Palaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän
rakentamaan turvemökkiä.
Vasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi
hidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa
tuo ystävä oli heille osoittanut.
Kuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi.
Muutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja
laitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto.
Kaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan
suuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen
asetuttiinkin heti asumaan.
Nyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin
mahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja
mullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen
sitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia
yksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen
talvi.
Tämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat
olivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet
kiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo
kolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja
mukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen.
Rohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan
vähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon
mukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan
metsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta
vahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.
Suomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen
jauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän
tuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa
ja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.
Tehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että
koirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan.
Tämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan,
mutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli
tapettuna monta karhua ja hirveä.
Silloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta
oli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä
liikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää.
Hiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella
metsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille
koiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun
talolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja
luotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää
metsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.
Uudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä
rauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät
yksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui
paljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä,
mutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut
yskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään
parannuskeinoa. Se oli "oikeata Jumalan tautia". Siitä asiasta ei
paljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja
toivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun
kuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.
Kun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät
hangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin
metsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi
Yrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia
haudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi
Gunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän
mukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit
keväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin
pitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan "setelinsä" ja vielä lampaanvuona
tai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset
oli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.
Nyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan,
jolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan.
Entistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen,
ja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.
Aikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa
haudatuiksi, "setelit" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka
jälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli
parhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä
kuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän
aikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti.
Odottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he
ihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta
miestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä
kohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: "Jumalan terveeksi, isä!"
Yrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen
kätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: "Vähältäpä piti,
etten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan
kasvanut pitkäksi!" lisäsi hän. "Mutta rakkaat pojat, olettepa te
uljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!" --
"Hyvää päivää, pojat!" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään
heidän rotevat, muhkeat vartalonsa. "Nyt on hauska olla Ruotsin
metsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista
aavistanutkaan."
"En", vastasi tämä. "Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin
apuväkeä", naurahti hän. "Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme
saaneet uuden nimen!" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset
talonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat
keskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä
tapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä
työstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). "Ja nyt minun
mökkini nimi on Bogen. Siinä on alku... Arvelen, että siitä nyt paisuu
koko ruhokin. Mattu, mennään sisään!"
Kun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli
Träskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli
jäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi
ja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti
sitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen
kuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten
kuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.
Kun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden
runsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset
kertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan
kertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui
kauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi:
"Jumalalle olkoon kiitos!"
Pojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin
monenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan
Norjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein
samaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan
herttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja
puukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän
työkapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi
otettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi
ylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi
pian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että
nälkää ei nähtäisi Bogenissa.
Näin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät
Yrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin
pojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet
heidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että
olisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli
onneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.
Muutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä
tehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä
rakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin
rakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas
asuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja
kuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan
taivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus.
Mattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä
sekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä
he heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun
haukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään -- karhu oli
tappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi
tosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo
ehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.
Siitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului
kirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu
heitti kuin heittikin henkensä.
Vasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa
oli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat
uutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja
niillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan
pari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin
levottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin
oli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa
tulevaisuuteen.
Sitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät
ja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten
kalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes
maanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua
karjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien
suomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.
Kaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä;
mutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että
pellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista
huonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet
alkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa
tunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin
innokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet,
ja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat
toimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian
puheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan,
että tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja
että norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty
kehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja
lähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille
kokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä
esivaltaan.
Tämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei
ollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään
liikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun
suureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa
ja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien
puolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi
varustautua. "Heikillä ei ole pyssyä", sanoi tämä; "hän saa jäädä
kotiin".
Reippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset
torjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen
kotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille
oli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset
olivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut
joukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka
olivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat
nähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan
yli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt
palata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet
käskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan
miehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka
jälkeen koko joukko marssi Edaan.
Perillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä.
Kyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä
tiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli
paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla
pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian
sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti
valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja
kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita.
Kului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten
lähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin
itsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin
tiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty
Helgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon,
että joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin
Norjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi
miestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata;
kenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin
toiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin
helposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin
rajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia.
Yönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin.
Tulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä,
mutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä
viipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää,
että norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin
nopeasti liikkeelle.
Taivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin
aivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se?
Pikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät
kaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi
Mattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä
nyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät
ystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa
Matulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.
Silloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat "vihollisiaan"
ystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti.
Norjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että
ruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan,
että ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet
Norjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä
pohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He
aikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot
mielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään
riidan aihetta.
Sen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen
julisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he
kertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia
kerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen
asettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla,
kuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille
miehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli
tullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan
mielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi
ollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli
suuri noita.
Tämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja
Katri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin
nuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut
vastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen;
antaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta
auttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat
kaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi
elämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan
paikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.
Kuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto
siitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen
valittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja
tiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta
heidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset
taas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin,
että nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.
Sitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt
Närkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria.
Närkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai
Grills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin
Katrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten
poikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima.
Yrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi
kotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat
melkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista,
jakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen
metsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja
ruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita
naapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.
Nuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että
niiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain
sukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä
tavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he
tulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita
sekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat
mukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin
useimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja
joskus hyviä neuvojakin.
Kymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein
vieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui
vanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja
työkalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten
talonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus
sattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko
oli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten
oleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan
aikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli
pyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan
kaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille
suurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista
yksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti
lähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan
oli noiduttu ja "nostatettu" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei
pystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut
pyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn.
Suomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun
hän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin
karhu kyllä kaatuisi.
Niin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta
karhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta
kyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että
niilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta
karhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei
uskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. "No, nyt on taas
Niko-pappi mielessäsi", virkkoi Antti; "hän se varmaankin on nuo jutut
pannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja
toivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä
yksikään karhu välttäisi."
"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän
ei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen
vauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin
kaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.
Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta
kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata
kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon
miestenturman karhun nahka.
Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli
levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko
pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat
näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten
tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki
tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin
toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja
toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että
Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat
Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun
karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden
kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän
näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen
päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan
päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa
tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki,
kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.
Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin
ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja
kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.
Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä
kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään
pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen,
vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se
kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran
survaisi keihäällään.
Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin
saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti
siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän
aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.
"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli
täydelleen toipunut. -- "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti.
"Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla
varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että
kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta.
Katsopas, tuosta!" -- ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut
olivat repaleina -- "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki
meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä,
'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta
ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin
minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä
leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne,
poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta
Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai
verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" -- "No,
siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko
vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."
"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa
sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän
kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin
hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne
maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin
katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien
voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta
voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa
ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset
olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty
mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin,
että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten
maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan
ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.
Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille,
ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet
karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin",
myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin
tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja
varo sinäkin Pekka sitä!" -- "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän
onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan
hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." -- "Et ole hyvällä
tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin
muutkin naiset". -- "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja
ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon
mimmoinen tahansa."