Muutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen
rannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki
kaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta
sitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden
vaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet
omia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet
sen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti
kaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen
vuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä
he lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän
maanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin
metsänriistaa kuin muualla.
Niin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista.
Mäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he
olivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja
lehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki
Yrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään
katsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi
voihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen
jälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui,
kiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi
hyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan
taakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki
se kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt
apuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja
metsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma,
kunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa
kaatui maahan. Voitto oli saatu!
Pian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin
saalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen
olleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan
yksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja.
Hämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi
miestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.
Tulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin
puetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli
pyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi
ruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen
oli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia
suomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan
itään päin Mangskogin metsäseudulla. "He ovat reippaita ja ystävällisiä
ihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia", lisäsi hän
vermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin
avoimesti ja rehellisesti. "Vai niin!" virkkoi hän iloisesti kääntyen
karhuun päin, "siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te
olette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin
Matti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut
kauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja
minulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla
se kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun
tai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani
ajanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos
ja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon."
Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja
samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä
vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin
panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja
kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat
heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.
Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun
karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän
kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä
karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat
väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta.
Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli
laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta
nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki
sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi
laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa
ainoastaan toisen lavan."
"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa
oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei
tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa
tasan." -- "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin
pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme
karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on
syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena
kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut,
jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa,
että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä
nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään
ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää,
jahka saamme karhun nyljetyksi!"
Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset
ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen
makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi
leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää
ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt
ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." -- "Niin, kyllä se on
hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina
vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä
tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii.
Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen
kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän
suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."
"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka
asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" --
"Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa
asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä
paikkaa, mutta ei paljon." -- "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?"
kyseli Yrjänä. -- "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä
matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin
sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu
suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka
pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti
ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa
suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä
mitään?" -- "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa
sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."
"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" --
"No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on
viitisen vuotta." -- "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!"
arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" -- "Ka,
onhan tuota päästy sentään" -- "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!"
puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä
asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä
hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja
joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan
etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon
petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet
raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei
teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. -- "Kyllä
niitä on sielläkin." -- "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus
niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle!
Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."
"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä
taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!"
-- "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."
Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli
Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta.
Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet
yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi
vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka
rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän
kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan,
jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut
paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut
samana päivänä tehdä päätöstä.
Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet
asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten
toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän
luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu
mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai
jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys
vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.
Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten,
yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he
nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa,
jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti
suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin
Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä,
varsinkin karhuja.
Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää,
kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää
ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä
toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän.
"Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy
päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se
sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua;
otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin
puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä
talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata
lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" --
"No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille
hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista;
lähtekää te vain meidän mukaamme!"
Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta
hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi
olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä
itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista
puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo
talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun
aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa
vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran
takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."
Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset
paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli
vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä
arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa
hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette;
ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä
teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan!
Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole
vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono
merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa
elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun
järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien
perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"