Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja
kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun
seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän
palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja
sitten kaikki menivät perille.
Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan
seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki
nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat,
että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu
väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän,
"tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän
suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat
metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat
läheisyydessä."
Kun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: "Ovat lähteneet tiehensä
näiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet
tehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy
lähteä jäljestä". -- "Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian
kaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei
suinkaan hän enää koskaan palaa!" Ja Matun kyyneleet vuotivat
virtanaan.
"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot;
mutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän
täytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy
siirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla
rauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi",
huokasi hän, "jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt
aikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa
sitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet
säilöpaikkamme!" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. "Eivät ole, ole
huoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja
lihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin
miltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä
mielelläni."
Oli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu
kiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa
palamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan
ottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä;
pitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.
Sen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn.
Heikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja
käski heidän olla huoleti. "Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut
sisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa
minulle vettä!"
"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi", sanoi Mattu.
-- "No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään
vaaraa." Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt
muutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli
tauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut
vaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki
pyysi jotakin syödäkseen. "Minä huomaan", sanoi hän, "että olette
alkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua
meidän täytyy olla matkalla."
"Mitä tarkoitat, Heikki?" -- "Sitä vain, että yksi ruotsalainen on
vielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea
(Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian
ajamassa meitä takaa." -- "Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako
heitä oli?" -- "Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme
ensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies,
ei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on." --
"No miten se tapahtui?"
"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin
vimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut
juuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat,
että nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä,
he tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä,
mutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun.
Sen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä
en saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin
toinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen
lykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen,
viskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo
musta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa
kuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä
kuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja
kaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen
joen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos
hänellä olisi kumppaneita.
"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän
ruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla
vaaraa tarjona. -- Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon
murhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin -- ja
laittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta
veteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän
välillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä
pitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi
minun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä
minua uhaten.
"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin
häntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa
tuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin
hänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on
ruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli
pyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla
kumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat
kahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien
matkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas;
panen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan
päälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle!
Ruotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä."
Selvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä
vahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin
Oren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului;
täytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.
Tuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle.
Heikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään
karja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko
kukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi
tavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran
varrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he
kaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi
kantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet
yli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin
matkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa
edellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on
mitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä
sellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten
karja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki
keihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat
varustautuneet taisteluun.
Uskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi
helteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle.
Silloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman
laajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.
Nyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet
takaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa
kiireessä.
Viidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat
itsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset
että elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja
vaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän
kärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet
Daal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen
laski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis
tarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas
virkistyivät voimiinsa.
Yrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla
lähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä
korkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko
tienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella
sitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt
suuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä
herätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään
jatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan
valittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä
länteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.