Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli
oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta.
Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä
nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka
kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän
väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki
pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin
toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten
nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin
kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä
paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin
pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi,
että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun
kansi ja kivet havuilla.
Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä
ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille
ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä
tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä,
että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat
kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli
kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä
päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää
paistattamassa. -- "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli,
"ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy
nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se
kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene
repimään."
Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset
kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi,
Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan
ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan
Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja
sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt
Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää
Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän
poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]
Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi
Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi
uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat
niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä
mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia
naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi.
Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen
saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen
riistäisi hengen.
Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja
lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien
olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt
hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.
Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän
piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä.
Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli
vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen
läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja
Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen
lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että
loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta
takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja
pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa
tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen
päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat
painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla
hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa
hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi
makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä
seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän,
"karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt
vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei
meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja
märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän
verta. "Kuinka laitasi nyt on?" -- "En tiedä, tuntuu niin
kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." -- "Älä siitä huoli, kyllä se
pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi,
Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."
Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka?
Onko sinun vilu?" -- "On! Antakaa juotavaa." -- "Antti, siirrä hänet
lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan
nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista
tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!"
virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä
täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti
vartioidessa.
Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat
syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha,
kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki
yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta
naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa
kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se
näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan
käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen
nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun
mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi
nyt!"
Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli,
mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen
jälkeen.
Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse,
joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni
ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli
rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui
hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta
silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään,
ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki
kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen
kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole
hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa
tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti
esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista
sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa,
nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja
nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä
einettäkään."
Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä
läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän
päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla
virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen,
että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin
rupeaisi talvilevolle.
Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä
kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.
Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut
niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin
aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin
luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa,
että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja
karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli
vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua
järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet
jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön
metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas
lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden
oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja
alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna
kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä
ylempää virran varrelta.
Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka
vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi
täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä
murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien
puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi
helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet
rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita
syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli
tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin
parhaiten sopi asettaa pyydykset.
Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia
kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet
muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan
vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme
hyvin ampua."
Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja
metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas,
epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.
Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä
kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät
silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona,
sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset
levottomiksi.
Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas
oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka
reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia,
nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen
tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen
otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon
alapuolella virrassa liikkuvia majavia.
Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen.
Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei
lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista,
eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen
lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen
majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien
välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä
näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta
hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan
pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja
kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.
Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin
perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien
hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti
tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike?
Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä.
Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen
elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo
kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä;
tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin
musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.
Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy
mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat,
renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja
useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat
veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös,
etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on
leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.
Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille;
kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan
etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään;
mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua
ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa
vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen
kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.
Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli
hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle,
kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.
Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet
aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni.
"Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit
syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."
Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän
nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat
kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli
majavanhajurauhaset.