
Lähdettiin siis viipymättä matkaan halki autioiden metsien ja tultiin
Daal-joen varrelle. Siellä Pekka tunsi seudut jo siltä ajalta, kun oli
viimeksi siellä liikkunut, eikä siis tarvinnut olla epätietoinen matkan
suunnasta. Pekka kulki matkueen etunenässä, ja parin viikon kuluttua
oli tultu vuoriseuduilta alankomaalle, kunnes vihdoin huomattiin
kaukana idässä meri. Pekka pysähtyi hetkiseksi, ja sitten kirkasti
iloinen hymy hänen kasvojaan.
"Mitä nyt ajattelet, Pekka?" kysyi vanha Pekkalainen. "Ajattelenpahan,
että pian saavumme määräpaikkaan, jossa meidän on erottava, jollei
muistini petä. Tulkaa!" Ja sitten hän pari tuntia käveltyä pysähtyi
harjun rinteelle. "Kuuletteko mitään?" -- "Kuuluu kosken pauhua!" --
"Sittenpä olemme pian perillä."' Niin asia olikin. Pekka oli löytänyt
saman paikan, missä hän Antin kanssa oli noussut maihin Ruotsin
rannikolle, ja todistukseksi siitä hän näytti honkaa, jonka kylkeen oli
kaiverrettu puumerkki Y. "Onpa sinulla hyvä muisti!" virkkoi ukko.
"Voimmeko levätä täällä?" -- "Kyllä kai", sanoi Pekka. "Asettukaa
lepäämään, minä lähden vähän kauemmaksi tutkistelemaan ympäristöä."
Muutaman tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi: "Niin täällä on
autiota ja asumatonta kuin ennenkin pitkät matkat: ei näy savua, ei
ihmisistä merkkiäkään. Katsotaanpa, onko kukaan löytänyt kätköämme."
Tammen ja hongan sisässä olivat hyvin säilyneet niihin piilotetut
esineet, ja vaikka metsä oli kasvanut ja lumi vielä oli maassa, löytyi
venekin. Kun Pekka oli ottanut esille kätkemänsä pyssyn, pääsi nuorelta
Pekkalaiselta ilon huudahdus. "Niin, Paavo", sanoi Pekka, "ole
hyvilläsi! Suomalaisilla on yhtä pyssyä enemmän ja tule pian takaisin,
niin metsästämme mielin määrin paluumatkalla; ja sillä välin, kun
isäukko on poissa, pitää meidän hankkia tarpeemme. Silloin saat
näyttää, kykenetkö käyttämään pyssyä yhtä hyvin kuin jousta. Nyt meidän
pitää panna yöpaikkamme kuntoon, sillä niinkuin sanoin, luulen
parhaaksi, että pysähdymme tähän. Isä Pekkalaisen ei ole vaikea osata
kuninkaisiin. Sinne pääsee seuraamalla koko ajan meren rantaa. Kaikissa
lahdissa jää vielä kannattaa, ja tiedän, että etelämpänä on asuttuja
seutuja."
Levättyään pari päivää ukko jatkoi matkaa, kun oli ensin sovittu siitä,
että jos nuoria miehiä jollakin tavoin hätyytetään, heidän on
pelastauduttava niin hyvin kuin taitavat, odottamatta Pekkalaisen
paluuta. Hänenkin oli saatava toimia vapaasti mielensä mukaan. Jollei
hän olisi palannut takaisin kevään tullessa, kun mättäät alkoivat
paljastua hangen alta, olisi nuorten miesten lähdettävä kotiin.
Pekka ja nuori Paavo saattoivat ukkoa niin pitkälle etelään, kunnes
tultiin asutuille seuduille, jolloin he palasivat leiripaikalle, jossa
varustausivat oleskelemaan pitkähkön aikaa. Sitten he kuljeksivat
metsästelemässä lähiseuduilla hengenpitimikseen.
Kerran kuljettuaan pitkän matkan metsästämässä ja palattuaan vasta
myöhällä he ihmeekseen jo kaukaa huomasivat nuotionsa palavan
kirkkaasti ja kun he lähestyivät sitä varovasti, he huomasivat
ilokseen, että ukko Pekkalainen oli puolitoista viikkoa poissa oltuaan
jo tullut takaisin.
Ukko toi nuorille miehille sellaiset iloiset terveiset, että matka oli
onnistunut odottamattoman hyvin. Kuninkaalle hän oli saanut lausua vain
pari sanaa, sillä tällä oli ollut kova kiire, mutta rakennussetelit hän
oli saanut, ja "hyväpä oli, että ette olleet siellä, sillä koko joukon
suomalaista irtolaisväkeä olivat he ottaneet sotaväkeen. Ette voi
aavistaa, kuinka paljon väkeä siellä oli. En koskaan enää halua käydä
kuninkaissa. Huomenna lähdetään taas takaisin metsiimme; siellä
rauhassa viihtyy toki toisella tavalla."
Kevät oli tullut, aurinko pehmitti hangen päivisin, minkä vuoksi
suomalaiset matkamiehet kulkivat valoisina öinä, jolloin pakkanen jääti
hangen pinnan, niin että sukset juoksivat hyvin. Taival katkesi
ripeästi heidän seuratessaan Daal-jokea, missä se oli mahdollista.
Niin he eräänä aamuna saapuivat Malungiin Pekan ystävän Pietarin ja
tämän isän luo. Nämä olivat levottoman näköisiä ja sanoivat, etteivät
he uskalla ottaa heitä vastaan niinkuin velvollisuus vaati, eivätkä
edes antaa heille yösijaa, sillä vouti oli käskenyt, että kaikki
kulkijasuomalaiset oli otettava kiinni ja vietävä hänen luokseen, ja
nyt he pyysivät suomalaisia lähtemään joutuin pois, ennenkuin kukaan
naapuri ehti heitä nähdä. "Pysähtykää tuolla vuoriston puolella",
neuvoivat he, "niin me pimeän tullessa tulemme teidän luoksenne ja
pidämme huolta siitä, että saatte, mitä tarvitsette."
Voudin käsky oli suomalaisille aivan uutta, minkä vuoksi he epäilemättä
noudattivat taalalaisten toivomusta. Vaikka he kyllä saattoivat
todistaa, etteivät olleet kulkurisuomalaisia, eivät he kuitenkaan
tahtoneet vaivautua kuljetettavaksi voudin luo, vaan lähtivät, mihin
heidän ystävänsä olivat neuvoneet. Heidän lepoaikansa oli tullut, ja
olihan oikeastaan samantekevä, missä he lepäilivät.
Illalla tulivat sekä isä että poika heidän luokseen mukanaan yhtä,
toista syötävää. Ja sitten jouduttiin pakinoihin. Taalalaiset olivat
kovin tyytyväisiä kuullessaan, että ukko Pekkalainen oli äskettäin
puhunut kuninkaan kanssa ja että suomalaiset, Pekka niihin luettuna,
eivät enää olleet kulkureita, vaan tilallisia. He tahtoivat nyt
suomalaisia lähtemään kotiin heidän mukanaan, sillä nyt ei ollut mitään
vaaraa. Ei; suomalaiset tahtoivat jatkaa matkaa Suomenniemelle. -- No,
sitten piti Pekan kertoa, miten hänen aikansa oli kulunut siitä
lähtien, kun hän oli eronnut Pietarista tunturilla.
Pekan kertoillessa, miten Antti ja hän olivat elelleet tunturiseudulla,
innostuivat sekä hän itse että vanha Pietari. Ukko kertoi
nuoruudenmuistelmiaan, miten hän oli tuntureilla metsästellyt ja kuinka
hän usein jälkeenpäin vanhanakin oli toivonut pääsevänsä noille
metsästysmaille. Vanha Pekkalainen harmitteli, ettei hän ollut koskaan
siellä käynyt, vaikka ne seudut olivat vain muutaman päivän matkan
päässä hänen kodistaan. Ukkojen jutteluun Pekka huomautti, että matka
pitenisi ainoastaan vähän, jos he menisivät kotiin sieltä kautta. Nyt
juuri oli sopivin vuodenaika ajaa peuroja. Hän ehdotti sen vuoksi, että
taalalaiset lähtisivät yhdessä suomalaisten kanssa metsästämään, niin
kauan kuin oli suksikeli. Itse hän toivoi löytävänsä mökkinsä
paikoillaan koskematta, ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tuumaan
suostuttiin, jos vain suomalaiset odottaisivat päivän verran,
taalalaisten varustautuessa matkalle. Tietysti suomalaiset kernaasti
suostuivat ystäviensä toivomukseen, ja niin päätettiin lähteä.
Viikkoa myöhemmin olivat kaikki metsästäjät eräänä iltana koolla Pekan
metsäpirtissä. Siellä oli jo katolla kaksi sarvekasta peuranpäätä, ja
pata kiehua porisi tulella. Jo matkalla oli nähty peuroja ja ryhdytty
niitä ajamaan sillä tavoin, että nuoret miehet kiersivät peuralauman ja
edestäpäin ahdistamalla peräyttivät ne vaanimaan asettuneiden
vanhempien miesten luo. Nyt oltiin perillä. Metsästys oli alkanut
hyvin, ja juteltiin parhaillaan, miten varmimmin saataisiin monta
peuraa.
Vanha Pietari sanoi silloin tietävänsä pohjoisempana tunturin, joka
oli äkkijyrkkä länteen päin ja siellä olivat kerran muutamat hänen
esi-isänsä sattumalta yhdyttäneet suuren peuralauman, sen he
piirittivät ja säikyttivät niin, että peurat syöksyivät suinpäin
jyrkänteeltä ja murskautuivat kuoliaiksi niin suurin joukoin, ettei
heidän tarvinnut sen enempää metsästää koko sinä vuonna. "Jos siellä
tapaamme peuroja, teemme samalla tavalla; ainakin pitää yrittää."
Ehdotus oli kaikkien mielestä hyvä, ja niin lähdettiin matkaan.
Metsämiehillä olikin hyvä onni, sillä heidän tullessaan tunturille
siellä oli melkoinen peuralauma. Nyt oli vain temppu ajaa ne tuon
vaarallisen jyrkänteen partaalle. Vanha Pietari johti ajoa ja määräsi
toverinsa paikat. Pekka asetettiin viimeiseksi, sitten lähdettiin
hiipimään, ja peurojen ja metsästäjien välimatka lyheni lyhenemistään.
Puolipäivän aikaan peurat olivat kierroksessa kolmelta puolen.
Neljännellä puolella oli jyrkänne, joka itsestään esti peuroja
pääsemästä pois. Tämä metsästystapa koetteli kärsivällisyyttä. Nälkä
kurni ja vilu puistatti, mutta toivottiin hyvää saalista, sillä
Itäpuolella peurat olivat vetäytyneet tunturin laelle ja ampujat
pääsivät pyssynkantomatkalle niistä, jotka kulkivat viimeisinä tunturin
alaliepeellä.
Paavo Pekkalainen, pyssymiehistä nuorin, oli otuksia lähinnä. Hän oli
ryöminyt kaiken päivää, ja vihdoinkin oli nyt peura lähellä. Nuori veri
virtaa kuumana; nyt se kuohahti. Laukaus pamahti, peura kaatui ja
samassa koko lauma syöksähti tunturin syrjää eteläiseen suuntaan. Mutta
sieltä kajahti pyssynlaukauksia vastaan. Nyt lauma kääntyi ja syöksyi
ylöspäin pohjoista kohti niin läheltä jyrkänteen parrasta, että jos nyt
olisi joku ollut siellä niin lähellä, että olisi voinut ampua, koko
lauma olisi syöksynyt jyrkänteeltä alas.
Pahaksi onneksi ei se metsästäjä, jonka olisi pitänyt olla siellä,
ollutkaan paikallaan. Tämä oli Pekka. Hän ei ollutkaan ryöminyt
tarpeeksi pitkälle jyrkänteen reunaa myöten. Peuralauma pääsi
hajaantumaan; sitten laukaisi Pekka pyssynsä, jolloin osa peuroista
vielä kerran kääntyi takaisin ja toiset ampujat saattoivat paukauttaa.
Peurat tunkeutuivat nyt ampumalinjan lävitse ja katosivat pian
näkymättömiin.
Kokoonnuttiin katselemaan saalista. Se oli kyllä runsas, mutta ei niin
suuri kuin olisi voinut olla, jos olisi onnistuttu ajamaan arat eläimet
alas jyrkänteen partaalta. Ukko Pietari toivotteli, että matkassa olisi
ollut pelkkiä vanhoja metsämiehiä; ei nuoriin ollut koskaan
luottamista. Paavon olisi pitänyt malttaa odottaa ennenkuin ampui, ja
Pekan olisi pitänyt hiipiä etemmäksi; sitten olisi käynyt toisin. Nyt
saatiin kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, mitä oli saatu. Oli kyllä
vaivaa tämänkin saaliin kotiin kuljettamisessa. Kun oli muutama päivä
vielä metsästetty, taalalaiset lähtivät kuljettamaan saalistaan kotiin
Pekan vanhalla kelkalla. Oli päätetty ensi vuonna tehdä uudelleen
samanlainen metsästysretki. Kun taalalaiset olivat menneet pois, kysyi
ukko Pekkalainen aivan äkkiä Pekalta: "Miksi sinä et säikähdyttänyt
peuroja jyrkänteeltä alas? Minä näin kyllä, että sinä olit paikallasi
ja olisit voinut niin tehdä, mutta vetäydyit takaisin." -- "Sen tein
siitä syystä, ettemme kuitenkaan olisi voineet käyttää niin suurta
saalista." -- "Aivan oikein! Miten tulit sitä ajatelleeksi?" Pekka
kertoi, mitä oli tapahtunut Kuusivuorella, kun suomalaiset tappoivat
paljon useampia hirviä kuin tarvitsivat. "Minä jo arvasin, että olet
ollut mukana jossakin sellaisessa tapauksessa. Muista, Paavo, että
metsästäjän tulee noudattaa kohtuutta tappamishalussaan!" Siinä tuo
vanha suomalainen lausui sanat, jotka metsämiehen tulee kaikkina
aikoina muistaa.
Suomenniemellä syntyi iso ilo, kun vanha talonisäntä tovereineen palasi
kotiin. Joitakin päiviä levättiin, jonka jälkeen Pekkalainen sanoi,
että jos Pekka tahtoisi viipyä jonkin aikaa, niin he yhdessä vielä
tekisivät metsästysretken. Pekkaa pyydettiin auttamaan kevättöissä.
Huomatessaan, että ukolla oli jokin vakava tarkoitus tätä
ehdottaessaan, Pekka jäi paikoilleen, ja sitten tuli sekin aika,
jolloin kevättyöt oli saatu tehdyksi. "No nyt, Pekka, minä seuraan
sinua ja autan sinua valitsemaan itsellesi uudispaikan. Poikani tulevat
mukaan, emmekä palaa kotiin, ennen kuin sinulla on katto pääsi päällä
-- lopusta saat itse pitää huolen."
Sitten he viiden miehen lähtivät matkalle, mutta jo lähimmällä
suomalaismökillä heitä kohtasi ikävä uutinen. Heidän tuttavansa
Kateenharjun Vetalainen oli kuollut. Hänen veljensä Keskisalon Juho oli
ottanut luokseen lesken ja lapset ja jättänyt torpan eräälle
reippaimmista miehistään. Toinen ikävä uutinen oli se, että
ruotsalaisia talollisia oli nähty metsäseudun länsiosissa uhkaillen
ärhentelemässä. He olivat sanoneet, etteivät aio hätyyttää niitä
suomalaisia, jotka jo olivat siellä asumassa, mutta jos sinne aikoisi
asettua useampia, niin hajoittaisivat mökit. "Uhkauksesta ei kukaan
kuole", sanoi vanha Pekkalainen, "ja mihin nyt asetumme, sieltä eivät
talolliset meitä ihan vähällä löydä." Heidän kulkiessaan Kateenharjun
uuden asukkaan ohi tämä tuumi, ettei Ruotsin-puoleisten talollisten
taholta ollut mitään pelättävänä, mutta norjalaisiin ei ollut
luottamista. Varmimmassa ja parhaimmassa asemassa oli Juhana
Vetalainen, joka asui ihan rajalla. Jos ruotsalainen tuli, hän oli
Ruotsin alamainen, jos norjalaiset tulivat, hänkin oli norjalainen; hän
tuli hyvin toimeen ja oli kaikissa asioissa jäyhä mies.
Päivän samoiltuaan Pekkalainen seurueineen päätyi oikeaan
aarniometsään, jossa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä oli
ihmisiä koskaan käynyt. Sen sijaan näkyi sitä enemmän eläinten jälkiä,
ja kun oli tultu matalahkolle vuorelle, jolla kasvoi etupäässä
lehtimetsää, se oli niin peittonaan tuulen sortamaa murrokkoa, niin
että oli työläs tunkeutua eteenpäin. Miehet hämmästyivät aikalailla
huomatessaan, että lukemattomat maassa makaavat puut olivat majavien
kaatamia. Kun oli päästy mäen päälle, viskasi Pekkalainen kantamuksensa
maahan ja sanoi: "No, Pekka, nyt olet tullut paikalle, mihin sinun
pitää tehdä itsellesi asunto. Täällä mäen alla juoksee etelään ja
länteen päin vähäinen vesistö, siitä löydät joukoittain majavia. Idässä
päin tapaat järviä, pohjoisessa ja lännessä samaten ja tuolla näet
korkean tunturin huipun. Sieltä voit nähdä laajalti metsää ja sellaista
hirvien ja karhujen runsautta kuin täällä on, saat turhaan etsiä
toisesta paikasta tässä maanosassa. Minä tiedän tämän siitä, että minun
ikäiseni suomalainen on täällä elellyt muutamia vuosia yksin, ja harvat
häntä tunsivatkaan. Hän kuoli minun luonani ja sanoi, että jos joskus
tahtoisin muuttaa asuinpaikkaa, minun pitäisi tulla tänne. Kerran jo
olin sellaisissa aikeissa ja kävin täällä paikkoja katselemassa; nyt
jätän nämä seudut sinulle.
"Tuttavani antoi paikalle nimen Bjurberg, ja sopiva se nimi onkin.
Tänne sinun on asetuttava asumaan, se on minun neuvoni. Ja nyt työhön!
Hakkaa, Pekka, itse halmeesi, tuvan teen minä, kuten jo olen sanonut."
Sitten kajahtelivat kirveeniskut satavuotisten honkien kylkiin, ja
ryskien kaatuivat vanhat puut. Hirsikerros toisensa jälkeen kohosi
tuvan seinissä, ja tupruten nousi savu taivaalle, kun maata raivattiin
ja risuja poltettiin. Sitten saapui paikalle aivan odottamatta Juho
Vetalainen parin nuoren suomalaisen kanssa. Hän oli kuullut
pohjoissuomalaisten lähteneen etelään päin ja oli rientänyt heidän
luokseen, koska norjalaisia liikkui metsissä. Nämä olivat yrittäneet
erään miehen luo Kateenharjulle, mutta heidät oli vastaanotettu sillä
tavalla, että pötkivät pakoon ja jättivät jälkeensä neljä pyssyä. Oliko
useampia miesjoukkoja tullut rajan yli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän
oli tahtonut varoittaa maamiehiään.
Kuullessaan, että Pekka aikoi asettua sinne asumaan, Vetalainen
toivotti Pekan tervetulleeksi hyvänä ystävänä. Kuultuaan, että Pekka
oli yksin, hän ehdotti, että Pekka ottaisi toverikseen molemmat
suomalaiset, Makkaraisen veljekset, jotka hänellä oli seurassaan. Nämä
olivat äskettäin tulleet Suomen puolelta ja olivat varattomia, joten he
hakivat turvaa ja työansiota. Ukko Pekkalainenkin neuvoi Pekkaa
pitämään luonansa nuo nuoret miehet; olihan hänellä siihen varaa. Ja
sen pitemmittä puheitta asia oli päätetty. Jäähyväisiä heittäessään
Vetalainen lupasi antaa Pekalle tiedon, jos hän kuulisi jotakin
norjalaisista, ja otti Pekalta lupauksen, että tämä antaa varoituksen,
jos ruotsalaiset liikkuvat pahoissa aikeissa. Pekan piti vain sytyttää
merkkituli tuonne korkealle vuorelle, niin Vetalainen tietää, mitä se
merkitsee.
Jonkin ajan kuluttua Pekkalainen lähti poikineen Bjurbergistä. Nyt oli
Pekalla oma tupa ja oma halme ynnä kaksi nuorta apulaista ja kaksi
pyssyä käytettävänä. Hän oli itse isäntä, jolla oli rakennusseteli; ei
kukaan voinut häntä häiritä muutoin kuin väkivallalla; sellaista hän ei
liioin pelännyt. Hän luotti itseensä, miehiinsä ja koiriinsa,
ystävyyteen ja tuttavuuteen, joka vallitsi hänen ja melkein kaikkien
suomalaisten kesken laajalti ympäristössä. Hän saattoi huoleti
työskennellä uudisasunnossaan; eikä hän sitä laiminlyönytkään.
Syyspuolella olivat ulkorakennukset valmiit ja laaja maa-ala
raivattuna. Sinä vuonna ei talon rakennustöitä voinut tehdä sen
enempää, ja nyt oli pidettävä huoli talvivaroista. Majavanpyydyksiä
viritettiin, ja sitten alkoi metsästys ja saaliin pyynti täydellä
todella.
Makkaraisen veljekset, jotka Pekka oli ottanut luokseen, olivat
kelvollisia metsästyskumppaneita ja taitavia pyyntimiehiä. Siinä, mitä
vanha Pekkalainen oli sanonut metsänriistan runsaudesta, ei ollut
liioittelua. Pekka tavallaan piti ennen muuta karhunpyynnistä samoin
kuin kaikki muutkin uudisasukkaat, sillä pedoista tekivät ylipäänsä
karhut eniten vahinkoa sekä karjalle että hirville, ja hirvet olivat
juuri köyhien uudisasukkaiden arvokkainta riistaa. Tästä syystä
Pekkakin kumppaneineen innokkaasti kävi karhujen kimppuun, ja niin
onnekkaasti, että Pekan nimeä vielä tänäkin päivänä muistetaan sillä
viljellyllä ja raivatulla seudulla, jolla nytkin vielä on nimenä
Finnskogen (Suomalaismetsä).
Niila Makkarainen sanoikin kerran: "Kuulehan Pekka, meidän täytyy
rakentaa toinen tupa lisäksi; eihän tässä tuvassa ehdi saada lihoja
kuivatuiksi ja savustetuiksi." -- "Niinpä kyllä, olen minäkin sitä
ajatellut. Sen tuvan rakennamme lähemmäksi vuorta tuonne lammen
rannalle, jossa sinä keihästit sen suuren mustan karhun, ja se tupa
olkoon sinun ja sinne sinun pitää asettua asumaan. Kyllä meillä
kolmella on voimia sen tekoon, ja keväällä hakkaamme sinulle kasken
Makkaraislammen[6] rannalle. Lihat kyllä saadaan kulutetuksi, jollei
meillä, niin onhan muita, jotka kyllä tarvitsevat, ja karhut meidän on
saatava vähenemään, jos mieli pitää karjamme rauhassa."