Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna
ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin
kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen
kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus
on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti
suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he
pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen
ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat
vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat
muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä
vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt
tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.
Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen,
talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin
metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä
syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa.
Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat
kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja
ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat
heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt
saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta
muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät
aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.
Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä
vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja
ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman
päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia
työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia
asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun.
Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta
luultavasti se ei ollut varsin suuri.
Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin
läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan
aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna
pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.
Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet
itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei
varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten
leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä
murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt
laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun.
Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia
kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat
oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden
sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten
kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri.
Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei
ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.
Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien
piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi
joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut
asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava
metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri
palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin
liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät
kiiruhtamaan.
Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti.
Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden
suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa,
paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet
suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt
missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat
tyrmistyneinä.
Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui
ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan
takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa
ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli
lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin
ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä
ahdistamaan suurempaa joukkoa.
Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat
kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.
Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen
harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta
vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan
iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle,
levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus
sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui
silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli
lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.
Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin
Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet
miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen,
he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan
ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut
Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet
läsnäoloaan.
Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija
oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden
ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka
puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan:
"Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten
omaisia?" -- "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia
elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne
katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."
Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan,
mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja
tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama
murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut
sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein
läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös,
ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin
jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli
tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän
itse katosi ryömien oksien alle.
Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden
lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä.
Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta
onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa.
Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin
seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut
ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät
tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta
ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet
järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?
Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään
pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia,
oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä
piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin.
"Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä
suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."
Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy
joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos
saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme
heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään
päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen
takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan
näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme,
kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme
uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle
vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä
meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja
tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle,
sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin,
kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa.
Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä
toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai
kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina
vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu
tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona,
jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin
suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat
olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.