Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat
alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa
heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli
vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä
löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja
Malmivuoresta.
Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet
loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä
voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä
vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista
puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin
he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat
tapaavansa omia kansalaisiaan.
Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä,
jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan
näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään
huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät
ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja
viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven
juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin
pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset
rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli
ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.
Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli
lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän
näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat
kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan
etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut
paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria,
mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät,
oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan
tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli
Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka
naapuriin."
Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa
asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa.
Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli
ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista
vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut
hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan
tekoa.
Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä
viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin
Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset
arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne
ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä
ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli
kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät
joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka
pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat
Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä
kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat
Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten
oli heistäkin tullut talonväkeä.
Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen
luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut
penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana,
missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään
metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti
yhdyttääkseen vanhempansa.
Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin
epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla
hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän
olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut
ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä
Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita
hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli
varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat
maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä
vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla,
joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme
kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi.
Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen
kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut
laskea ulos.
Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja
rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien
yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät
liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle",
sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä
lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä
majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat.
Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan
kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän,
"tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää
sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"
Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne
olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin"
ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät
paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä
jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?"
kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa,
menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää
kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten
huomenna on aloitettava."
Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi
niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa
pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset
käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo
puiden latvoja heidän saapuessa virralle.
Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi
koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa
ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen
yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna,
jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.
Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio
paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan
saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven,
niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan.
Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn,
ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät
ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä
hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää
puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli,
"sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme
sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on
tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä
naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin
vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että
jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta
nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."
Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa
padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava
mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi
siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin
nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia
petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja
olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon
rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita
aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa
turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.
Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä
heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen
otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä
metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea
metsänkäynnissä.
Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli
metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä
päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä
hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko
kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä
tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi
ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan
tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli
kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.
Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli
jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien
polulle.
Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he
olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä
löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein
äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti
häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli
helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui
kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja
karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että
hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi
Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa
töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.
Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän
ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi
maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta
koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi
temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi
äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen
töminää.
Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien,
mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa;
mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä;
se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti
samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran
haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli
nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.
Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan
innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä
hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen
ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille
riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa,
verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä
pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain
harppauksin.
Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui
maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat
liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää
koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa
ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat
ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun
vaikeni koirakin.
Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän
ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa
oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"
Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen
pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli
sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran
pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni
hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun
ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi
kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi
sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi
nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan
elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi
vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui
kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli
ampunut.
Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän
apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen
kanssaan?
Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta
porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän
sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä
kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."
"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" -- "Onhan noin puolen
tunnin matka." -- "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka
takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle
meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut.
Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota
minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään
ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä;
katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa
sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole
ruoan puutetta!"
"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta
minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy
kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi
jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."
"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi,
sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se
pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes
olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa
karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun
ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä
ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa!
Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin
kelpaavat metsässä!" -- "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme
otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt
kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"
Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu
läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun
nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.
He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän
vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan
saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat
oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa
karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin
heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut
ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin
yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja
oksiin ripustettaessa.
Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle
yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin
halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.
"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." -- "Mitä
silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä
eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."
"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy
saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa.
Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa,
jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin
näille seuduille ja menevän pyydykseemme."
"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut
pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" -- "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio
niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo
viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." -- "Nukkukaa
pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"
5.