Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo
Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä
kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan
kaivatut rakkaat omaisensa.
Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he
ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi:
"Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut
talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille
eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien
halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä
tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se
omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä
sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata,
niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa,
johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän
vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun
olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on
sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös
vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin
matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä
teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt
sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi
aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen
talven tuloa."
Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat
sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa.
Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.
Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia
kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana
osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä
tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes
tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi.
Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin.
Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei
heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.
Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa
lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät.
Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita,
joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa
tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli
nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen
talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli
siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän
tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita
velaksikin.
Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät
hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa
paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja
päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet
vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja
ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.
Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä
tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään
melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.
Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen
huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa
norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän
parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat
oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli
muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.
Pekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt
tuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen
lähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui
tähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään
hätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman
päivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin.
Kuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja,
patoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.
Erotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana
talvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin
tultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka
pojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään.
Pekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.
Antti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja
hakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja
purettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja
vierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän
suomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan
semmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.
Sitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti.
Ilosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: "Nyt, Pekka,
lähdetään!" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa
loistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. "No niin, lähdetään vain. Mene
sinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä."
Kun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa
lähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä
tulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi
kauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.
Pekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista
askaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä
hukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu
ei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa,
mutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi,
saisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta
kaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta,
tuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.
Kevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden
latvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka
oksalla.
Oli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme
nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten
juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi.
He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki
seisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka
uskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja
leikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.
Äkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti
huudahti kiihkeästi: "Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä
väittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!" Pian kuului taas
naisen ääni, joka huhuili karjaa.
Sanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän
sinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin
keräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.
Pienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui
kaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä,
oli Antti.
Pekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan
ilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti
hänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti
pystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten
metsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti
kädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: "Äiti, syökää!"
kehoitti hän; "se on kaukaa tuotua leipää; syökää!" virkkoi hän
värisevällä äänellä: "on minulla sisaruksillekin."
Nämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti:
"Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!"