Istuessaan kerran kotona Pekka kuuli kaukaisen huudon järven toiselta
puolen. Mennessään ulos hän näki savun nousevan samalta paikalta, missä
oli tavannut vanhan Pekkalaisen, ja kun hän näyttäytyi rannalla, tuli
esille mies, joka viittoili, että Pekka tulisi hänen luoksensa.
Pian Pekka oli veneineen odottajan luona. Tämä oli yksi Pekkalaisen
pojista, ja Kaarina oli hänen mukanaan. Pekka kummastui nähdessään
tytön niin kaukana kotoa. "No, Kaarina, mikä nyt?" kysyi hän. "Kuinka
on Antin laita, onko hänelle jotakin tapahtunut?" -- "On kyllä",
virkkoi tyttö, "hän lähetti minut tänne pyytämään sinua tulemaan meille
nyt heti; hänellä on varmaan jotakin hyvin iloista kerrottavaa, sillä
kuulin hänen sanovan Liisulle kerran tuodessaan metsästä kotiin kiviä
kokonaisen kantamuksen: Ei nyt tarvitse Pekan enää kulkea metsiä.
Sitten hän kysyi minulta tahtoisinko lähteä sinua kutsumaan, kun hän
neuvoisi missä sinä olet; ja tiedäthän, että minä kyllä mielelläni
lähdin!"
"On minullakin terveisiä sinulle isältä", sanoi nuori Pekkalainen.
"Sinun pitäisi tulla hänen luoksensa, metsäseudun eteläosissa on
rauhaton olo. Kulot ovat polttaneet suuret alat metsää Klar-joen
länsipuolella, ja Dalbyn miehet arvelevat tulta suomalaisten
sytyttämäksi. He ovat päättäneet lähteä yhdessä hävittämään kaikki
suomalaiset virran ja maan rajan väliltä. Suomalaiset pelkäävät, että
he panevat aikeensa toimeen nyt, kun vilja on kypsymässä. Isä toivoo,
että sinä tulisit meille, että saisitte neuvotella. Mitä teet?"
Kuullessaan Paavon terveiset Pekka ymmärsi, ettei siinä ollut leikin
sijaa, joten hän sanoi tulevansa. "No, minä menen sitten edeltäpäin
kotiin, sillä arvaan, että sinun täytyy vähän varustautua sillä aikaa
kuin Kaarina lepää. Ota sinä veneesi ja laske alas koskia; kyllä minä
sen sitten taas kiskon sinulle ylös." -- "Kiitos lupauksestasi! Tytön
vuoksi minä teen niin. Tule veneeseen, Kaarina!"
"Voi, kuinka sinulla on täällä hyvät olot", puheli Kaarina, kun he
olivat saapuneet hänen tupaansa. "Täällä minä tahtoisin olla sinun
luonasi, niin minun ei tarvitsisi käydä paimenessa, lehdeksiä
riipimässä, heiniä leikkaamassa ja monessa muussa toimessa, täällä
sinulla on lihaa ja kalaa yltäkyllin. Pekka, anna minun jäädä tänne
luoksesi." -- "Ei nyt tällä kertaa; syö nyt ja lepää; meidän täytyy
pian lähteä matkaan."
Antin lähettämää sanaa Pekka ei paljoa ajatellut. Pekkalaisen sanoma
sitä vastoin antoi aihetta moniin mietteisiin; paras oli siis
kiirehtiä. Pekka olikin valmiina lähtöön parin tunnin kuluttua, mutta
Kaarina-parka nukkui väsyneenä; hän ei hennonut herättää tyttöä, vaan
lepäsi itsekin jonkin aikaa, mutta kauan hän ei lähtöä viivytellyt.
Tyttö saisi levätä veneessä, jos oli tarvis. "Kaarina, nyt lähdemme",
sanoi hän; "saat syödä veneessä; tule nyt!".
Matkalla virtaa alas Kaarina sai levätä. Tosin häntä joskus peloitti,
kun laineet läiskyttivät vettä veneeseen heidän viilettäessään koskia,
mutta nähdessään Pekan tyynenä ei hän hätäillyt. Levottomampi hän oli
sellaisilla koskipaikoilla, joissa ei saanut olla mukana veneessä, vaan
täytyi kantaa tavaroita maata myöten ja Pekka yksin laski kosken, mutta
olipa sellaisiakin koskia, joissa ei ollut korkeita laineita, mutta
virran juoksu oli kuitenkin niin kiivas, että vene syöksyi eteenpäin
kuin laukkaava hirvi. Kaarinaa hirvitti ja se oli hänestä hauskaa.
Niin tultiin Suomenniemelle, jossa vanha Pekkalainen erään oudon miehen
kanssa odotti Pekkaa.
Kaarinan käskettiin mennä tupaan ja Pekkalainen ilmoitti heti, ettei
Pekan tällä kertaa pitänyt viipyä hänen luonansa kauan, sillä nyt oli
saapunut sanoma, että Dalbyn miehet olivat aikeissa lähteä suurella
joukolla länteen päin samalla kuin toinen joukko aikoi lähteä
pohjoiseen. Oli syytä uskoa, että heillä oli pahat aikeet suomalaisia
kohtaan, vaikka kyllä huhuiltiin, että muka norjalaisia oli näkynyt
rajalla. Pekkalainen ja lähinnä asuvat suomalaiset aikoivat mennä
ruotsalaisia vastaan Höljosetin luo, ja nyt hän pyysi Pekkaa rientämään
edeltäkäsin viemään sanaa, että Pekkalainen naapureineen kulkee
Valkovuoren poikki. Sitten Pekan piti vielä rientää Vetalaisen luo tätä
auttamaan. Siellä heidän tuli pitää huoli siitä, että etelämpänä ja
idempänä asuvat suomalaiset saavat tiedon ja ovat varuillaan. Jos vaara
uhkaisi ja he tarvitsisivat apua, niin Katajavuorelta nouseva savu
päivällä ja tuli yöllä olisi merkkinä siitä, että he tarvitsivat apua.
"Tämä Kiikkalainen tässä tulee mukaasi. Veneesi sinun täytyy jättää.
Ota se, niin olette pian perillä. En pelkää neuvoa teitä menemään
virtaa pitkin, sillä te molemmat yhdessä voitte kyllä ilman vaaraa
laskea Varokosket. Hyvästi nyt pojat!" ja sitten hän meni sisään.
Muutaman minuutin kuluttua nuoret suomalaiset jo olivat matkalla,
valtavan virran kuljettaessa heitä eteenpäin. Kiikkalainen oli elänyt
virran varrella pienestä pitäen ja tunsi sen tarkoin, jonka vuoksi hän
otti ohjaamisen huolekseen, ja ennen pimeäntuloa nuo rohkeat miehet
olivat laskeneet pelätyt kosket ja menivät maihin Höljosetin luona. He
ilmoittivat asiansa siellä vartioivalle miehelle ja lähtivät
Kiikkalaisen kotiin, jossa arveltiin, ettei nuorta Kiikkalaista tällä
kertaa ehdottomasti tarvittu kotona. Hän sai seurata Pekkaa Vetalaisen
luo, ja lepäämättä miehet riensivät sinne.
Vetalainen vastaanotti heidät ilomielin, vaikkei ollut kuullut mitään
Dalbyn talollisten hankkeista, mutta kyllä uhkauksia. Hän oli nyt
hyvillään, kun hänellä oli apua, jos jotakin tapahtuisi. Hän kehoitti
heitä lepäämään ja kestitsi heitä parhaansa mukaan.
Kun miehet seuraavana aamuna nousivat makuulta, lähetettiin sana
Vetalaisen veljelle ja kehoitettiin häntä olemaan varuillaan.
Miesten siinä seisoskellessa ja jutellessa huomattiin keskipäivän
aikaan useita savupatsaita kohoavan ilmaan likellä toisiaan etelässä
päin. Savu oli oudon väristä, mustaa ja sinertävää. Miehet kalpenivat,
sanoja vaihtamattakin ymmärrettiin, että parhaillaan oli taistelu
käynnissä tuolla salon sydämessä. Pian tartuttiin aseisiin ja
lähdettiin kiireesti taistelupaikkaa kohti.