Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai
kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä.
Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran
vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin
karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli
lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin
kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista
päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat
saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta
sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat,
entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten
käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa
karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan
kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin
keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista
ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen
niitä suuret määrät.
Par'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että
paras hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista
löydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli
noidan taikapala. "Vappuko?" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut.
Sitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon.
Se vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti
epäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin
mökille.
"Siellä ei ole mitään hätää", kertoi Mattu palattuaan takaisin; "siellä
syödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa
lihoista". -- "Anna heille kuitenkin", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli
Grills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun
lehmän lihoihin. "Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli,
että kylläpä te usein teurastelette." Mattu huokasi ja kertoi syyn.
Grills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen
kyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: "Sitä saavat kyllä kaikki
suomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?" -- "No
meneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain
saamme olla terveinä."
Sitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly
saatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli
taas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se
rohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.
Niin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja
olisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin
tuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: "Kuulepas, Pekka,
jauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle
enkä minä ymmärrä myllyä käyttää." -- "Kyllä minä jauhatan", lupasi
Pekka, ja sitten Vappu meni sisälle.
"Heillä kyllä on rukiita", sanoi Antti, "ja niitä jauhamaan pyydetään
sinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut
taikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!" Nyt
Vappu tuli takaisin. "Tuletko, Pekka, samaan matkaan?" -- "Tulen."
Sitten he lähtivät yhdessä. "Lähdetkö ilman pyssyä?" sanoi Antti. "Ota
tästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona." Pekka otti
pyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.
Illalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski
jauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. "Kuule, Pekka,
sinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään;
tässä on sinulle vähän illallista." Ja Vappu toi pöytään paksua
ruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon
aikaan syönyt. "Olettepa te rikkaita", sanoi Pekka. -- "Mitäpä tässä
rikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on", vastasi Vappu; "ja
tässä on vähän suopursuolutta juodaksesi", ja sitten hän antoi Pekalle
tuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi
vielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski
tuopin penkille ja sanoi: "Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!" --
"No, se taito on minun suvussani", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt
kyllikseen ja Vappu kehoitti: "Juo vielä!" -- "Kyllä se on hyvää",
vastasi Pekka, "mutta kovin väkevää."
"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!" Sitten Pekka tyhjensi koko
tuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. "Niinkö arvelet, Pekka?
Eipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se,
mitä meillä on, riittäisi sinullekin." -- "Tahtoisitko sitä, Vappu?"
virkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. -- "Kyllä minä
tahtoisin!" -- "Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat",
sanoi Pekka. -- "Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?" -- "Kyllä
tahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua."
-- "Se on kyllä mahdollista", tuumi Vappu, "mutta olethan sinä jo siinä
iässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan,
kun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti
jäädä meille yöksi", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. -- "En
mar", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven.
"Maltahan!" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä;
"minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!" ja samassa hän
viskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.
Ulos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän
tähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. "Jos
peloittaa", huusi Vappu, "niin tule takaisin!" Pekka ei vastannut
mitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun
tapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. "Olisikohan
mahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?"
tuumi hän itsekseen. "Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua,
ja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini,
mutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi", ja samalla Pekka teki
ristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten
keskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja
kuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa
hänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun.
Kun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni
taas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen
möhkäle. "Jumalan kiitos!" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun
hiljaa hipsuttelevan tiehensä.
Pekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän
kuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. "Hoi!"
kuului huuto. "Täällä ollaan!" vastasi Pekka.
"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?"
-- "Ei hätää mitään, tule vain tänne." Kun Antti näki karhun ja sai
kuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa,
hän seisahtui ja virkkoi: "Vappu!"
Mentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten
raahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia
hiiliä, sanoen: "Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet
onnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua
nostattaa, yksi vain on sellaista sukua." -- "Vappu!" virkkoi Antti
taas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan
oven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino
noidannuolilta.
Tuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että
otusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä,
mutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet
melkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että
suomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute
yhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin
siinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että
nuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen
Norjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen,
sillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle,
Matulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana
saatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla
vähän jauhoja.
Oli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin,
mutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella.
Pari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin
jonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta
lähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin
metsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat
olivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin
päivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa
etsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän
tunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja
hädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista,
mutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään
hänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet,
voisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat,
toivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas
metsäseudulle.
Kun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat
työnsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet
hyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin
edellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka
lastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita
pikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.
Sekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä
voimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin
viikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä
miehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä
olevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon
aikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin
navettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin
laihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.
Mitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen
toisiinsa. Silloin tuli Grills. "Jumalan terveeksi!" tervehti hän
rehellisesti ja vakaasti; "tuletteko minun mukanani meille?" -- "Emme;
missä isä ja äiti ovat?" kysyi Antti. -- "Olisi parasta, kun tulisitte
meille, niin saamme puhua." -- "Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän
kysymykseemme", sanoi Pekka. -- "No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu
ovat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona." -- "Ovatko
molemmat kuolleet?" kysyi Antti. -- "No, kun ette tahdo tulla meille
kotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui."
Kun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills
kertoa: "Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen.
Silloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria
pukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman
päivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli
sängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani
Yrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt
tarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun
palattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän,
ettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin
tänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika.
Lapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia
vaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin
kuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli
nukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän
kasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan,
käärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin
että poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu
ja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. --
Tuletteko minun mukaani meille?"
Nuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: "Ei
tänään; kenties toiste."
Sitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha
Rakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. "Kaikki ovat kuolleet!"
huudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. "Kaikkiko?" sanoi Antti. "Ei,
olemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä
ei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse."
Silloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli
penkille asti ja istahti. "Kaarina!" ihmetteli Antti, "mikä sinun on?"
Ja hän meni tulijan luo. "Anna minulle jotain syötävää", kuiskasi tämä.
Samoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin
tuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän,
ja Pekka toi lähteestä vettä. "Miten on laitasi?" kysyi Antti, kun
tyttö oli syönyt. -- "Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on
kuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua.
Missä Mattu on ja Katri?" -- "Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos
kelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!" Ja sitten Antti kantoi tytön
ulos. "Rupea tuohon maata", sanoi hän.
"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos;
senkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla
hävittää", sanoi Antti auttaessaan. "Kaarinako? Hän on nukkunut,
lapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi;
pidä hänestä huolta, Pekka!" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa
jauhoja, suoloja ja lihaa. "Minä lähden Liisua katsomaan. Herran
haltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän
kuluttua." Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti
hiihtämään.
Kun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan
tytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu,
kun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän
raoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan
Rakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja
päälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään
istumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja
Kaarina herännyt.
Kaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän
tytär. "Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!" -- "Kyllä
olen nyt levännyt, mutta viluttaa." -- "Tule sitten sisään!"
Sitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt
olivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja.
Nyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten
hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli
toivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. "Ei, Kaarina,
lepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua
auttamaan." -- "No!" sanoi Kaarina iloissaan, "kyllä sitten Liisu tulee
terveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja
auttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän
teitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?" -- "Poissa,
työansiolla." -- "Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?" -- "Siellä
ovat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon!
Ja Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden." -- "Niin
mekin. Meidän täytyy liittyä yhteen", sanoi tyttö arvelematta. --
"Saammehan kuulla, jahka Antti tulee", sanoi Pekka katsoen ulos
ikkunaluukusta.
Siellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan.
Vähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos
Pekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt
sisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään,
mutta sanoi sitten: "Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa."
"Jauhojako noissa säkeissä on?" -- "Jauhoja." -- "No, onhan sitten
keitettävää"; ja tyttö toimitti tämän askareen. "Tuolla ulkona on
kiulussa maitoa", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. "Ota se sisään!" --
"Onko teillä hierintä?" kysyi tyttö. -- "On", sanoi Pekka ja laski
miettiväisenä päänsä käsien varaan.
Sitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja
panivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa
suomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma
lusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.
Parin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja
sitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills
hänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo
kasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä
Kailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee
tarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.
Kasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat
osuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan
tahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat
poissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta
kodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle
erilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan
elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta
jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä
heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut
Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa
metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä
elellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.
Sitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen
kotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä
tarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän
eräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun
tämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata
takaisin, vastasi tämä: "En tiedä!" -- "Mihin nyt lähdet?" --
"Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!"
Sitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.
Pekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana
ystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää
kituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta
oli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he
olivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan
puolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli
asettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka
tahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka
sanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo
pohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka
riitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin
virran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset
asettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät
etemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka
sai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.
Hänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella
keskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen
vuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla
Pekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka
sanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät
suomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta
eläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet
Norjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.
Pekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä
ja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi
miettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa
ja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.