Pekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu
kuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin
luo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. "Teidän pitää levätä muutama
päivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä."
Antti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että
Grills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan
odotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin
tapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen
talossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin
kuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut
talonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja
sanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä
kehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä
on rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme
maksamaan hänelle mitään veroa. -- "Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi,
sen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot,
jommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja
korjaa nyt luusi!"
Siihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla
hänestäkin jotakin.
"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi,
että Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa,
mutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti
sanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa
pukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme
kuulla sinunkin mielipiteesi."
"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin
paljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä
asiaa." -- "Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä
muutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän,
tämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili
Vappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että
iso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit,
Pekka!"
"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?" -- "Ei, arvatenkin hän lukee
Heikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi
asia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa
kipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin
ja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä
taukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi,
Vappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun
tarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen
voi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja
kyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!"
"Hm", tuumi Antti, "Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä
tahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että
poika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla
meille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon
tietävänsä." -- "Niin", virkkoi Grills, "hän on pojasta arka kuin
silmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse
siitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin
itsepäinen."
"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun
luoksesi", sanoi Antti. "Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja
myös kuulla jotakin."
Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen
ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen
metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa;
meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen
vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." -- "Kuinka
olette tämän saaneet?" -- "Kerro sinä, Matti.'
"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat
kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat
potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta,
ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat
kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan,
ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan,
mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut
mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa
samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan
joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä
ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään,
eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.
"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin
heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä
mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He
olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.
"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei
tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne,
ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso
hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja
laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän.
'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme
jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme
se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta
näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa,
sen kyllä huomasimme.
"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei
tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme
työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa
kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia
sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten
viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja
niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme,
ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten
teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon
erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa
kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli,
ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt
olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä
me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa
hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta
minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä
juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia
on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun
nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme
ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki
ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti
sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin
murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me
omamme, jokainen tasan."
Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän
kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"
"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" --
"Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset
hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita,
vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin
jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä
voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten
voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on
parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti
teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan
kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."
Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta
Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea
oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he
ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet
muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän.
Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä
verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti
hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän
palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."
Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt
heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli
sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa
näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti
että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia
sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja
kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.
Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta.
Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt
metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan
odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli
poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi
hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä
minua auttamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills
sairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta.
"Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti
lähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla
isännälläkin on siellä heiniä." -- "Minä tulen mukaan", sanoi Vappu,
"poika jääköön sinua hoitamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin
siellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti
kelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois
katoksen. Silloin iso isäntä huusi: "Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat
minun!" -- "Sinunko?" ihmetteli Vappu. "Ja kuitenkin olen minä itse
kantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko
teillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla", lisäsi hän
pilkallisesti nauraen, "koska sinulla ei ole tietoa omista
haasioistasi". -- "Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa
tanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!"
sanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu
vain aikonut hankkia hänelle harmia. "Kuule, Vappu, onko haasia sinun?"
-- "On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin
mitään tuolta juopporatilta?" vastasi Vappu ja osoitti isäntää.
Kalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia.
"Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan
pikemmin kuin sinne nousit!"
"Sinunko tämä haasia on, Vappu?" kysyi Antti vielä kerran. "Niin on,
kuulithan sen". "Kuulkaa isäntä", huudahti nyt renki, joka luuli tämän
erehtyneen, "se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin".
Silloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. "Älä koske
heiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat
minun."
Nyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa
isoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti
seisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän
kimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet
toisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa,
mutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso
isäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja
Vapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä,
mutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: "Kas noin, se on oikein! Löylytä
häntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä
koipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!" Nyt iso isäntä kaatui ja
Antti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja
juoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta
paljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja
nyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi:
"Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!" Ennen kuin renki oli ehtinyt
irroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon
rauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa
harasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.
Renki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut,
miten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti
läähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään
mieltään ja sanoi: "Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska
puhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä.
Onhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole
pelkuri", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. "Mene!" sanoi hän,
hellittäen kouransa miehen tukasta.
"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?" huudahti hän samassa levottomana
huomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka
verisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. "En mitään, mikä sinua
koskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin", sanoi Vappu
leikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. "Kas niin", nauroi
Vappu kamalasti, "kyllä nyt minut muistat." Sitten hän pisti hiustukon
laukkuunsa ja sanoi Antille: "Mennään nyt kotiin!" -- "Ei ilman
heiniä", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin
kiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä
kiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti
jukkonuoran olkapäälleen ja huusi: "Istuudu kelkkaan, Vappu!" -- "Et
sinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin", sanoi tämä. -- "Istuudu
kelkkaan!" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin
kiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt
Antti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.
Kotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. "Pane tämä
korjuuseen", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti
juoksuaskelin takaisin haasian luo.
Vappu kalpeni: "Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi;
mutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!"
Antin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen
poissa. "Lempo soikoon", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan
täyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti,
joka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. "Hyvää
päivää, Antti, joko olet tullut takaisin", sanoi hän ja tuli aivan
lähelle veljeään. "Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät
ja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä",
toimitti poika. "He tahtovat kai puhua sinun kanssasi." Sitten hän
tarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.
"Antti, sinähän olet veressä", hätäili Vappu; "tulehan tänne, että
katson!" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin
että hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. "Onko hän hengissä?" kysyi Vappu
kuiskaten. "En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin."
-- "No, kyllä hän sitten on hengissä", virkkoi Vappu. "Minä en ole
virkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos
tahdot."
Istahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: "Kuinka monta
vuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?" -- "Siitä
saakka, kun tänne tulin asumaan", sanoi Grills. "No olipa se kummaa,
kun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen.
Niin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski
minun mennä matkaani." -- "Etkä sinä lähtenyt?" -- "Enkä lähtenyt;
panin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua."
Syntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. "Onko hän
hengissä?" kysyi Grills. "En tiedä", vastasi Antti, "mutta Vappu sanoo
niin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin."
-- "Kävitkö sinä kahdesti suolla?" -- "Kävin!"
"Kuules, Antti", sanoi Matti, "minä toimitin asiani Grillsille ja sain
häneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet
mukaan kotiin päin?" -- "Tulen", sanoi Antti.
Kun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: "Nyt minä kyyditsen sinut
kotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas,
älä häntä enää ajattele!"
Pekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi
heti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut
siihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi,
sitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä
Norjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.
Jäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin
suljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että
hän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista
mekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.
Matin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa
metsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten
tavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso
isäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin
häntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi
raskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin
iloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan,
saattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt
niistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei
ollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia
kyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa
saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut
mitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona
Bortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut
ja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen
hiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli
siinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa,
joten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä
tahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli
vastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan
uskaltanut hänelle tehdä pahaa.
Antti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi
puolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli "tietäjä", sitä ei
voinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan
missään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti
mukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin
oli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai
pienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän
arveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää,
mitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin
paljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas.
Pekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä
todistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt
Pekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja
itsestään.
Pekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä
Kymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison
ruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka
vain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. "Tahdon maksaa
hänelle veroa Bogenista." -- "Ahaa!" tuumi Matti; "kyllä ymmärrän,
tahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille." -- "Niin,
jos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu
jommastakummasta!" -- "Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison
ruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä."
Tullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi
tälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että
Grillsin puolesta. "Vai niin", sanoi isäntä, "enpä huomaa hänellä
olevan mitään, millä hän maksaisi."
"Kyllä mar", sanoi Antti, "luulen, että hänellä on rahoja." -- "Silloin
olet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he
niitä saisivat?" --
"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on
maan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka
olivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan."
Iso ruotsalainen rupesi arvelemaan. "Melkeinpä luulen", sanoi hän,
"että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se
on minulle vähäpätöinen asia." -- "Niinkös tuumit?" virkkoi Matti.
"Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos
yksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin
jäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun", sanoi
hän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen,
hiuksettomaan pilkkaan, "olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten
kanssa."
Nämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen
Pekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista.
"Kuules, Pekka", sanoi hän, "Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa
minulle veroa Bogenin torpista." -- "Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi
tulin tänne." -- "No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne
nyt sinulla ovat?" -- "Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin
lunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai
esivallalta." -- "Esivalta", sanoi iso ruotsalainen, "on myynyt kaikki
minulle." -- "Niin, kyllä asia niin on", sanoi Matti, "eikä minun
mielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos
niin tahdot, Pekka, parin vuoden veron", ja samalla hän iski Pekalle
silmää.
Sitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi
saada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. "Rauhan
minun ja Antin välille!" matki tämä oikaisten selkänsä. "Eipä niinkään;
suotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun
välilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin
kanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli."
Pekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna
sydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. "Toimita
sinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi
Anttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin
Kymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta
isoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun
kanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä."
Palatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa
suomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki
työssä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.
"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison
ruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää
täältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme
vaivaiseksi koko ison ruotsalaisen." -- "Veron olen jo minä maksanut,
ei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet
ajattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä
pois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule,
Antti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi
suuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison
ruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi
toteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin
verraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan
takaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et
tarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua
ahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten
päättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!
"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison
ruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta
silloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa
tuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä
teen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso
ruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot."
Mihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt,
mutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut
malmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän
hän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen
kätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin
kallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään
nyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän
tiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää,
oli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka.
Hän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja
päättämään tulevaisuudestaan.
Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle
oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri
lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä
ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti
helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä
kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä
lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä
hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä.
Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli
yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän
ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän
oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan.
Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan
hän ryhtyi toimiin.
Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi
jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" -- "Kuninkaan
puheille!" -- "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa
kasken?" -- "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa
asettua rauhaan."
Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian
sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät
ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on
louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme
tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.
Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan
tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti
oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen.
Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei
häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään
tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti
uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa
isoa ruotsalaista vastaan.
Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli
menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit
kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso
ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli
pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu
sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin
taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha
viha ja kauna taas täyteen voimaan.
Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja
Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli
sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni
tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt
tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon
paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin
ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä.
Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa
ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä.
Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja
uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta
samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti
äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa,
auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta.
Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä
päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen,
tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa
mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.
Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he
juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa:
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.
Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia,
mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin
torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli
kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa.
Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he
kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä
varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai
hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset
eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille,
mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin
puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet
rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla
takaisin.
Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He
ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli
tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.
Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta.
Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli
tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko
ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" -- "Ovat!" Ja sitten kerrottiin,
miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?"
kysyi hän. -- "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä
olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään
pahaa. Mitä sinä arvelet?" -- "Samaa kuin tekin", vastasi Antti
reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on,
niinkuin on. Missä Matti on?" -- "Vappu saattoi hänet Norjan
suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin,
siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä
kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka
lähtö tapahtuikin kiireesti." -- "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun
ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."