Sillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu
seuraamaan mukana Jannen taloon. "Jöns, sano Jannelle, että hän tulee
ulos!" käski Pekkalainen ankarasti.
"Antaudu, Janne!" kehoitti Jöns, "tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa
sovinnot." -- "Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?" -- "Aion."
Sitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä,
iloisena ja tuiman pöyhkeänä. "Mistä syystä minulta vaaditte
sovintoja?" -- "Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle." -- "Hän oli
tehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä
tahdon."
"Älä suotta suurentele Janne!" varoitti Pekkalainen. "Meillä
suomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua
asumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt
olemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta,
minkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano
pian, kumman tahdot!" -- "No mitä minulta sitten vaaditaan?" kysyi
Janne kiukkuisesti.
"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun
täytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja
lisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja
maksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on
kohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!"
"Tahdon miettiä asiaa."
"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä
välin kuin Janne miettii asiaa", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän
selin Jannen oveen.
Kun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana
naapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko,
jatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja
Pekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin
kuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.
"Isä, nyt meillä on puita", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. -- "Pankaa
ne seinää vasten!" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta
miesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen
luokse. He tervehtivät: "Jumalan rauha!" ja sitten toinen huusi: "Tule
ulos, Janne!" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä.
"Maksa pois sovinnot, Janne", kehoittivat miehet; "muuten olet
ansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt."
"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?" kysyi hän rikostoveriltaan. --
"Rehuja Vetalaisen elukoille." -- "Syöttäköön itse elukkansa" tokaisi
Janne ylpeästi. -- "Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi
kaikesta!" -- "En!" vastasi Janne.
"Käydään sisään", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, "ja otetaan
Jöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia". -- "Niin, menkää
vain sisälle, ketä haluttaa", vastattiin. "Kiskokaa, pojat, päreitä ja
sytyttäkää jokainen soihtunne", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen
paikalleen.
Pian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat
laajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: "Kaikilla
naisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos", ja avasi heti oven.
"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!" huusivat suomalaiset jokainen
isolla äänellä.
Nyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja
sanoivat: "Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta
teillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota
vaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää
rauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet",
ja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.
Kohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän
tulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat
kulkeneet.
Kylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten
jälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle
ja Jönsille he sanoivat: "Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä
me lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!"
Näin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten
välillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla
suomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon
uudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä,
kysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista
auttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen
mukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin
jättää siksi, kunnes juhla oli ohi.
Joulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he
menivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua
kärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät
vuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä
mittaa työssä.
Sitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen
suomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys
oli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. "No olipa hauskaa, kun
teidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana
retkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte
rakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki
Närkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin."
Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja
Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän,
"lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen
ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"