Heikin oli määrä seurata Yrjänän mukana heidän Oressa asuvien
ystäviensä luo, hankkimaan sieltä vähän jauhoja, jos se olisi
mahdollista. Sen vuoksi oli varustettu kaksi kelkkaa ja jaettu
nahkakimput tasan kumpaankin. Näin miehet pääsisivät nopeammin
kulkemaan. Pian saattoi hyvällä suksikelillä saapua pitkämatkaisia
metsämiehiä, joten siksi ajaksi ei ollut jättäminen Mattua yksin
kotiin. Moran pitäjän miesten uhkaus muistui tuon tuostakin Yrjänän
mieleen.
Nytkin onni suosi suomalaisia sillä ilmat pysyivät tasaisina ja matka
kävi joutuisasti. Paljon tilaa ottavalla karhunnahalla saatiin
vaihtokaupassa jauhoja ja suoloja. Saukonnahan Heikki oli ottanut
mukaan hankkiakseen sillä vuohen, ja tämä aarre kelkkaan sidottuna hän
erosi Yrjänästä, ja viiden päivän kuluttua hän Matun ja lasten suureksi
iloksi palasi kotiin jälleen.
Heikistä erottuaan oli Yrjänällä kyllä vaivalloinen matka kelkkoineen,
jota hän kiskoi läpi metsien kun ei tahtonut kulkea ajettuja teitä; hän
näet, kuten suomalaiset yleensä, pelkäsi kohtaavansa jotakin pahaa.
Sillä tavoin hänen matkansa kävi vaivalloisemmaksi ja siihen kului
suotta pitkä aika; mutta metsässä hän tunsi olevansa kuin kotonaan eikä
pelännyt. Pari viikkoa taivallettuaan hän saapui perille.
Yrjänän tulo herttuan pihaan ei herättänyt huomiota, siellä kun oltiin
tottuneita näkemään köyhää kansaa. Kun hän kyseli pääsyä herttuan
puheille, vastattiin lyhyesti, ettei se ollut mahdollista, sillä
herttua ei ollut kotona. Milloin hän palaisi kotiin, sitä ei kukaan
tiennyt. Yrjänän vapaassa vallassa oli joko tulla toiste uudestaan tai
jäädä odottamaan, hän saisi mennä lämmittelemään renkitupaan. Tätä
seikkaa ei pitkän matkan päästä tullut suomalainen ollut ajatellutkaan.
"Vai ei ole kotona!" mutisi hän itsekseen istahtaen kelkkaansa pyyhkien
hikeä otsastaan. "Ei kotona! Minä saan mennä renkitupaan. Kunpa edes
tietäisin missä se on, ja niin paljon väkeä kun täällä on! Mitä nyt
teen? Mihin nyt lähden?"
Näistä mietteistään hän heräsi kuullessaan hevosten kavioiden kapsetta
ja pari raikuvaa torven törähdystä. Kääntyessään katsomaan hän näki
ratsumiesjoukon tulevan ravakkaa vauhtia. Loistavat haarniskat,
korskuvat hevoset, kookkaat ja komeat ratsumiehet saivat suomalaisen
aivan hämmästyksiinsä. Hän ei osannut edes väistyä, vaan jäi
liikkumatta paikoilleen, kunnes äreä ääni huusi: "Pois tieltä
kelkkoinesi!" ja Yrjänä lensi pystyyn temmaten kelkan sivulle juuri
samassa kuin ensimmäinen ruotu kulki hänen ohitseen. Ratsumiesten
jäljessä seurasi useita rekiä, sitten taas ratsumiesjoukko. Kun nyt
suomalaisukko kääntyi katsomaan pihaan päin, hän näki, että kaikki
olivat seisahtuneet sinne ja että suuri joukko ihmisiä oli erään miehen
ympärillä kaikki paljastetuin päin, ja nyt hän vasta huomasi, että tuo
mies oli itse herttua. Vähääkään epäilemättä hän siirtyi lähemmäksi.
Hän näki matkustavaisten menevän tuohon hänen mielestään tavattoman
suureen rakennukseen, minkä jälkeen ratsumiehet ratsastivat pois ja
kansa hajosi eri haaroille. Nyt oli paikka aivan tyhjä; Yrjänä
kelkkoinensa oli yksin jäljellä. Taas hän kävi levottomaksi. Mitä hän
nyt tekisi? Kääntyisikö hän takaisin ja palaisi kotiin? Kyllä kai se
olisi varminta; hän jo tarttui vitsakseen, joka hänellä oli kelkan
jukkona, ja oli lähtemäisillään, kun joku kuului huutavan: "Tännepäin,
tätä tietä! Tule pois vain!" ja hänen luokseen tuli vanha mies, joka
puhui edelleen: "Oletpa muukalainen täällä, sinä suomalainen, näen mä;
mitä asiaa sinulla on?"
"Tahtoisin puhua herttualle saadakseni rakennussetelin, jos se olisi
mahdollista."
"Kyllä kaiketi, sen kyllä saat. Onpa sinulla kunnialliset tuomiset. Tuo
nahkakimppu osoittaa, ettet ole kykenemätön mies etkä vetelehdi
laiskana tuvan penkillä; sellaisia asioita pidetään arvossa tässä
talossa. Mutta nyt ei ole kuhnailemista! Tällä puolella pihaa et saa
oleskella", ja samalla mies reippaasti meni toiselle puolelle, jossa
hän seisahtui erään rakennuksen luo, avasi oven ja virkkoi: "Sysää
kelkkasi tänne, mutta joutuin nyt!"
"Se oli reippaasti tehty", kehui hän, kun Yrjänä lykkäsi kelkkansa
sisään ja sulki oven; "etpä näytä olevan yhtä hidas kuin muut
suomalaiskollot. Tule nyt renki-tupaan; minä näytän sinulle tien."
"Mene nyt sisään istumaan", puheli vanhus edelleen; "en tiedä milloin
saat puhutella esivaltaa, mutta kyllä sinulle tuodaan sana." Yrjänän
tullessa renkitupaan oli siellä koko joukko väkeä eri haaroilta maata,
joukossa pari suomalaistakin. Näiden kanssa hän joutui pakinoihin. He
olivat äskettäin saapuneet Ruotsiin meren yli, ja olivat täällä samalla
asialla kuin Yrjänäkin. He aikoivat asettua Helsinglantiin, jossa
heillä oli sukulaisia. Monta päivää he olivat oleskelleet täällä ja
olivat hyvillään herttuan kotiintulosta, kun saattoivat toivoa
pääsevänsä pian hänen puheilleen.
Tämä onnistuikin seuraavana päivänä, jolloin suomalaiset kutsuttiin
portaitten luo, josta herttuan kirjuri Eerik Yrjönpoika kuunteli heidän
asiaansa. Kirjuri oli sama mies, jonka kanssa Yrjänä oli puhellut
edellisenä päivänä. Kun tuli Yrjänän vuoro tulla esiin, hän käski tämän
tuoda esiin kelkkansa ja näyttää nahat, jotta ne tarkastettaisiin ja
arvioitaisiin. Tätä tehtäessä tuli herttua sattumalta ulos. Hän kysyi,
kuka nahkojen omistaja oli, ja kun Eerik Yrjänänpoika oli sen
selittänyt, herttua kyseli Yrjänältä, kuinka tämä oli nahat saanut,
mihin hän oli asettunut asumaan ja montako henkeä hänen joukkoonsa
kuului. Vastattuaan näihin kysymyksiin Yrjänä pyysi "rakennusseteliä".
"Sellaisen kyllä saat, mutta mieluummin olisin suonut sinun asettuvan
Vermlantiin, jossa sinun olisi ollut parempi olla."
Eerik Yrjönpojalle hän sanoi: "Kun annat maksun nahoista, niin anna
tuolle suomalaisukolle pari kirvestä kaupanpäälliseksi". Kääntyen
Yrjänän puoleen herttua sanoi: "Käytä nyt vain niitä kelpo tavalla ja
pidä huolta siitä, ettet laske kulovalkeaa metsään kaskea polttaessasi,
sillä jos sen teet, joudut minun kanssani tekemisiin."
Seuraavana yönä tapaamme Yrjänän metsässä nuotion ääressä monen
penikulman päässä Kungsöristä. Hän oli saanut asiansa toimitetuksi ja
tunsi itsensä sanomattoman tyytyväiseksi. Nyt ei hänen tarvinnut muuta
kuin Kopparbergissä näyttää rakennussetelinsä saadakseen sitten
rauhassa ajatella tulevaisuutta. Tosin hän vähän pelkäsi voutia, mutta
kun hän oli puhunut itse herttuan kanssa, niin kylläkai hän
Falunissakin saisi asiansa hyvin käymään. Siitä hän ei välittänyt, että
hänen matkansa sen johdosta venyi vähän pitemmäksi. Kopparbergistä hän
kaikissa tapauksissa aikoi hankkia vähän siemenrukiita ja mitä muuta
saattoi saada. Hyvillä mielin ja iloisin toivein hän nukkui,
jatkaakseen taas matkaansa kotiinpäin aamun koitteessa.