Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli
muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat
miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät
suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut
metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja
ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä
koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt
sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella
salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen
kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain
muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei
oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja
siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan
niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin
sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman
mukaan.
Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit
lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja
josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua.
Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan.
Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli
tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan,
seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita
tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi
heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"
Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No
hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa
tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" -- "Kyllä
tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."
"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne,
joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten,
kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita
kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."
Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten
kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian
takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi
yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että
ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi:
"Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset;
pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä
huudan."
Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä,
kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka,
joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet
olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua
näkyvissä.
Halmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena.
Lähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt
suomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai
uteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää
talonpoikaparvea. "Anna vettä, ämmä!" karjaisi joku etumaisista, mutta
kun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä
tukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat
olivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat.
Siihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena
yksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen
yrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä.
Kuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen
talollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean
kostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta
hyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä
suomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi samassa joku ruotsiksi. "Sen saat kyllä
nähdä, kurja suomalainen", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi
suomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat
suomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat
silmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja
nyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä
ruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. "Takaisin" huusi
heidän johtajansa. "Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!" ja samalla
he kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat
suomalaiset jo kadonneet.
Pitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut
seutua autioksi.
Talolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä
puolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja
tasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa,
ja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen
tappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.
Talonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein
hän sanoi: "Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty.
Suomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen,
että heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan
teistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?" --
"Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa
Tutstadissa." -- "Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin
pohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä,
joka äsken ampui lähteen luona?" -- "Näin, minä näin hänen päänsä, ja
jollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein."
Vetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta
levottomuutta ja johtaja sanoi: "Jos hän on täällä, on muitakin.
Vetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy
jatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään
suomalaista näkyvissä."
Muudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt.
Kuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. "Niin,
kyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy
vetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä,
mihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme
metsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja
lähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä
asiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että
ne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!"
Tupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni
sakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat
ruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa
puun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä
seisoi muiden suomalaisten kanssa.
Pekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen
luokseen. "Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua
alttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä
meidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun
suojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän
aikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät
takaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat
aukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin,
ettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta
tulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä
talollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet
kiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois."
Pekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän
ilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille
paikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti.
Molemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli
ampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä
niin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli
kurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja
kipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.
Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot
naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen
syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja
pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai
seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä
suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo
ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin
tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset
kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista
puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta
kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä
etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te
heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi
ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään
talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja
luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet.
Mennään nyt sammuttamaan tuli."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa
ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan.
Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa
talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin
tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille
paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet
mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli
kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja
merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä.
Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä.
Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he
siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja
lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.
Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului,
saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden
lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille
lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen
miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He
ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois
täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden
ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee
kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen
päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata
viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa
turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä
voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä;
kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."
Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä
Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian
tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli
vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet
ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin
palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu
hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun
metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea
hirmutunnelma täytti koko tienoon.
Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki
kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin
olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden
eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten
tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin
heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja
he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja
panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."
Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä
mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen
saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja
paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari
talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että
metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.
Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka;
mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat
vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä
ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä
vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta
kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän
heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli?
Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja
arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten
kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat
vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he
olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin
nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat
käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten
tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine
hyvineen nämä menivät tiehensä.
Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun
sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi
viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene!
Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."
Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset
häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain
suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut
talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat
jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne
katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin
oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten
jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi
sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli
arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole
merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän
tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä
talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän
joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"
"Mitäs itse arvelet, Pekka?" -- "Suomalainen menköön kotiinsa.
Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja
jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan.
Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku
talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." -- "Olkoon niin", tuumi
Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi
pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa
ja ruokaa.
Kun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei
laaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan,
ja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja
oli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan.
Viggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat
palanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.