Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua
pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen
uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset,
ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut
hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit
pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit
tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.
Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.
Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat
sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista
tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli
metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja
kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä
käsille.
Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan
Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli
neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes
tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle,
hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja
itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli
asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.
Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua
he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä
"Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he
alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä
kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt
sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan
olisi sopinut.
Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka
paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä
virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet
ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän
tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys,
kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella
heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että
miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän
matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne.
Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he
saapuivat suomalaisen pirttiin.
Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi
täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan,
niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin
joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja
saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli
kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä
Trysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen
penikulmaa.
Hyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä
Huuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä
tavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he
viettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat
olivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa,
jonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi
olevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa
ja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään
suomalaisen luultu asettuneen asumaan. -- Vähän apein mielin
nuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he
elpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen
suomalaistorpankin.
Heidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin
myöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui
uhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä
Rakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran
kanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun
suomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät
tervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään
nimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta
kehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin
omaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.
Kiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin
aikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin
hyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä
viljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen
uudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen
haarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina
vuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen
rehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa.
Nuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin
uudisasukkaan tuottoisin elinkeino.
Jonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin.
Ei hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia
kulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen
välimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille
salomaille.
Hän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että
huvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli
tavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen
varrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli
myöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla
enempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia,
jotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he
koskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.
Erotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä
Kailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden
varrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää
maata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät
viisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin
kevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi
paljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.
Kelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun
ukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin
muutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin,
jos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he
tapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella,
kun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.
Rohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä
iloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.