Niin miehet lähtivät karhunkierrokselle. Perille tultuaan he
huomasivat, että oli liian myöhä enää sinä päivänä ryhtyä otusta
hätyyttämään, jonka vuoksi he valmistivat yönviettopaikan. Lumihangelle
levitettiin havuja ja nuotio levitti lämpöään. Väinämöisen viikatteen
kolme tähteä osoittivat varmasti ajan kulun, he saattoivat huoleti
jättäytyä levolle.
Kun miehet aamulla valmistautuivat karhun kaadantaan, heillä oli varma
metsästyssuunnitelma. Karhun makuupaikka oli etsittävä ja, jos
mahdollista, tapettava kontio ennenkuin se ehti herätä talviunestaan.
Sellainen menettely oli vähimmän vaarallinen, jos vain pesä oli
sellaisessa paikassa, että niin saattoi tehdä. Miehet hiipivät nyt niin
hiljaa kuin taisivat lumisen kentän yli ja läpi tiheiden viidakkojen;
he tutkivat puut ja huomasivat pian, mistä karhu oli taittanut havuja
pesäänsä. Heti samassa he huomasivat kalliossa kolon ja arvasivat sen
kohdalle varisseista oksista, että karhu oli onkalossa. Miehet
vilkaisivat toisiinsa, ja äänetönnä kuin haamu Yrjänä asettui aukon
ääreen pyssy valmiina ja keihäs vieressä varalla. Heikki meni metsään,
ja pian kuului reippaita kirveen iskuja. Hän tuli hetkisen kuluttua
takaisin mukanaan melkoisen paksu ja pitkä pölkky. Sen hän asetti
varsin varovaisesti viistoon aukkoon poikkipuolin, jonka jälkeen hän
palasi takaisin hakemaan toisenkin pölkyn. Tämä asetettiin nyt toiselta
puolelta samanlaiseen asentoon, niin että pölkyt tulivat ristiin. Nyt
karhu oli teljetty pesäänsä.
Tyytyväinen hymy levisi miesten kasvoille, ja Yrjänä sanoi kovalla
äänellä: "Siltä näyttää, että Mattu saa rasvaa nahkojen voiteeksi." Nyt
alkoi kuulua rapinaa ja rehkimistä ja karhu tuli näkyviin. Pesän suu
oli niin ahdas, että se vain ryömien pääsi kulkemaan, ja kun se oli
tullut aukon suulle eikä päässytkään ulos, se karjahti ensin
kiukuissaan ja heti sen jälkeen tuskissaan, sillä suomalaisten keihäät
olivat jo sen leveässä rinnassa. Käpälän iskulla kontio katkaisi
Yrjänän keihäänvarren ja vetäytyi takaperin, mutta Heikki työnsi
keihäänsä syvemmälle. Vielä karhu huitaisi, silloin se oli vapautunut
siitäkin keihäästä ja vetäytyi sitten niin syvälle onkaloon, ettei sitä
näkynyt.
Suomalaiset seisoivat ällistyneinä katsoen toisiinsa. Tällaista
taistelun loppua he eivät olleet aavistaneet. Kauaksi aikaa he eivät
sentään jääneet toimettomiksi. Ensi työkseen he lykkäsivät pölkyt
syvemmälle sisään. Kun tämä oli tehty, ryömi Yrjänä perässä
kallionkoloon ottaen sieltä katkenneen keihään terän, jonka hän antoi
Heikille kehoittaen tätä panemaan terän kiinni uuteen varteen ja
kiskomaan päreitä tulisoihduksi. Pyssy kädessä hän aikoi vahtia sillä
välin. "Joudu nyt, Heikki!" kehoitti hän kiihkeämmin kuin tavallisesti,
"kenties se tuolla sisällä nyt nostaa luontoaan ja tulee ulos; olisi
hyvä, jos silloin olisit täällä."
Heikki palasi pian mukanaan sekä korjattu keihäs että päresoihtu. Sillä
välin ei karhu ollut näyttäytynytkään. "Vai niin", sanoi Yrjänä, "se
onkin pelkurin sukua; maltapas!" Sitten hän sysäsi kumoon aukon
tukkeeksi asetetut pölkyt ja ryömi kallionkoloon tulisoihtu toisessa ja
pyssy toisessa kädessä.
Hetkiseen ei kuulunut hiiskahdustakaan, kunnes Heikki kysyi: "Näetkö
sitä?" -- "En tiedä varmaan. Ojennapas minulle seiväs." Taas seurasi
äänettömyys, mutta heti samassa karhu kiljaisi ja Yrjänän pyssy
pamahti. Vielä kerran kuului karhun karjahdus, ja silloin Yrjänä tuli
sukkelaan ulos, sieppasi keihään ja sanoi Heikille: "Pidä nyt varasi!"
Valmiina syöksemään keihäät karhun rintaan seisoivat suomalaiset pitkän
aikaa, mutta karhua ei kuulunutkaan. "Se on varmaankin jo saanut
tarpeekseen", arveli Yrjänä. "Kun minä sitä pistelin seipäällä, tarttui
se hampain seipään päähän, ja silloin minä panin pyssyn seivästä myöten
ja laukaisin. Sytytä, Heikki, tulisoihtu uudelleen! Minä menen
katsomaan, miten asian laita on."
Kun Yrjänä nyt meni pesään karhua pistelemään, se ei enää purrut
seivästä. Kaikki oli hiljaa, jonka vuoksi Yrjänä vähitellen konttasi
syvemmälle, kunnes tulisoihtu valaisi koko kallion ontelon. Siellä
karhu makasi pää maahan vaipuneena: se oli kuollut. Mustaa verta valui
Yrjänää vastaan. Hän palasi jälleen ulos ja sanoi Heikille: "No nyt,
Jumalan kiitos, on työ lopussa: karhu ei hievahdakaan. Olkoon
paikoillaan vähän aikaa, että veri vuotaa pois, sillä välin kuin
väännämme vitsaksia köydeksi, jolla raahaamme sen ulos luolastaan."
Kun he olivat saaneet köyden valmiiksi, tahtoi Heikki mennä pesään
katsomaan, miten karhu oli talviasuntonsa sisustanut. "Katso tarkkaan
ettei se vain liiku!" varoitteli Yrjänä. Ja hiljaa tuo karvainen
jurrikka oli paikoillaan. Heikki pisti tulisoihdun aivan kontion kuonon
eteen, ja kun peto ei osoittanut elon merkkiäkään, hän sitoi köyden sen
kaulaan, ja sitten kiskottiin yhdessä, kunnes raskas otus saatiin niin
pitkälle ulos luolasta, että tuo suuri karvainen möhkäle voitiin
vierittää esiin.
Onni oli ollut rohkeille miehille suosiollinen. Karhunkaato oli
toimitettu aito suomalaisella tavalla, joka oli esi-isiltä peritty ja
on ollut käytännössä vielä viime aikoihin asti. Ei kumpikaan miehistä
ajatellut tehneensä mitään erinomaista. He ajattelivat vain jäljellä
olevaa työtä, ja ryhtyivät siihen heti käsiksi.
Nahka nyljettiin, ruumis paloiteltiin ja sitten tehtiin niin suuria
taakkoja kuin kumpikin arveli jaksavansa kantaa. Nyt ei heidän
tarvinnut ripustaa lihoja puiden oksiin säilyttääkseen ne turvassa,
sillä ne pysyivät koskematta luolassa kun sen aukko tukittiin. Muutoin
suomalaiset tiesivät, ettei susia tarvinnut pelätä, sillä runsas
lumentulo oli ne karkoittanut kauemmas etelään, jossa ne paremmin
pääsivät liikkumaan. Siellä ei sada lunta niin runsaasti kuin
korkeammilla vuoriseuduilla, sen vuoksi saatiin sydäntalvella olla
rauhassa ahnailta, saaliinhimoisilta pedoilta. Sen pahempi ne palasivat
kevätpuolella pesimään suuriin metsiin, joissa saalista oli runsaimmin.
Metsämiehet olivat tervetulleet palatessaan Matun luo; sen tämä osoitti
kestitsemällä heitä runsaasti. Nyt heillä oli ruokatarpeita pitkäksi
aikaa. Oli pyydystettävä sellaisia eläimiä, joiden nahoilla saataisiin
vaihtaa jauhoja ja siemenviljaa. Niin kului kappale talvea, jonka
aikana miehet vähitellen saivat säästöön näädän, kärpän ja oravan
nahkoja. Päivät alkoivat taas pidetä, pakkanen lauhtui ja suksikeli
parani. Nyt pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että Yrjänän piti
lähteä herttuan luo hankkimaan perin tarpeellista rakennusseteliä.