Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja
Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan
poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat
yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä
he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten
synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa
suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he
olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.
"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme.
Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja
seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori
toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on
valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on
vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi
länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" -- "Sen vain sanon,
että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen
pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla
kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin
kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan
määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä
etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin
nuori varsa vihreällä niityllä.
Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä
kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden
itsellemme?" -- "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse
hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka
satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin,
niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne,
Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.
Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin
metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet
ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt
saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"
Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli
tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko
asettua tänne?" kysyi Pekka. -- "Eipä taida olla muutakaan neuvoa.
Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää
ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." -- "Ei, en minä sitä
tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?"
-- "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen
laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun
meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta
nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme.
Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle
ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson
tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on
sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana
en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan,
ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"
Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä
auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa
padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole
nälkä?" -- "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." -- "No jos sinä jaksat,
niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken
kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen;
"mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua
aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."
Kun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen.
Se oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä
heräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli
kuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä
apuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.
Herätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen
peitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi
vaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit
kiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä
syvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän
lumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska
nähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät
väsyksissä läähättäville metsämiehille. "Naurakaa te vain", sanoi
Antti, "onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa
vedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa
vähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä
ruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä
meille suomalaisille." -- "Noo, enpähän tiedä", tuumi Pekka, "minusta
nämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä."
-- "On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset.
Katsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei
olisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!" Ja samalla Antti
varustausi ampumaan.
"Antti!" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua.
"Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on
Niko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin
järkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä." --
"Niin minäkin", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa.
"Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan", ehdotti Pekka, ja sitten
pojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen
aukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi
hiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.
Sen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä.
Rakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi,
että elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos
hampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet
karhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat
nauruun. "Olipa se komea karhu", sanoi Antti, "mutta kaikissa
tapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa
näkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi." -- Ja se
nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.
Nuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen
rasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja
kehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven,
joka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin
matkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi.
Vainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli
komean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä
kimppuun vai paettava.
Sen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: "Ota sinä
osallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!" Ja yht'aikaa lensivät
heidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi
kellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: "Pois pyssy ja
kontti, ja toisia ajamaan!" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset
tunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten
kovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö
vai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet
ehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi
nietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän
voitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään
metsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset
suksensauvat.
Yhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot
syöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi
sadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja
ravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan
ei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli
kerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei
näkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain
tempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli
pedoista lähtemäisillään.
Antti huudahti: "Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille
onnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun
ollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee
tien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa
kyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme
keihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli
vähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?" --
"Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan
lampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa
hauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet
tapaamme." -- "Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin
sitä asiaa minäkin."
"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä
siitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi
virkoamaan uudelleen henkiin", neuvoi Pekka. "Sen minä opin isältä, ja
niin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit
ja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata
ammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin
tuimasti; tule nyt!"
Päästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa,
pojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he
lepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: "Mitä arvelet tuosta raskaasta
pilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?" -- "Mitäkö minä siitä
arvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan
metsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku
ehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä
löydäkään."
Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo
olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän
majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan
samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella
isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei
lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt
potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja
levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon
hyvänsä."
Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti
ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot.
Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti,
sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja
täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa.
"Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt
äidin pitäisi nähdä sinut." -- "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä
sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten
vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa
täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.
Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli
noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" -- "Lunta sataa
niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos
tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös.
"Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes
lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."
Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi
yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä
lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä
on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei
mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, -- kenties sentään kiirunat",
keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle
katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin
koetetaan."
Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi
lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset
tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi
kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He
tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden
aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan
lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen;
toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.
"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni
meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." -- "Ei ole", vastasi Antti,
"jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei
löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen
puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui
tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö,
Antti, mikä päivä huomenna on?" -- "En, mistäpä minä sen tietäisin? En
ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." -- "Niin, kahden päivän
päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin
suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." --
"Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän
tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä
papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt
levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa
lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"
Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli
mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli
jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet
maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima
painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli,
ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran
miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut
muuttaa.
Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan,
lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli
päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun
"eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana
olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt
honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.