Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä
kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme;
nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa
sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni,
pääset syvässä lumessa rämpimästä."
Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen.
Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan
vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä
pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä
pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe
selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he
olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet
kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta
ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua
myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että
mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja
sitten vetää sen taloon.
Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi,
että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona
Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat
menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku
oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli
täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen
lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että
te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella,
joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."
Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät
vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa
tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli
kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki,
mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi.
Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien
jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa
milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat
metsässä, niin tottakai vanhatkin.
Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin
palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät
kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime
päivien rasituksista.
Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun
tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat
kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut.
Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja,
etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja
koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä
myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat
asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan
metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä
ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa.
Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon,
ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei
olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita
hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä
ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.
Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki
neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he
eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin
toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan
hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet
olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli
kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä,
mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään,
jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne
liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen,
jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha
Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi
illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen
tapaan.
Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen
sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren
suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät
kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä.
Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se
juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen
karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat
kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa
kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun
koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä.
Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet
ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten
suksien ladut.
Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä
pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle,
missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja
hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta
kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten
saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he
kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat
suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat
koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla
vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään
juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli
kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet
kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja
tappaneet keihäillä ja kirveillä.
Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa
saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet
ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta.
Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä
ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai
tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät
ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat
etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne;
koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia.
Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata
metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin
sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat
suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille
kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset
kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka
sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte,
älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä
sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", --
virkkoi Kuusivuoren ukko -- "niin pankaa pois pyssynne, me teemme
samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."
Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen,
pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät
samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi
hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna
kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun
oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset
tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen
joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä
syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.
Kun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset
itselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille
huomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen
verran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus.
Suomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä.
Ruotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää
uskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen
lihaa ja lähtivät tiehensä.
Juuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha
suomalainen: "Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!" Hänen
äänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin
olivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi:
"Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö
ruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä."
"Antakaa minun mennä", pyysi Pekka; "koira tulee minun mukaani. Kyllä
se antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja
yrittävät käydä meidän kimppuumme."
Pekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua
takaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta.
"Oikein älysitte, Pietari-vaari", sanoi hän, "lumessa olevista jäljistä
näin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja
kääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme
varuillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä
seurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet
pahoista aikeistaan." -- "Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta
ei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene
takaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat
selkäämme; sitten me huudamme sinulle."
Niin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään
hänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän
katsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: "Vaari ei ole ruotsalaisista
varma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!" -- "Vai niin; no kyllä,
mielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?" -- "Kyllä
jaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että
ruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on
jäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet
meidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin
huuda! Pidä vaari, että olet suojassa."
Oli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset
puoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja
lukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin
ylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen "mottia" eli
koprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.
Syödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi,
että nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä
hänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa -- jos he
jaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut
mitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata.
Silloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan
valveilla.
Pitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä
kehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta
naista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin
matkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin
entistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet
katsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat
kuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin
kuin miehetkin.
Kun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat,
pysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä.
Hän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja
tekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään
vartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla.
Kaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen
alle.
Tultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut
metsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa
tulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia
hirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti
tallessa.
Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon
aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä
olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin.
Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita
takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että
tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä
kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.
Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset
lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään
jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä
käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin
Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai
löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja
pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua
esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä
heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.