Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle
ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta.
Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet
Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan
tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista
vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan
tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti
vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin
nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan
nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä
ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari
penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi
Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi
nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.
Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he
erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta
Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain
mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä
löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian
jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut,
sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso
ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin
saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta,
nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti
teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka
alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä
turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin,
ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa
laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen,
että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.
Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi
istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä.
Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti
ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän
sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa,
Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut
halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja
antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat
asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti
jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset
huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti
hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin
kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.
He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin.
Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen.
Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten
nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle
pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä
olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan
rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan
talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat
hänen hevosellaan.
Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin
sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo
sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia
avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät
tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.
Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli
sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan.
Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina
aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle
asumaan.
Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet,
annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat
matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet
mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena
joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa
oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä,
kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi
erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta
ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet
kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat
olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa
sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he
sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja
jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.
Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät
mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin
päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan
suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka
olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita
suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi
sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.
Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet
asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja
paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi
metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä,
sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he
tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät
mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän,
ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he
olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen
muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän
kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he
tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan
heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen
kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen,
Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.
Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea
keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi
hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai
pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella
oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan
lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon
majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän
avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille
seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli,
miten he sinne löytäisivät.
Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha
Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä
heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan
he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman
pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa
riistarikkaassa metsäseudussa.
Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen
poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he
hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne
mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita,
joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja
turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia
vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua
hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen
vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja
tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun
hirvennahan.
Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt
vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa
tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää
rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen
työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi
itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei
kelvannut mihinkään, -- ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien
iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta
silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä
heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän
sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja
tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka
olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän
syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin
sitten olla pajassa omissa oloissaan.
Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet
valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän
lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli
niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa
onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin
ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari
höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne
päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan.
Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän
neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat
paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän
oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa
varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja,
naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.
Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi
mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta
hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille
kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä
kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen
keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit
vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne
asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman
asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse
tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian
kotiin taas, Pietari!"
Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä
keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan.
"Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette
kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen
tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis
eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää
sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä
potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" -- "Hyvin
sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin
juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että
tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu!
Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin.
Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin
synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin
monta päivää."
Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä
ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä,
ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti
ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi.
Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat,
niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman
väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka.
-- "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei
sinulle moni piisaa voimissa." -- "On maar se voimakas", selitti Antti;
"kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa
ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni
kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei
ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän
iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää
puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.
Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella
ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten
hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi
toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä
järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy
matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla.
Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia
pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet
taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat
ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"
Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja?
Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan
siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä
suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta.
Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat,
näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he
saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli
suuri peuralauma.
Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti
päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa
hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille
tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan,
kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja
sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin,
ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he
luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän,
"teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä
ehditte vielä saada kylliksenne."
Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään
suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian
vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä
myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät
tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi
Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät
tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain,
sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä
arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". -- "No, kyllä me toimeen
tulemme", vakuutti Pietarikin. -- "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin
luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja
katosi pian metsään.
"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti.
"Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme
tasaiselle maalle; annetaan mennä!"
Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut
siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He
olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli
joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi
Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." -- "Ohoo, en
minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." --
"Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän
kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." -- "No miten
hänen kävi?" -- "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat
näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista
kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille,
kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.
"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian
hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään
peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli
ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki
ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän
täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen
luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää,
mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän
tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se
tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä
tuntureilla."
Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja
juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti,
ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän
huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja
lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta
olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja
säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä,
kun sekautui minun metsästykseeni." -- "Vai ei saadakaan peuranpaistia
tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu,
minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole
köyhyydestä tietoakaan!"
Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että
jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos
tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa
hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa
Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli
tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas
kahden.
Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi.
Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan
kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle
sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen
tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka
samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta
mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he,
suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa,
vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan
ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.
Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan,
lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain
saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin
useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta.
Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin
hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi
päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei
jauhoja kuluisi liiaksi.
Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille
katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä
näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli
vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle.
Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle
tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja
ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua,
se näytti heistä selvältä.
Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian
ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti
ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin,
kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä
hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti
näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään
ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi
lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut
käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja
porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei
viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä
juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi
seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan
pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin.
Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan,
joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä
joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä
kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle
ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin
Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen
sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi
ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan
haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä
laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta
ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon
haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin
koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit
ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja."
-- "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" -- "Ammuin; mennään nyt
sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan
paikkaan."
"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?"
kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat
samaan paikkaan. -- "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran
vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana
pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan,
johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät
konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä
huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä
oli nuoli sydämessä."
"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti;
"koetetaankos?" -- "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä
nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi;
pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."
Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin
innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin
vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään
niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita
väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian
lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo
kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli
suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne
seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet
jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa
takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia
kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." -- "Eipä näy vetelevän, minä
arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on
vaania niitä lumeen hautautuneena". -- "Kenties", tuumaili Antti,
"kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten
saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat
tiessään."
"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja
sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki.
Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi
Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen
liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä
mukaa kuin tarvitsemme tilaa." -- "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän
suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu
lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."
"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä
mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi
esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan
suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla,
niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois,
peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat,
ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku
suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä
keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa;
meidän täytyy keksiä muuta ansiota."
"No mitä sitten?" -- "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa,
niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat
rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin
saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään
unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa.
"Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme
odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle:
kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee
tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja
koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain
takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä
ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo
takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." -- "No sitten
meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä
istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."
Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni
ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien
puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta
kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli
tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja
lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut
notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.
Oli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma
ylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän
nyt viskasi Pekalle. "Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun
ansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen
ulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä
loppuu." Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa
heidän ruvetessa makuulle.
Äkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui,
niin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa
tuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti
ilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli
alkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa,
jota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. "Antti!" huudahti
Pekka. "Ohoi!" kuului vastaus. "Oletko vahingoittumaton?" -- "Olenpa
niinkin", vastasi toinen huolettomasti. "Herran nimessä, mitä ilvettä
tämä oli?" -- "Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun
olemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän
päällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä
vankeina; täällä on kovin pimeä." Antti kuului haparoivan muutamia
päreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He
nousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä,
kunnes Antti viimein virkkoi: "Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta
tosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä
varma"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää
vasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi
vähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta,
niin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut
suksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin
lumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän
sanoi: "Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse
minun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen
saat puhkaistuksi." -- "Ohoi", virkkoi Antti kovasti ähkien; "se jo
antaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!" ja samalla Antti
kaatui suulleen. "Jo on tie täällä auki!" huudahti hän. "Hyi, kun jo
melkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi
sulattanut tien auki", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli
puhjennut lumeen. "Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle
paikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut
haudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös."
"Antti, raivataan pois lumiseinä", sanoi Pekka, "ja pidetään huoli,
että saamme taas tulen viritetyksi." -- "Tuli ensin, seinä sitten",
sanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.
Kului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka
hän heti sytytti palamaan. "Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista
tuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että
metsä on poissa." "Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee
lämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan
sytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole
huoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?" -- "Varmaankin sade ja
suojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä
kohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan,
kunnes seisahtui vasta laakson pohjalla."
Ja niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei
pettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun
odottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja
satoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina
saattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen
yläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä,
soraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry
oli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä
oli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha
honka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat
sikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun
korkeudelta.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean
hävityksen, kunnes Antti virkkoi: "No, Pekka! Hyvästi nyt meidän
peuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä."
Antin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan
sitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. "Katsotaanpa,
Antti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat
sitä lähellä, ovat vielä pystyssä." -- "Tunnetko sinä sen, Pekka,
vielä?" -- "Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren
kuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan.
Tulepas nyt." Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että
heidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä
oli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta
pikkuisen matkaa.
"Huh, huh!" päivitteli Antti, "ei enää koskaan asetuta jyrkkien
tunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi
lienee, että muutamme pois alamaahan." -- "Ei vielä, tänä vuonna meillä
ei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan
paljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä
nyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin
vedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä
kuiva paikka ole pois tieltä." -- "No olkoon kuten tahdot", sanoi
Antti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta
nuotiota.
Ilma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen
pisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla
noustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. "Koski",
virkkoi Pekka, "tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä." Päivän
mittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän
alapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli
muodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului
veden kohinaa.
Niin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa;
taivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään
tunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä
kääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena,
samalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen
lumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. "Kuule,
Antti, tällaista emme ole ennen nähneet", sanoi Pekka. "Ja katsopas,
katso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin
laelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt,
Antti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä
mielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!"
"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla
hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa.
"Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan
narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen.
Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." -- "Huhhei!
siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät
kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi
Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.
Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat
yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin
huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan,
kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi
maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan
notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan
hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.
He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin
ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden
siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!"
kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin
komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin
nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta
luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi
pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.
"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia
kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään
käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka
olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen
sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta
tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."
"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin.
Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään
nyt."
Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti
muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen
isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen
rauhoittui.