Niin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen
samasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan
saareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa
kunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt
siellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt
pesänsä kurkihirren alle.
Pekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja
pian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut
piilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin
kotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin
huipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan.
Sitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat
nekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli
kaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus
ja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä
täällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan
viritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai
hyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian
eikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen
vuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties
Oren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän
liikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän
metsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.
Kerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan
virran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat
hyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä,
hänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän
nousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi
useampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä.
Semmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän
istahti jutellen itsekseen: "Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta
virroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran
pohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä.
Herneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä
hänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin
hyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja
rahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta
pilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole
epäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni
kiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En
kenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen
kyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä
voin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti
olla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No,
minkänäköisiä olette sisältäpäin?" Samalla hän puukollaan mursi auki
kuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti
kuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.
Kun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan
kuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi.
"Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan." Hän puhdisti
sitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni
hernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi
esine. "Se on varmaankin helmi", sanoi hän, pyöritellen sitä
kämmenellään. "Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia,
lyijyä ja rahaa?" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä
muitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt
useampia helmiä. "Niitä on varmaankin vähän", arveli hän, "koska
kauppias niin niitä tahtoi." Ja sitten hän kerran vielä meni veteen.
Vedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita
hän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.
Myöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli
vain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän
teki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion.
Sellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen
suojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: "Enpä luule, että kauppias laski
leikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän
oli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa
työskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi;
sillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa.
Jos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä
paljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta
itseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja
ihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta
tästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa
maahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että
simpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon,
mihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain
kuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä."
Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja
metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen
siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua
laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja
metsästämään sekä pyytämään majavia.