Oleskeltuaan muutamia päiviä Korsholmassa, jossa asui perheineen
erään kirvesmiehen luona, Yrjänä oli valmis lähtemään meren poikki.
Toinen pikkupojista kuitenkin sairastui niin pahoin, ettei käynyt
ajatteleminenkaan lähtöä, sillä ankara talvi on käsissä ja tuli sääli
pientä lasta; mutta heillä oli varoja varsin niukalti, tuskin
nimeksikään. Yrjänä puhui kirvesmiehelle, mutta tämä ei siihen tiennyt
keinoa, sillä hänellä ei ollut työtä itselläänkään, ja niin kului pari
viikkoa suurissa huolissa. Lapsi ei parantunut, ja perheen varat olivat
lopussa, kun kirvesmies sitten eräänä päivänä kasvot ilosta loistaen
astui yhteiseen huoneeseen. "Älkää olko enää huolissanne", virkkoi hän,
"nyt on tullut sana, eitä kaikki laivat on pantava kuntoon kuninkaan
käytettäviksi, ja nyt minä olen raatimies Sakarilta saanut työtä sekä
Yrjänälle että Heikille. Syksyllä raatimies aloitti suuren laivan
rakentamisen; nyt se on rakennettava valmiiksi ja varustettava täyteen
kuntoon niin pian kuin suinkin. Olkaa siis hyvällä mielellä! Olette
täällä työssä siksi, kunnes laiva keväällä valmistuu, ja kylläpähän
sitten keksimme jonkin keinon teidän Ruotsin puolelle päästäksenne."
Se uutinen oli Yrjänälle ja koko perheelle ilosanoma, ja jo seuraavana
päivänä molemmat miehet olivat työssä.
Työstä lähtee tuloja. Tosin palkkaa maksettiin vain sen verran, että
työmiehet juuri saattoivat tulla sillä toimeen, mutta säästöä ei paljon
jäänyt. Matun aika meni suurimmaksi osaksi lapsia hoitaessa eikä hän
siis voinut ansaita mitään. Aika kului tasaista kulkuaan, lumi suli,
maa paljastui, meri aukeni ja suuri laiva oli jo saatu kannelliseksi.
Pian oli työ lopussa ja hyvin toivein ajateltiin lämpöistä vuodenaikaa,
jolloin päästäisiin noiden suurten vesien yli. Pikku poika ei vain
parantunut, ja se teki äidin levottomaksi. Nyt oli kevät edistynyt
niin, että lehti alkoi puhjeta. Laiva kellui valmiina veden pinnalla,
ja Yrjänä sekä Heikki olivat taas työttöminä. Sotaväkeä tuli pienempinä
ja suurempina parvina laivoihin otettavaksi. Korsholmassa syntyi vilkas
liike ja elämä. Maalaisia ja saaristolaisia tulvaili myymään niitä
vähiä ruokavaroja, mitä heiltä liikeni. Siirtolaiset, jotka olivat
tottuneet metsien yksinäisyyteen, tunsivat itsensä levottomiksi ja
tiedustelivat tilaisuutta päästäkseen tuonne toivottuun Ruotsiin; mutta
vielä ei kukaan rohjennut sellaista retkeä ajatellakaan, sillä meri oli
täynnä ajojäitä. Kauan etsittyään ja monet vastukset koettuaan he
löysivät viimein saaristolaisen, joka oli aikeissa lähteä Ruotsin
puolelle lohenkalastukseen, kun siihen sovelias aika tulisi. Hän lupasi
ottaa perheen mukaansa, kun Yrjänä ja Heikki perille päästyään
auttaisivat häntä pari viikkoa kalastuksessa. Kun miehet suostuivat
tähän, hän pyysi heitä heti lähtemään mukaan, jottei hänen tarvitsisi
tulla Korsholmasta hakemaan. Tähän toiset suostuivat mielellään, ja
päivän kestäneen merimatkan jälkeen majoittuivat siirtolaiset mökkiin,
kauas ulkosaaristoon.
Yrjänän ja Heikin pyydystellessä vesilintuja ja kaloja pieni kipeä
poika kuoli. Niinkuin talonpoikaiset yleensä, ei Mattukaan suureen
ääneen valittanut suruaan. Pikku poikansa hautauksen jälkeen hän ei
enää viihtynyt tuvassa, vaan seurasi miehiä heidän pyydystysmatkoillaan
kantaen nuorinta lasta selässään. Hän etsi työnteosta lohdutusta ja
lievitystä suruunsa.
Päivät lämpenivät vähitellen, meri puhdistui ajojäistä, ja nyt alettiin
varustautua matkalle. Miehet olivat nyt koonneet varastoon koko joukon
lintuja ja kaloja, jotka viimeksimainitut suolattiin ja kuivattiin.
Molemmista heille olisi hyötyä metsien halki kuljettaessa. Kalastajan
varustuspuuhissa ei kulunut paljon aikaa. Itätuulella vene pian
kiidätti koko seurueen meren poikki lohenpyyntijoen suulle.
Maastamuuttajat laskivat ilomielin jalkansa Ruotsin mantereelle, joka
tästälähin oli heidän kotimaansa. Nyt miehille alkoi kova työ, mutta he
saivat hyvää palkkaa, sillä kalastus onnistui varsin hyvin. Kalastajan
astiat tulivat täyteen pikemmin kuin oli arvattukaan, ja tähteeksi
jääneitä kaloja saivat maastamuuttajat ottaa niin paljon kuin jaksoivat
kantaa.
Kerran he sitten aikaisena aamuna lähtivät lohenpyyntipaikalta
liikkeelle suunnaten kulkunsa pitkin meren rannikkoa. Usein he
tapasivat ystävällisiä ihmisiä, joilta saivat apua ja neuvoja. Heidän
matkansa edistyi kuitenkin hitaasti, sillä osaksi heidän täytyi
kalastamalla tai metsästämällä hankkia eväitä, osaksi viivyttivät heitä
vuolaat virrat, joiden yli pääsemiseksi miesten täytyi tehdä lauttoja.
Kesä oli lopussa ja syksy käsissä, kun he olivat ehtineet niin pitkälle
etelään, että olisi ollut käännyttävä länttä kohden. Ja niin päätettiin
tehdä. Niillä muutamilla taalereilla, jotka olivat jääneet säästöön
keväällisestä työstä, ostettiin välttämättömiä tarpeita, etupäässä
suolaa, ruutia ja lyijyä. Lähdettiin Boksna-virtaa seuraten
Taalainmaahan päin toivossa, että tavattaisiin maanmiehiä. Niin
tapahtuikin, Oressa osuttiin suomalaisten luo; siellä väsyneet
matkamiehet päättivät levätä muutamia päiviä.
Oren suomalaisilta he eivät saaneet kovinkaan ilahduttavia tietoja
tuosta uudesta maasta. Talvet olivat pitkät ja ankarat, kesällä sattui
tuon tuostakin hallaöitä, jotka vahingoittivat kasvullisuutta. Sitä
vastoin olivat metsät täynnä otuksia ja vedet kaloja. Pitkin virran
varsia oli luonnonniittyjä, ja kesälaidun oli kyllä hyvä, sillä monella
suolla kasvoi hyvää heinää. Kun vain uudisasukkailla olisi ollut
karjaa; karjanhoito oli edullisin elinkeino. Malmivuoren seuduista he
olivat kuulleet, että siellä suomalaisia ahdistettiin ja heillä oli
siellä tukalat olot. He neuvoivat sen vuoksi siirtolaisia etsimään
asuinpaikkaa Taalainmaasta. Yrjänä ja Heikki, jotka arvelivat jo
kulkeneensa kylliksi kauan, katsoivat sen neuvon hyväksi ja päättivät
jättää Matun lasten kanssa levähtämään, sillä välin kuin he itse
lähtivät metsiin tarkastelemaan maita ja soveliaita asuinpaikkoja.
Kahden viikon kuluttua he palasivat ja tapasivat Matun ja lapset
reippaalla mielellä. Lepääminen ja vieraanvaraisuus, jota he olivat
saaneet nauttia, oli näille tehnyt hyvää. Mattu tervehti ilomielin
miesten tuloa. Vaikka hänellä oli kaiken aikaa ollut työtä vaatteiden
korjaamisessa, oli aika tuntunut pitkältä, ja hän oli nyt hyvillään,
kun sai taas lähteä matkaa jatkamaan.
Miehet olivat samoilleet laajalti metsissä löytämättä kuitenkaan
asuttavaksi soveliasta paikkaa. Muutamia päiviä sitten he olivat
kuitenkin löytäneet melkoisen suuren kaskimaan ja puolitekoisen tuvan.
Se oli uudispaikan alku. Selvästi näkyi, että se oli ollut pari vuotta
hylättynä. Melkoisesti oli siinä tehty työtä, joka joutuisi heidän
hyväkseen, jos he päättäisivät asettua siihen paikkaan asumaan. Ettei
uudisraivaaja ollut ruotsalainen, sen näki useista arvottomista
esineistä, joita oli jätetty paikalle.
Talonväen puheet, että näillä seuduilla oli runsaasti metsänriistaa,
osoittautuivat tosiksi. Kaikkialla, missä siirtolaiset kulkivat, he
näkivät otusten jälkiä, ja puolen päivän matkan päässä uudispaikasta
heitä onnisti niin, että saivat kaadetuksi hirven, jonka he panivat
säilyyn mitä huolellisimmin ja josta he veivät mukanaan niin paljon
lihoja kuin jaksoivat kantaa.
Oli siis syytä ruveta asumaan tuossa autiossa talossa. Yksi seikka
heitä kuitenkin huolestutti. Viimeiselle yöpymispaikalle oli heidän
luokseen tullut pari rotevaa taalalaista. Nuotion savu oli suomalaiset
ilmaissut. Taalalaiset olivat metsästysretkellä, ja kun he näkivät
suomalaisilla olevan runsaasti lihaa, he uhkailivat ja käskivät
suomalaisia heti lähtemään pois koko seudulta ja varomaan koskaan sinne
palaamasta, jos henki oli heille rakas. Yrjänä neuvotteli nyt Oren
suomalaisten kanssa, uskaltaisivatko he ruveta asumaan tuolla autioksi
jätetyllä paikalla, ja kyselivät näiltä, tiesivätkö he, kuka siihen oli
yrittänyt raivata asuinpaikkaa. Mutta siitä ei kukaan tiennyt.
Uudisasukas, joka oli kasken hakannut, oli varmaankin tullut
pohjoisesta päin eikä ollut tiennyt heistä mitään. Arvatenkin hän oli
kuollut tai jostain syystä hylännyt koko paikan. Oren isäntäväki
arveli, että Yrjänä joukkoineen kyllä voisi asettua sinne asumaan. Jos
joku tulisi vaatimaan paikkaa omakseen, voitaisiin asiasta sopia. Kun
ei siinä ollut sen enempää työtä tehty, ei vaivanpalkkio nousisi kovin
suureksi.
Muutamia päiviä arveltiin epätietoisina sinne tänne, mitä oli tehtävä.
Talvi ei ollut kaukana, mutta reippaalla työllä saataisiin rakennukseen
siihen mennessä ainakin katto päälle, ja kun metsässä oli runsaasti
otuksia, niin ei pitäisi tulla puutetta syötävästä. Eikä sitäpaitsi
oltu omanmaalaisista kovin monen päivämatkan päässä.
Varsinkin ryöstettyjä poikia ajatellessaan vanhemmat tunsivat
levottomuutta. He luulivat, että Antti ja Pekka lähtisivät
Malmivuorelle, jos vain heille ilmaantuisi tilaisuus etsiä vanhempiaan,
siksi vanhusten teki mieli sinne. Mutta olihan aivan tietymätöntä,
kuinka ja missä pojat pääsisivät meren yli. Jos he menisivät meren
poikki Korsholman kohdalta, niin oli syytä toivoa, että he seuraisivat
vanhempien jälkiä.
Oressa asuvat suomalaiset arvelivat, että jos pojat tulevat
paikkakunnalle, he kyllä etsivät vanhempansa käsiinsä. Ja sitten
päätettiin asettua autiotilalle asumaan. Oren suomalaiset kehoittivat
siirtolaisia olemaan reippaalla mielellä, taalalaisten uhkauksia ei
pitänyt pelästyä. Sellaisiin uhkauksiin he olivat tottuneet eivätkä ne
olleet vielä käyneet toteen. He neuvoivat kuitenkin Yrjänä Kailasta
niin pian kuin mahdollista hankkimaan "rakennussetelin" itse
herttualta. Tosin oli matka pitkä Kungsöriin, mutta jos tulisi hyvä
suksikeli, niin pianhan tuon taipaleen tekisi. Ennen kaikkea heidän
pitäisi saada pyydystetyksi näätiä, sillä niiden nahoista maksettiin
hyvä hinta ja niitä nahkoja oli helppo kuljettaa. Jos heille tulisi
hätä ja puute, niin Oren suomalaisilta he saisivat nahoilla vaihtaa
jonkin verran rukiita, jos vastedes palaisivat näiden luo.