Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana
kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen
metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä
vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän
matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät
siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet
ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät
oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se
voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan
päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti
karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he
läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja
tappamastaan hirvestä.
Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi;
ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.
Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet
huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä
ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan
iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison
lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja
koiralle.
Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan,
mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava
lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa
piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan
laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he
yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.
Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin
metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen
synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa
keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli
opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset
metsäseikkailuista.
Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan.
Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas
oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.
Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta
kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun
runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin
toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat
viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa
rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja
pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu
virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian
vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.
Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla
päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja
meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä
voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän
nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.
Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he
illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat
yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään
epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin
näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja
siinä oli nyt karhu suolla.
Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka
suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen
sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki
Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat
auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko
majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin
pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä.
"Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti
viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin
että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti,
että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan
runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli
hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota,
sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena
sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni,
uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä.
Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.
Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa
silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun.
Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä
hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin
kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni
sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka
huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee
päällesi!" -- "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli
ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin
hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan
metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa,
ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.
Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja
kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä
Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi
hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun
pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt
eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien
ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat
näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti
sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut
ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli
käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian
näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä
pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion
juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka
kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli
suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani,
että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon
minä tähtäsin, on luoti käynyt!"
"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän
olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä
seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen
vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."
Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo
hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa
palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät
kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat
aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he
ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta
päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein
kyllältään karhun paistilla.
Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa
länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta
voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.
Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä
leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen
taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.
Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa,
ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän,
koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän
meni taloon.
Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti
tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat
luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.
Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta
vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa
heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän
pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran
ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä
matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että
oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti
seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen.
Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada
tarkempia tietoja matkasta.
Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla,
vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei
ollut näkynyt ketään suomalaista.
Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he
levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä
joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista
siinä osassa maata.