Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli
lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon
lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi.
Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet
mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja
sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä!
Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin:
lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen
nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina
muistutti lumivyöryn pauhua.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he
eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli
lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka.
Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän:
"Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin;
mennään huomenna katsomaan koskea."
Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat
nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja
Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa.
"No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten
porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.
Pian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien
ja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen
saavuttamastaan vapaudesta. "Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa
myöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun
tekee mieleni nähdä sekin", sanoi Pekka. "Tuolla alempana on suvanto;
siellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo
rannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!"
Päästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa.
Koira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. "Mitähän se on täällä
löytänyt? Katsotaanpa." Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla
ja kaivoi käpälillään. "Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni.
Pistetäänpä sinne suksisauvoillamme." Kun pojat pistivät sauvansa
koloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: "Saukko!
Pidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi."
Sitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon
takaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa
saukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää
sitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni.
Pekalta pääsi iloinen nauru. "Muistatkos näätää, joka meidän piti
ampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas." Mutta
samassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti
keilhäänkärkeen tarttuneen ylös. "Mitäs nyt sanot, Pekka?" nauroi Antti
vuorostaan. "Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä
tässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me
tulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas,
mikä sitä vaivaa." Pekka riensi "parhaan ystävänsä" luo, joka vielä oli
saukon kimpussa pidellen sitä kiinni. "Ei Rakilla ole mitään vaaraa",
rauhoitti Pekka. "Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä
syvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on
meidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti
mukanamme."
He jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa
levenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin
kiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi
majavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi
pitkin virtaa.
"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita
elukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan
ihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on
näin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko
seutu."
Auringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka
oli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin
kaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla
jutellen.
"Kas niin me teemme", sanoi Pekka. "Saaressa kasvaa tiheää metsää ja
puut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee
tunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea,
rakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme
pyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään
niiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme
käsiimme omaisemme ja autamme heitä."
"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön,
niin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo
jäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja
saatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et
ollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi
silloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä."
Jo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät
kaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät
työtä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei
kevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi,
taivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat
tyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken
kohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti,
mutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä
säestivät kuhertelevat teeret.
Työtä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen
sanoen: "Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen
peuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!" --
"Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä
tulen pian takaisin."
Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin.
Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin
peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään
reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No,
Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten
hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli
pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.
"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa
sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta
ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." -- "On kyllä, minä näin
kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne
houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä
enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."
Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut
monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä
onni kehoitti jatkamaan kalastusta.
Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti;
"paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on
mentävä majaamme." -- "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas
saat peuranlihaa!" -- "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä
paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."
Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä,
sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan,
sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut
liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.
Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa,
taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät --
sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt
ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" -- "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos,
nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut,
ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". -- "En, minun tekee
mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä
yksin." -- "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi
sitten. Missä tapaamme?" -- "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset
olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.
"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti
yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä
liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista
vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli
korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi
kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.
Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri
leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet
silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä
hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on
nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella
tunturiseudulla.
Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan
tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin
eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset
allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului.
Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren
aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut
otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan
kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun
loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui
kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama
kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki
kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan
ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin.
Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne
päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka
taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka
itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa,
kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin
se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi
karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki?
Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" -- Ei kuulunut mitään
vastausta.
"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan
mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei
olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä
järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän
viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui
järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa
voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein
kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei
kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä
häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota
Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei
siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin,
Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella
me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan.
Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."
Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän
ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa
jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen
kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee
ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" -- "Täältä
tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken
päivää?" -- "Etkös ole kuullut minua?" -- "Kuulin nyt äsken, mutta en
sitä ennen." -- "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se
tapahtui?"
"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin
Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja
parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen
kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta
siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian
perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin
suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään
sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden
väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta
mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin
keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli
henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin
sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin
kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta.
Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin,
ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt
ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli
joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja
sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen
karhun tänne."
"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" -- "En tiedä,
mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä
näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." --
"Etkös kuullut, että minä ammuin?" -- "En." -- "No, tulehan katsomaan."
Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti,
mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni
päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli
kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme
ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut
syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." -- "Niinkö arvelet? Minun
mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta
kantamusta." -- "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat
joka tapauksessa meidän."
Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä.
Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa
perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet
jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa
rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi:
"Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä
koko ikäsi!" -- "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.
Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin
siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta
virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä
meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme
omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja
lampaita." -- "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on
tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."
Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla,
lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja
valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.
Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään
kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja
jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä
kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja
salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi
kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut
taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus,
jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava
veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä
pois.
Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta
toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän
edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus
metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain
poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä
loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui
hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat
pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta
metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä
uusia otuksia saatiin pyydyksistä.
Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.
Niin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti
taukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis
väheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat
olivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen
kirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran
järven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen
jälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion
läheltä ja soutavan järvelle.
"Kuule Antti", sanoi Pekka, "meidän täytyy saada selko siitä, mitä
väkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat,
vanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties
tulemme savu on meidät ilmaissut!"
"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo
hajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen
vuoksi luule heidän sitä huomanneen." -- "No, mennään sitten järven
ympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat."
Muutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä
vilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia:
Suomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana
olevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella
vaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa
järvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat
hyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt
elämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä.
Lopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä
tulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat
tällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin
yhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja
metsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei
ollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä
johdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat
sileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien
nahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he
veisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne
Ruotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli
itsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa
matkaa.
Erotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi
heille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous
tehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi
jäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata
myötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.
Nyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö
molemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän
majavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin.
Hän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa
jonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa
jauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt
hakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän
entisen asuntonsa luona tunturilla.
Pekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla.
Tultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä
hongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.
Pitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja
pian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin
ammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas
ottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. "Käy
päälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota
kiinni!"
Nyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan
nähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu
istuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa
istui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt
tunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui
hänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua
entistä kiukkuisemmin.
Pekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi
pystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta
lysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.
Karhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille,
pitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta
nähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta.
Epäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun
olevan kuollut, hän oli kohta maassa.
Hän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat
olivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa
parhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin
suuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka
taas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin
hän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen
painua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut
ilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli
ilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi
kuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa.
Lihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä,
sillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.
Kun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin
lihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja,
kuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.
Pekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski
Antin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin
mentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä
kaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen
kirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti
melkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä
vastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu
vanhasta, ontosta hongasta.
"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin
poissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?"
-- "No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta." -- "Niinpä
kyllä, mutta kuitenkin?" -- "Se on nyt tässä; tule tänne vain!" --
"Niin", sanoi Antti, "joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja
pitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt
enää tuntea." -- "Ei sinua ainakaan", sanoi Pekka nauraen, "sillä
olethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on
vahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät
kuin ruuhen puolikkaat." -- "Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut
kuitenkin tuntee."
Niin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat
alkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.
"Kuulepas", sanoi Pekka kerran, "nyt emme kaiva majavain ruumiita
maahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja
panemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa
syömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt."
Ja sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi
asti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että
majavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä
peurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi
oli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa
oleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa
jälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki
lopun niiden pyynnistä.
Molemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat
katselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että
niiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis
korjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin.
Tarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen
puusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia
näädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen
ja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa
rautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä
parastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä
oltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä
koko joukko lintuja.
Pojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin,
eivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään.
Kelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät
hyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?