Tuossa vielä nimettömässä suomalaismökissä Oren metsässä kului aika
hitaasti, kun ei ollut työtä tehtävänä. Mattu kyllä puuhasi lasten
kanssa ja mitä muuta osasi, mutta hänellä ei ollut tarpeita ryhtyäkseen
vakinaiseen työhön. Siksipä hän pitkästyikin odotellessaan Yrjänän
kotiintuloa ja toivoi edes vähän pellavia kehrätäkseen. Aika kului
kumminkin. Huhtikuun aurinko kävi yhä lämpimämmäksi, päivät venyivät
pitemmiksi ja keskipäivällä suli lumi katolta. Heikki oli ensin kaiket
päivät metsässä ampumassa ja pyydystämässä otuksia, mutta hänellä ei
ollut sanottavaa onnea, niin että hän oli muutamia päiviä pysynyt
kotosalla.
Niinpä sitten kerran koko perhe istui tuvan edustalla uunin lämmitessä.
Silloin kuului kahahdus ja heti samassa oli Yrjänä iloisena ja
hiestyneenä heidän joukossaan. Sekä vanhojen että nuorten ilo nousi
ylimmilleen. Ei se ollut isoäänistä, meluavaa iloa, sillä metsäseutujen
suomalainen oli aina vaitelias ja vähäpuheinen, ja vaikka hän
oikeastaan olikin utelias, niin kului pitkä aika, ennenkuin hän rupesi
mitään kyselemään. Niinpä nytkin. Lykättiin vain ja nosteltiin kelkkaa;
se huomattiin painavaksi ja ihmeteltiin, kuinka Yrjänä oli jaksanut
vetää sen kotiin.
"Minun on täytynyt kulkea öisin, kun hanki kantoi. Eihän tuo kumminkaan
ollut kovin raskas, mutta hyvilläni sentään olen, kun olen saanut sen
tänne kotiin. Katsotaanpa nyt, mitä siinä on. Kas tässä, Heikki, on
sinulle", ja samalla hän antoi tälle oivallisen, hyvin taotun kirveen;
"sen saat esivallalta ja samalla terveiset, että käyttäisit sitä
voimallisesti, ja tässä on minulla toinen samalta mieheltä. Ja tässä,
Mattu, on sinulle", ja hän anoi vaimolleen pellavavihkon. "Ei se ole
kotoisin kauempaa kuin Oresta, jossa sen sain helsinglantilaiselta
kaupustelijalta viidestä metsoparista, jotka sinne viemme ensi joulun
aikaan, ja tässä on vielä lisää." Sitten hän otti esiin pienen käärön,
jossa oli silmäneuloja, ompelulankaa ja sakset. Kas ne olivat
kallisarvoisia tavaroita; nyt ei Matun tarvinnut enää olla joutilaana.
"Ja katsopa, Jussi, tässä on sinulle." Poika unohti olevansa
suomalainen: hän kirkaisi ilosta saatuaan kouraansa puukon. "Ja nyt on
paras viimeiseksi!" virkkoi Yrjänä osoittaen säkkiä. "Tuossa on rukiita
ja muita siemeniä. Jumala suokoon meille aikaisen kevään ja lämpimän
kesän, niin kyllä me köyhät suomalaiset tulemme toimeen Ruotsin
metsissä, sillä, herttualle kiitos, täällä meillä on rauha ja tässä on
siitä vakuutuskirja. Hakkaa, Heikki, honkaan kolo; siinä säilytämme
kirjan. Jumala siunatkoon herttuaa!"
* * * * *
Oli kevät. Aurinko paahtoi helteisesti, joka puro kohisi, kanervat
olivat muuttaneet väriä, jokaiseen havupuun oksaan oli kasvanut
tuumanpituinen vaaleanviihreä kerkkä, lehdet alkoivat puhjeta ja
vihannoida, laulurastas lauleli puiden latvoissa vuoroin iloisia
vuoroin surumielisiä liverryksiään peipposen äännellessä "tvit! tvit!"
ja västäräkin mittaillessa sipsuttelevin, sukkelin askelin mökin
kurkihirren pituutta. Ei vallinnut nyt enää äänettömyys metsässä, sillä
voimakkaita kirveen iskuja kajahteli taajaan lakkaamatta, ja väliin
kuului puu kaatuvan rysähtäen maahan. Uuden kasken hakkuussa
uurastettiin. Koko perhe oli siellä koossa; siellä olivat
lapset leikkimässä, siellä Mattu-muori kiskoi petäjänkuorta
pettuleivänaineeksi ja miehet kaatoivat kaskea, ja niin aherrettiin
koko kevät ja alkukesä, paitsi niinä päivinä, jolloin miesten piti
metsästää pienempiä otuksia ja käydä kalassa.
Tulipa sitten se tärkeä päivä, jolloin vanha, nyt kuivanut rasi oli
poltettava. Kulovalkean irtipääsemisen vaara oli tarjona, mutta
kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja sitten kuivat puut iltapäivällä
sytytettiin, koska kesäyöt tässä osassa maata tavallisesti ovat tyynet.
Kuivat oksat ratisivat ja paukkuivat, liekki leimusi korkealle ja savu
tuprusi pilviin; tulen vartijoina häärivät Yrjänä, Heikki ja Mattu,
kullakin aseena katkaistu nuori näre, jonka rungosta oli alapäästä
karsittu oksat pois, mutta yläpäästä jätetty karsimatta pitkäksi
luudaksi. Tämä oli ainoana aseena heidän tulta vastaan sotiessaan. Ja
se kyllä riittikin, sillä niin kauan kuin oli tyyntä, nousivat
tulikipinät suoraan ylös ja putosivat suoraan alas. Jos kipinöitä
putosi viistoon tai ulkopuolelle palon piirin sytyttäen siellä valkean,
oli joku vartijoista heti paikalla ja hutki havuluudalla tulta, niin
että se sammui. Polkemalla sammutettiin mitä havuluudalla ei saatu
tukehtumaan. Se oli vaivalloista työtä. Kyllä olivatkin suomalaiset
väsyksissä, kun aurinko nousi ja kaski oli palanut suurimmaksi osaksi.
Lepoa ei kuitenkaan ollut ajatteleminen, sillä nyt oli kekäleet
koottava sellaisille paikoille, mitkä eivät olleet tarpeeksi palaneet,
ja sitten piti vielä sammuttaa, missä maa oli palanut liiaksi.
Sellaisille paikoille piti kantaa vettä. Kun aurinko laskeusi vuorten
taakse, oli jo päästy voitolle; kaski oli poltettu. Ankarassa työssä
oli raadettu neljäkolmatta tuntia; nyt saatiin vähän levähtää, mutta
vieläkin täytyi pysytellä valveilla. Tuli kiilui ja kyti vielä, siellä
täällä se leimahti ilmiliekkiin. Lepoa ei käynyt ajatteleminen
ennenkuin savu oli herennyt tarkkaan nousemasta, ja tämä tapahtui vasta
sitten, kun aamukaste kostutti maan, silloin vasta saatiin lepuuttaa
väsyneitä jäseniä.
Sitten alkoi maan hät'hätäinen tasoitustyö ja palon siementäminen.
Sitten piti hankkia rehuja kolmelle vuohelle, sen jälkeen alkoi
varsinainen muokkaus, jota seurasi syyskalastus, satimien ja pyydysten
virittäminen ja metsästys. Ja näin kului neljä vuotta. Kaikesta
uutteruudestaan huolimatta uudisasukkaat saivat varsin niukan palkan
vaivoistaan. Ankarassa ilmanalassa viljantulo oli varsin niukkaa.
Oikeastaan ei saatu säästöä muusta kuin metsästyksestä, se teki
uudisasukasten toimeentulon mahdolliseksi. He eivät olleet missään
yhteydessä muiden ihmisten kuin naapuriensa, Oren suomalaisten, kanssa.
Ketään ei ollut vielä käynyt heidän tuvassaan, eikä Mattu ollut vuosiin
kertaakaan käynyt viljahalmetta ulompana. Alituisena keskustelunaiheena
oli talvipuhteilla, minne pojat olivat joutuneet. Viimein Matun
levottomuus yltyi aivan ilmeiseksi. Yrjänä ja Heikki päättivät lähteä
sen vuoksi heitä tiedustelemaan, jahka tulisi sovelias suksikeli.
Heikki aikoi mennä meren yli Korsholmaan poikia etsimään. Kun Mattu sai
siitä tiedon, hän tuli hyvin iloiseksi ja hänen alakuloista mieltänsä
huojensi toivo, että Heikin tiedustelumatka onnistuisi.
Heikin poissa ollessa Yrjänä samoili yksin metsässä. Hän huomasi
hirvien vähentyneen halmeen läheisyydessä, joten niitä täytyi nyt etsiä
pitemmän matkan päästä. Sitten hän löysi parven kauempana lounaassa
päin. Sitä hän ajoi takaa kerran aamupäivän; suksikeli oli erittäin
hyvä, mutta hanki kova, niin että se paikoin kannatti hirviä. Vasta
myöhään illalla hän tavoitti yhden hirven, joka oli uupunut. Pysyäkseen
paremmin otuksen kintereillä Yrjänä oli heittänyt pois eväskonttinsa ja
pyssyn, hän pisti hirven kuoliaaksi keihäällään. Hänen par'aikaa
nylkiessään hirveä karkasi hänen kimppuunsa aavistamatta kolme muuta
metsämiestä, ja ennen kuin hän ehti ajatellakaan asettua vastarintaan,
he olivat ottaneet hänet kiinni ja haukkumasanoja syytäen pieksäneet
häntä pieksämistään, kunnes hän meni melkein tainnoksiin. Sitten he
käskivät hänen lähteä pois koko paikkakunnalta, muussa tapauksessa hän
pääsisi hengestään. He olivat kerran ennenkin jo tavanneet hänet; jos
se tapahtuisi vielä kolmannen kerran, he eivät aikoneet kärsiä, että
suomalaisia oli metsästämässä heidän maillansa. Vaivalloisesti Yrjänä
raahautui kotiin, jossa kului viikkokausia hänen parantaessaan
haavojaan ja kootessaan voimiaan. Tämä tapaus teki Yrjänän
levottomaksi. Hän pelkäsi, että ruotsalaisilla talonpojilla oli paha
mielessä. Hän päätti kumminkin metsästysretkillään varoa kulkemasta
lounaaseen päin ja pysytellä pohjois-kulmilla, sillä sikäli kuin hän
tiesi oli metsäseutu sillä suunnalla asumatonta.
Heikki palasi vasta kun lumet olivat metsissä vähentyneet. Tosin
hänellä ei ollut poikia mukanaan, mutta hän oli tavannut useita
merimiehiä, jotka tiesivät heidän olleen mukana Stålarmin Ruotsiin
tekemällä sotaretkellä ja yksi merimiehistä tiesi kertoa, etteivät
pojat olleet mukana paluumatkalla. He olivat varmaankin nousseet maalle
Ruotsin puolella. Tieto, että pojat olivat onnellisesti tulleet meren
yli, lohdutti vanhempia, ja sitten sovittiin niin, että niin pian kuin
mahdollista toinen miehistä lähtisi Malmivuoren tienoille heitä
tiedustelemaan. Toivottiin sieltä saatavan johtolankaa tiedustelujen
jatkamiseksi. Kun Heikki sai kuulla, mitä Yrjänälle oli tapahtunut, hän
vimmastui. Talonpojille olisi maksettava samalla mitalla, ja jos
tilaisuutta tahdottiin etsiä, niin kyllä sellainen ilmestyisi ensi
metsästysaikana; eikä Yrjänäkään ollut siihen ihan vastahakoinen,
vaikka Mattu varoitteli.
Niillä muutamilla metsästysretkillä, joita vielä tänä kevännä tehtiin,
käytiin pohjoisessa päin, ja siellä miesten onnistui löytää iso
majavayhteiskunta, josta he saivat pyydetyiksi kerrassaan kahdeksan
kappaletta. Tämä oli aimo onni uudisasukkaille, ja seurauksena siitä
oli, että Yrjänä teki matkan Helsinglantiin ja toi sieltä takaisin
palatessaan mukanaan lehmän, ja hiehon. Sillä keinoin heidän
toimeentulonsa tuli melkoista paremmaksi, vaikka rehun hankkiminen
kyllä lisäsi miehille työtä. Mattu-eukko oli riemuissaan lähtiessään
aamulla lehmineen ja vuohineen lasten kanssa laitumelle, ja päiväkaudet
hän kuului toitottavan paimentorveansa.
Näin eleltiin aikoja, kunnes miehet alkoivat hankkia rehua tulevan
talven varaksi. Varustauduttiin kokoamaan sitä kaukaisen järven
rantamilta, jossa kasvoi runsaasti heinää. Sinne lähti koko perhe ja
karja.
Oli oltu muutamia päiviä heinänteossa. Miehet olivat kerran aamulla
lautalla nostamassa järveen laskemiaan koukkuja, kun näkivät nousevan
savua siltä ilmansuunnalta, missä heidän kotinsa oli. Tuo teki mielen
levottomaksi; soudettiin maihin ja sanottiin Matulle, mitä oli nähty.
Elukat ajettiin yhteen; tavarat pantiin kokoon ja lähdettiin
kotimatkalle. Heikki ei malttanut kävellä niin hitaasti kuin toiset,
joita karja esti nopeaan kulkemasta, vaan otti Yrjänän pyssyn ja lähti
juoksemaan, minkä jaksoi.