Poikien matka etelään päin kävi nopeasti. Hevosia vaihdettiin ja
ajettiin kiireesti. Jonkin tunnin kuluttua tultiin luvattuun
syöttöpaikkaan ja pojille annettiin käsky auttaa ratsumiehiä hevosten
syöttämisessä ja juottamisessa.
"Jos yritätte lähteä pakoon, teidät ammutaan; jos olette reippaita ja
huolellisia, niin saatte ruokaa", sanoi mies, joka oli ottanut heidät
kiinni, "ja jos nahjustelette ja itkette, niin saatte selkäänne;
kuulkaa se nyt kerralla!" Ratsumiehille hän huusi: "Pitäkää poikia
silmällä, ja lähettäkää heidät minun luokseni, kun hevoset on
syötetty".
Niin tapahtui. Kun pojat tulivat päällikön majapaikkaan, he saivat
ruokaa ja käskyn palvella ratsumiehiä, jotka asuivat samassa talossa.
Antti, joka lähetettiin vettä hakemaan, arveli heti lähteä vanhempiensa
jälkeen, mutta peräytyi pian huomatessaan, että monta ratsumiestä oli
taloa vartioimassa. Heti kun pojat saattoivat jutella keskenään,
puhelivat he karkaamisesta. Täällä se ei käynyt päinsä, mutta se oli
selvä juttu, että se tapahtuisi heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.
Mutta sellaista tilaisuutta he saivat kauan odottaa, ja yhä kauemmas he
joutuivat matkasuunnastaan. Kuljettiin aina vain etelään päin, ja nyt
he saivat tietää, että hevoset oli vietävä Turkuun, jonne Stålarm
keräsi sotaväkeä kuningas Sigismundille, Kaarle-herttuata vastaan,
kuten arveltiin. Turkuun tultuaan he kuulivat, mikä siellä ei enää
ollutkaan salaisuus, että suomalaiset joukot vietäisiin Ruotsin
puolelle. Tämä tieto oli pojille mieleinen uutinen, ja he jättivät
kaikki karkaamisyritykset sikseen. He toivoivat saavansa seurata mukana
meren yli, ja kun he kerran olisivat päässeet Ruotsin puolelle, ei
mikään estäisi heitä kulkemasta Malmivuoren tienoille, ehkäpä ehtisivät
sinne jo ennen kuin heidän omaisensa.
Tästä ajatuksesta iloissaan he kokivat uutterasti täyttää kaikki, mitä
heidän isäntänsä, ratsumiehet, antoivat heidän tehtäväkseen. Turussa
nämä eivät näyttäneet paljoakaan piittaavan poikien vartioimisesta. Jos
he nyt lähtisivät karkuun, se ei olisi suurikaan vahinko, kun matka
kerran oli onnellisesti tehty; ja jonkin ajan kuluttua pojat saivat
täydellisen vapauden, mutta kun ei heillä ollut muutakaan tehtävää, he
edelleen hoitivat heille annettuja toimia.
Kuljetettavat hevoset jaettiin nyt kahteen osaan. Parhaat oli määrä
viedä jään yli Ahvenanmaalle, jossa Akseli Kurki kokosi Ruotsiin
lähetettävää sotaväkeä. Toinen osa väestä oli määrätty nuoren Eerik
Hannunpojan, Prinkkalan herran, komentoon ja pojat seurasivat sitä.
Nuori Eerik-herra oli Sigismundin marskin Stålarmin lanko ja innokas
kuninkaan puoluelainen; niin hän oli saanut komennettavakseen
lipullisen ratsuväkeä.
Eerik-herra oli iloinen ja leikkisä mies ja piti suuresti seurustelusta
ja iloisista tovereista. Senpä takia hänen kasvonsa synkistyivät ja
mieli kävi alakuloiseksi kun hän sai käskyn majoittua monen penikulman
päähän päämajasta yksinäiseen saareen, jossa oli vain muutamia taloja.
Muutamia miehiä ja pojat sekä kaikki hevoset mukanaan hän otti
haltuunsa tarkoitukseen määrätyn talonpoikaistalon. Kun vuodenaika sen
salli, oli hevoset laskettava laitumelle, ja pojat pantiin niitä
paimentamaan.
Kaikeksi onneksi Eerik-herraa huvitti metsästäminen, johon hänellä oli
tilaisuutta asumattomalla saarellaan, ja kun hänellä oli mukanaan
metsästyspyssyjä ja oivallinen puolalaisrotuinen koira "Rakki", niin
hän saattoi huvikseen metsästellä mielin määrin. Metsästysmatkallaan
hän kerran tapasi pojat ja sai siten tietää, kuinka he olivat sinne
joutuneet.
Luultavasti heidän kohtalonsa ja ulkoasunsa herättivät hänessä
sääliä, sillä poikien vaatteet olivat repaleina ja itse he olivat
laihoja ja riutuneita. Hän antoi vaatettaa heidät ja tehdä heidät
kaikin puolin siistimmäksi asultaan. Nyt pojat olivat pulskan näköisiä
ja Eerik-herran päähän pisti kirjoituttaa heidät sotamiehiksi omaan
lipulliseensa. Sillä tavoin he tulivat muiden ratsumiesten vertaisiksi,
saivat aseet ja heitä harjoitettiin samoin kuin muitakin. He saivat
säännöllisen ruoan ja heillä oli ylipäänsä niin hyvä olo kuin
asianhaarat sallivat.
Kun Eerik-herra kävi metsästämässä, saivat nuorukaiset usein seurata
häntä, samoin kuin silloinkin, kun hän joskus kävi toisilla saarilla ja
luodoilla ampumassa vesilintuja, joita vielä tähänkin aikaan on
runsaasti Ahvenanmaan saaristossa.
Tällaisen muutoksen jälkeen nuorukaiset olisivat tunteneet itsensä
tyytyväisiksi, jollei halu päästä omaisten luo ja metsäelämään olisi
ollut niin suuri; sillä vaikka he olivatkin kiitollisia Eerik-herralle
tämän hyväntahtoisuudesta, heillä oli kuitenkin aina mielessä päästä
Ruotsin puolelle ja omaisten seuraan. Nyt heidän olisi ollut helppo
lähteä karkuun saarestaan takaisin Suomen manterelle, mutta meren
taakse, toivottuun maahan, he eivät uskaltaneet lähteä. He toivoivat
parempaa tilaisuutta, ja sellainen ilmestyikin pian.
Kesäkuun puolivälissä Eerik-herran joukko sijoitettiin Ahvenanmaalle ja
pian sen jälkeen se laivoilla vietiin Ruotsiin.
Juhannuspäivänä v. 1598 laivasto laski ankkurin Grönborgin satamassa
Roslagenissa, muutamia penikulmia Tukholman pohjoispuolella. Nyt tuossa
pienessä satamassa syntyi vilkas liikenne, kun veneillä vietiin
laivoista maalle sotajoukkoja, jotka asettuivat leiriin rannalle.
Eerik-herra joukkoineen sai jäädä laivoihin ja kaikessa rauhassa
odottaa tapausten kulkua. Pian tuli myöskin virolaisten laivasto, ja
nytkös satamassa syntyi hyörinä ja liike. Veneitä tuli ja meni täynnä
väkeä, ja poikiakin elähdytti sodan into. Odotettiin vain kuninkaan
tuloa, että olisi käyty herttuan kimppuun.
Pari päivää myöhemmin tuli Eerik-herran laivan sivulle pikapurjehtija,
ja sillä hän lähti etelään päin tiedustelemaan kuningasta ja hänen
laivastoansa. Vielä kului pari päivää, jolloin tuli sana, että poikien
oli saavuttava pienellä laivaveneellä, metsästyspyssyt, ampumavaroja,
eväitä ja koira mukanaan määrättyyn saareen, johon sanantuoja näyttäisi
tien purjehtiessaan etelään päin.
Iloissaan pojat varustautuivat niinkuin oli käsketty ja ottivat
mukaansa keihäänsäkin, ja iloisina he purjehtivat sisäsaaristoon,
uskollisesti seuraten edellä kulkevaa purjevenettä. Hämärän tullessa he
saapuivat määrätylle saarelle, ja sanantuoja osoitti pientä lahtea,
missä he olivat suojassa kaikilta tuulilta ja missä ohikulkijat eivät
venettä nähneet.
Siellä nuorukaiset tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan olla
metsässä, sillä elämä laivassa, merellä ja suuressa ihmisjoukossa ei
ole metsäseutulaisten suomalaisten mielen mukaista. Reippain mielin ja
iloisina he panivat kuntoon yösijansa, ja laskeutuessaan pitkäkseen
tuoreista havuista tehdylle vuoteelle leimuavan nuotion valossa ja
lämpimässä he olivat taas kuin kotonaan. Silloin juolahti taas mieleen
ajatus: eikö heidän pitäisi paeta, paeta pois sotamelskeistä
ja taisteluista, paeta takaisin omaistensa luo metsiin ja
metsästyselämään?
Tämä ajatus oli kuin salamana välähtänyt yhtaikaa kummankin mieleen, ja
äkkiä he hypähtivät pystyyn katsoen toisiaan silmiin. He tiesivät, että
kummallekin oli selvinnyt ajatus, että nyt oli tullut hyvä tilaisuus.
Antti ensimmäisenä keskeytti äänettömyyden ja huudahti: "Koetetaan!"
Pekan silmät välähtivät. Hän astui ensin askelen venettä kohden, mutta
heittäysi heti sen jälkeen takaisin havuvuoteelle, peitti kasvonsa
käsillään ja oli kauan ääneti. -- "Miten arvelet, Pekka?" kysyi Antti
viimein.
"'Älä koskaan petä hyväntekijääsi!' sanoi minulle aina Mikkelin pappi
Niko", vastasi Pekka ottamatta pois käsiään kasvojensa edestä.
"Olivatko ne meidän ystäviämme, jotka meidät ryöstivät isän ja äidin
seurasta ja pakottivat meidät lähtemään mukaansa?" vastasi Antti.
"Eivät, mutta Eerik-herra on." -- Tähän ei Antti vastannut mitään,
mutta hetkisen kuluttua hänkin laskeusi vuoteelle, kutsui koiran
luokseen ja hyväili sitä. Pekka nousi ja virkkoi: "Ruvetaan nyt maata!
Minä aion pyytää Eerik-herraa laskemaan meidät omaistemme luo; jos hän
kieltää, menemme sittenkin."
Pian koitti aamu, ja Antin keittäessä velliä meni Pekka saaren
korkeimmalle kukkulalle tähystelemään Eerik-herran tuloa. Tätä ei
näkynyt, minkä vuoksi Pekka kutsui Anttia ja koiraa ja palasi
vartiopaikalleen, johon hän asettui voidakseen jo matkan päästä huomata
odotetun tulijan.
He näkivät kyllä useita laivoja ja veneitä purjehtivan eri tahoille
kaiken päivää, mutta yksikään ei lähestynyt saarta. Kaikki ne
suuntasivat matkansa kauemmaksi länteen, lähemmäksi mannermaata, ja
tumman, totisen metsän taakse vaipui viimein aurinkokin kauas länteen,
näkymättömiin.
Miten oli käynyt Eerik-herralle? Sitä kysymystä pojat olivat toisenkin
kerran aprikoineet. He olivat toivoneet herransa saapuvan valoisan ja
lauhkean kesäyön kuluessa, mutta niin ei tapahtunut. Jo aamunkoitteessa
olivat he vartiopaikallaan, mutta ei näkynyt ainoaakaan purjetta.
Aamurusko leimahti idässä, ja pian kohosi säteilevä auringon kehrä
sinisenä lainehtivasta merestä. Kaukana idässä näkyi lukemattomia
purjeita kulkevan ulkosaaristoon päin. Tuo ei voinut olla kuninkaan
laivasto. Lännessä näkyi vain joitakin vähäisempiä purjeita kiitävän
pohjoista kohti lauhkean länsituulen kuljettaessa sitä kiireesti
eteenpäin.
"Mitäs tästä on ajatteleminen?" kysäisi Antti. "Sanoihan ratsumiesten
päällikkö montakin kertaa, että sellaiset kuin me eivät saa ollenkaan
ajatella", vastasi Pekka, "ja Eerik-herra sanoo, että meidän tulee
ainoastaan totella. Älähän hätäile, Antti! Jollemme pian saa nähdä
jotakin, meidän täytyy ruveta katselemaan, mitä pataan pannaan. Mene
sinä veneellä koettamaan, saisitko kaloja. Ota Rakki mukaasi; minä
koetan vaania vesinlintua ampuakseni."
"Sinullapa on aina monet temput", tuumi Antti. "Parempi on heti laskea
koira irti ja ampua jokin metsän otus, sillä kaiketi niitä on täällä
kyllin Eerik-herrallekin." -- "No niin luulen minäkin, mutta tehdään
nyt kuitenkin, niinkuin minä sanon." -- "Tehdään vain, koska sinä aina
tahdot pitää omat tuumasi kaikessa", virkkoi Antti nyreän näköisenä.
Puolenpäivän aikaan pojat palasivat nuotiopaikalleen hyvillä mielin,
kun heillä oli sekä kaloja että lintuja.
Kun he olivat syöneet, alkoi Antti taas puhua ja tuumi, että
Eerik-herralle oli ihan varmaan tapahtunut jotakin, ja jollei tämä
palaisi heidän luokseen ennen huomisaamua, ei Antti huolisi odottaa
kauempaa, vaan palaisi Grönborgin satamaan laivaston luo, ja nyt hän
rupesi levolle. Pekka meni taas vartiopaikalle, jossa hän viipyi iltaan
asti. Hänen palatessaan nuotion ja veneen luo Antti taas nukkui.
Aikaisin aamulla Antti herätti Pekan ja ehdotti, että he laskevat
koiran irti hakemaan otuksia. Olisihan kovin merkillinen
metsästysretki, jos he nyt purjehtisivat takaisin laivaston luo
tuomatta mitään saalista mukanaan. Heille naurettaisiin
pahanpäiväisesti, sitäpaitsi Eerik-herra kyllä mielellään näkisi, että
heillä olisi jokin jänis mukanaan. Varmaankin hän oli palannut ennen
heitä.
Pekka suostui Antin tuumaan, sillä hänkin älysi, ettei Eerik-herraa nyt
kannattanut odottaa. Koira laskettiin irti, ja sen iloisesti haukkuessa
suomalaispojat unohtivat sekä Eerik-herran että laivaston ja koko
maailman.
Aurinko paahtoi kuumasti, länsituuli oli tyyntynyt ja ilma tuntui
hiostavalta metsästäjien palatessa veneelleen. Heillä oli muutamia
jäniksiä ja koirasmetso. Saalis ei ollut varsin kehuttava. Olivatpa
ampuneet muutamia laukauksia aivan hukkaankin. Tämä ei heitä kuitenkaan
suuresti surettanut, mutta ei kumpikaan ollut halukas soutamaan venettä
tyynellä näin hiostavassa ilmassa. He päättivät sen vuoksi odottaa
viileämpää iltaa ja laskeusivat makuulle. Antti arveli, eikö olisi yhtä
hyvä odottaa täällä kunnes Eerik-herra heidät noutaisi. "Vai niin",
naurahti Pekka, "joko on kadonnut halusi päästä laivoihin! Saapa nähdä
mitä sanot, jahka olet levännyt ja tuuli puhaltaa." -- "No sen minä
sanon, että meidän pitää nyt käyttää tilaisuutta etsiäksemme isää ja
äitiä." Tähän ei Pekka vastannut mitään, ja pian pojat nukkuivat.
He heräsivät ukkosen jyristessä ja sateen valuessa virtanaan, kuohuvat
laineet pauhasivat vasten rantaa, jossa heidän pikku veneensä hyppeli
aaltojen harjalla ylös, alas. Unen toreissa pojat riensivät paremmin
kiinnittämään venettä ja pelastamaan kapineensa sateesta. Pian he
kastuivat sateessa likomäriksi ja vetäysivät puiden suojaan. "Olipa
hyvä, ettemme nyt ole merellä", tuumi Antti, "ja arvelenpa, miten
niiden nyt käy, jotka ovat kaukana maasta." -- "Hyvin kaiketi,
luulisin, he eivät ole maanneet niinkuin me, vaan nähneet jo kaukaa
pahan sään tulevan ja menneet ajoissa maihin." -- "Hyväpä niin",
vastasi kumppani; "kyllähän täällä on hyvä olla, mutta kun nyt ilma
asettuu, niin lähdemme kaiketi matkaan, vai kuinka?" -- "Lähdetään
vain."
Seuraavan aamun koitteessa tapaamme pojat Gronborgin ulkosatamassa.
Heidän kalpeista kasvoistaan kuvastui mitä suurin hämmästys, ja pian
tämä hämmästys ilmeni heidän puheessaankin. Sillä kertaa avasi Pekka
ensin suunsa.
"Tunnetkos, Antti, paikkoja, missä nyt olemme?
"Ihan varmaan, tässähän laivat olivat. Etkö näe tuota tasaista
raivattua mäkeä, missä teltat olivat, ja etkö tunne noita neljää
petäjää tuon harjanteen laella?"
"Kyllä tunnen kaikki, mutta missä ovat alukset, koko laivasto?" --
"Niin, sitä en minäkään voi ymmärtää; mutta mitäs väkeä tuolla liikkuu?
Eivät he ole suomalaisia; heillä on säkki selässä ja keihäs kädessä. He
ovat ruotsalaisia, jotka ovat ajaneet meikäläiset pois."
Tämä arvelu oli oikea, sillä kun kuningas Sigismund ei -- tapansa
mukaan pitänyt sanaansa eikä tullut sovittuun aikaan liittyäkseen
hänelle uskollisiin suomalaisiin, peräytyi Stålarm, kuultuaan Uplannin
talonpoikien kokoontuneen käydäkseen hänen kimppuunsa, nopeasti
laivastoineen ja purjehti takaisin Ahvenanmaalle.
Suomalaispojat olivat pikaisen lähdön kiireessä unohtuneet ja jääneet
oman onnensa nojaan.
Nähdessään ruotsalaisten heidät huomanneen he kiireen kaupalla
levittivät purjeensa ja purjehtivat pohjoiseen päin toivoen löytävänsä
omat maanmiehensä.
Päivän mittaan he purjehtivat monen suuremman ja pienemmän saaren ohi
Ruotsin matalilla rannikoilla ja salmissa, ja illalla levisi meri
aavana heidän edessään. Kaukana vain häämötti matalia niemiä ja
luotoja: ne olivat tuota kaivattua Ruotsin mannerta.
Tähän asti eivät oman onnensa nojaan jätetyt nuorukaiset olleet
puhelleet mitään tulevaisuudestaan ja aikeistaan, he kun yhä luulivat
vielä tapaavansa maanmiehensä. Mutta kun nyt meri oli aavana edessä
eikä yhtään laivaa näkynyt, he päästivät yht'aikaa raikkaan huudon:
"Olemme vapaat! Tuolla on Ruotsi, tuolla menee tie omaistemme luo!
Jumalalle olkoon kiitos!" Iloissaan he juttelivat tulevaisuudestaan,
miten he pian tapaavat Yrjänän, Heikin, Matun ja pikkuveljet, niin että
he riemuissaan unohtivat nykyhetken huolet. Hämärän tulo herätti heidät
miettimään nykyistä asemaa, ja nyt nousi kysymys: "Mitä nyt on tehtävä?
Mihin päin nyt käännymme?" Pekka lopetti pitkän äänettömyyden.
"Kuljimme kauan etelään päin miesten ja hevosten mukana. Eno sanoi,
että meidän oli mentävä länteen; sielläpäin piti Ruotsin ja
Malmivuorten olla; nyt me menemme pohjoista kohti!" -- "Olet oikeassa",
vastasi Antti, "tuolla on Ruotsi, tuolla on länsi, mutta Malmivuori on
pohjoisempana, annetaan mennä vain!"
Vaistomaisesti suomalaispojat varoivat kohtaamasta ruotsalaisia, koska
oli laajalle levinnyt tieto, että suomalaiset olivat tulleet
vihamielisissä aikeissa. He päättivät siis purjehtia edelleen
pohjoiseen päin. Vuorotellen he pitivät perää, ja kun yö oli kulunut,
he jo olivat ehtineet tuon kauas mereen pistävän niemen ohitse ja
heidän edessään oli pitkä, matala rantamaa.
He jatkoivat matkaansa seuraten rantoja, ja yöksi he menivät maihin
pieneen saareen, tekivät tulen keittääkseen jäniksensä, mutta
sammuttivat sen sitten, ettei savu ilmaisisi heitä, jos läheisyydessä
olisi ihmisiä.
Yö kului rauhallisesti ja hiljaisesti, mutta aamulla oli tuuli
kiihtynyt ja heidän pikku veneensä kiiti eteenpäin kuin paras juoksija.
Ei näkynyt taloja eikä veneitä ja pojat olivat aina puolille päivin
turvallisella mielellä. Mutta sitten alkoi näkyä useita veneitä, jotka
olivat menossa maalle päin, ja pian sen jälkeen suurehko kyläkunta.
Vaikka pojat kävivät levottomiksi, he jatkoivat kuitenkin matkaa.
Kaikki sujui sentään hyvin eikä kukaan hätyyttänyt heitä.
Pari päivää myöhemmin he laskivat veneensä isoon lahteen levätäkseen ja
katsellakseen ympäristöä, sillä he olivat huomanneet maan kohoavan ja
näkivät kaukaa korkeita metsäisiä vaaroja. Pian he huomasivat suuren
laakson, ja sitä kohti he suuntasivat veneensä. Lähemmäksi tullessaan
he kuulivat kaukaisen kosken pauhua. Koirakin näkyi vilkastuvan.
Päiväkausia kestänyt merimatka oli siitä tuntunut pitkältä ja se oli
ikävöiden katsellut maalle päin. He poikkesivat pieneen lahdelmaan,
vetivät veneen maalle ja Pekka lähti tarkastamaan ympäristöä. Hän
käveli kosken kohinaa kohti, mutta pian hän näkyi heittäytyvän maahan
ja sitten varovasti ryömivän muutamien suurten kivien taakse. Pekka oli
leveän, vuolaan joen toisella rannalla huomannut neljä miestä
kalastamassa. Hän tahtoi saada selville, oliko muita samalla puolen
kuin hän itse, mutta tarkastelipa hän kuinka huolellisesti hyvänsä, hän
ei nähnyt ketään. Kauempana toisella rannalla hän huomasi kohoavan
ohuen savukiemuran, ja kaksi venettä oli vedetty rannalle. Hetkisen
kuluttua hän nousi, vetäytyi metsään ja kulki jonkin matkaa vuoren
harjua myöten virran vartta ylöspäin. Hän ryömi taas eteenpäin
vakoillen ja tähyillen, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin suuren
pauhaavan kosken.
Ripeästi hän palasi takaisin veneelle Antin luo. Hänen kerrottuaan,
mitä oli nähnyt, päätettiin vetäytyä takaisin lahden toiselle puolelle,
josta saattoi huomata, soutaisivatko kalastajat lahden poikki, ja
sitten menetellä sen mukaan.
Tänä yönä pojat eivät tehneet tulta, vaan nukkuivat veneen purjeisiin
kääriytyneinä, pyssyt vieressä ja Rakki vahtimassa. Yö kului
hiljaisesti ja rauhallisesti, ja aamupuolella pojat iloksensa
huomasivat kalamiesten soutavan pois pohjoiseen päin.
Nyt neuvoteltiin. Pojat arvelivat nyt tulleensa niin kauaksi
pohjoiseen, että Malmivuoren pitäisi olla suoraan lännessä. Pitikö
heidän nyt jättää vene rantaan ja seurata tuon suuren virran vartta? He
joutuisivat siten sisämaahan, vuoriseudulle päin, jossa heidän pitäisi
tavata joku maanmiehistään tai vaikka joku ystävällinen ruotsalainen,
joka osaisi neuvoa heitä oikeaan suuntaan.
Näin päätettiin tehdä; pojat kantoivat kapineensa maalle. Vene oli
piilotettava ja säilytettävä mahdollisesti vastedes tulevaan
tarpeeseen. Veneen alle he asettivat karsittuja ja kolottuja puita
teloiksi ja saivat sen suurin ponnistuksin kiskotuksi vesakkoon, jossa
se käännettiin kumolleen ja peitettiin paksuilla kuusenkuorilla, joiden
päälle he panivat pieniä näreitä.
Sillä keinoin he arvelivat saavansa veneen säilymään pitkän aikaa.
Vanha ontto tammi, jonka he huomasivat läheisyydessä, oli oivallinen
piilopaikka, johon kätkettiin veneen masto, purjeet, airot ja muut
tarpeet. Tammen onton aukko tukittiin huolellisesti sammalilla, ja
pojat arvelivat varmaan löytävänsä kätketyt kapineensa, jos he niitä
vastedes tarvitsisivat.
Nyt tuli kysymys, mitä he ottaisivat mukaansa. Eväitä ei ollut paljoa
jäljellä, mutta kuitenkin riittävästi muutamaksi päiväksi. Ne otettiin
esille, samoin kirveet, pata ja pyssyt. Vielä oli jäljellä Eerik-herran
pyssy, metsästyslaukku, kengät ja ampumatarpeet. Ampumatarpeet olivat
laatikossa, jota he tähän saakka eivät olleet ottaneet huomioon. Miten
nyt oli tehtävä Eerik-herran tavaroille? Niitä ei voitu ottaa mukaan,
ja pojat seisoivat ääneti asiaa aprikoiden.
Antti virkkoi viimein: "Eerik-herralle emme voi koskaan viedä näitä
tavaroita takaisin, ja mitäpä hyötyä olisi niiden jättämisestä tänne?
Ota sinä, Pekka, joka paremmin osaat ampua, hänen pyssynsä; se on
kymmentä vertaa parempi kuin meidän pyssymme, ja laatikon me avaamme
nähdäksemme, mitä siinä on."
Odottamatta vastausta hän sieppasi kirveen, mursi laatikon auki ja otti
esille sen sisällyksen. "Jumalan kiitos! Täällä on paljon ruutia, ja
enemmän kuin sata luotia, ruuvitaltta, kaksi viilaa, pihdit ja vielä,
annas kun katson, parikymmentä piikiveä. Kas tämähän on koko aarre,
juuri sellaisia tarpeita, joita me tarvitsemme. Entäs tässä vielä,
rahakukkaro! Yksi, kaksi -- kokonaista neljä kiiltävää hopeariksiä ja
vielä seitsemän, kahdeksan taaleria. Kiitoksia Eerik-herra! Kaiketi
tämä oli aiottu meille palkaksi; eihän tuo varsin paljon ole puolen
vuoden työstä, mutta hyväpä näinkin. Voi miten iloissaan isä ja äiti
olisivat, jos tietäisivät, kuinka hyvät varusteet meillä on! Hei vain!
Nyt ei ole mitään hätää. Huuda, Pekka! Etkös ole iloissasi?"
"En tiedä, mitä Mikkelin isä Niko sanoisi, jos otamme Eerik-herran
tavarat", vastasi Pekka miettivästi.
"Joko taas puhut isä Nikosta! Siitä minä viisi, mitä Niko isä sanoisi.
Me tarvitsemme näitä tavaroita emmekä voi niitä nyt antaa takaisin. Jos
vastedes tapaamme Eerik-herran, niin voithan antaa hänelle pyssyn
takaisin. Emme me voi sitä kuljettaa mukanamme, jollemme jätä sinun
pyssyäsi tänne. Se on omansa täällä metsässä pilalle ruostumaan."
Tämä vastaväite tehosi Pekkaan. Hän otti pyssyn, katseli tuota kaunista
uutta kivääriä ihailevin silmin, nojasi siihen ja sanoi: "Niin, tämä
käsissäni voisin uskaltaa paljon. Se ei koskaan vie luotia väärään eikä
petä laukaistessa. Voi, jos uskaltaisin sen ottaa!" -- "Uskallat kyllä,
sanon minä. Se on selvä asia. Eikä siitä sen pitempiä puheita! Nyt
meidän pitää hankkia tuohta ja tehdä kontit, eihän meillä ole mitään,
missä kantaisimme tavaroitamme. Tule nyt!"
Ihailemansa pyssy vielä käsissään Pekka seurasi päättäväistä
toveriansa, ja pian he olivat kiskomassa tuohta. Päivä kului tässä
puuhassa, ja kun he aamulla ryhtyivät konttien tekoon, virkkoi Antti:
"Tuohia ei ole tarpeeksi, minä teen konttia sillä välin kuin sinä
kiskot lisää. Tarvitsemme myöskin tuohivirsut, sillä nahkakengät meidän
täytyy säästää talven varalle, ja raskaathan ne ovatkin pitää nyt
lämpimällä."
Antin puhe todisti hyvää käytännöllistä ymmärrystä, ja kun Pekka heti
huomasi toverinsa olevan oikeassa, hän lähti lisää tuohia hakemaan.
Kun tuohikontit olivat valmiit, ne sullottiin tavaroita täyteen.
Kantamukset jaettiin tasan. Ainoa, mikä vielä oli tekemättä, oli
Eerik-herran tavaralaatikon tallettaminen, ja siihenkin keksittiin
keino. Pojat kaivoivat tammen juurelle kuopan ja sisustivat sen
tunnettuun suomalaisten tapaan kuusenkuorilla ja peittivät sen tuohilla
ja mullalla. Nyt tuli Pekan pyssyn ja metsästysvehkeiden vuoro. Sarvi
sullottiin luoteja täyteen, pii pantiin kukkaroon, ja kaiken tämän
ympärille käärittiin tuohta ja vitsaksia. Pyssy ja ampumavehkeet
kätkettiin ontelon petäjän sisään, hyvän matkan päähän tammesta. Aukko
tukittiin, ja lähimpään terveeseen puuhun hakattiin Yrjänä Kailasen
puumerkki Y.
Nyt pojat olivat valmiit lähtemään pitkälle, epävarmalle matkalleen.
Reippain mielin he ottivat kontit selkäänsä, pyssyt käteen, Rakki
seurasi talutushihnassa, sitten eteenpäin! He olivat päättäneet kävellä
valoisina viileinä kesäöinä ja pysytellä virran läheisyydessä niin
kauan kuin se kulki länsi-itäsuuntaa. Sitten he aikoivat etsiä jonkin
ruotsalaiskylän, joka olisi niin kaukana sisämaassa, etteivät sen
asukkaat tietäisi mitään suomalaisten Ruotsiin tekemästä sotaretkestä.
Hyvää tahtia matkamiehemme samosivat eteenpäin pyrkien mieluimmin
kulkemaan harjujen selänteitä, missä heillä oli avara näköala ja luja
maa jalkojen alla.
Viikkoa myöhemmin he olivat asettuneet yötiloille lahden rannalle tuon
suuren joen varrelle, joka virtasi hitaasti ja tyynenä halki tasaisen,
suuria metsiä kasvavan seudun. He olivat nähneet pitkän matkan päästä
useita taloja, toisia taas sivuuttaneet läheltä. Nyt viime päivinä he
eivät olleet nähneet ihmisistä jälkiäkään. He arvelivat olevansa
turvassa ja päättivät levähtää, sillä tuohikontit olivat hanganneet
selän nilelle ja olkapäitä särki.
Illallista syödessä virkkoi Pekka, joka oli ruoan valmistanut: "Nyt ei
ole enää jauhon pölähtävää; täytyy hankkia jotakin syötävää. Jospa
minulla vain olisi jousipyssyni, niin kyllä pian saisimme sorsia, sillä
niitä täällä on paljon; mutta meidän pitää pyytää kaloja ja kuivata
ne." Puhumatta sen enempää he riisuivat vaatteensa ja menivät jokeen
hiekkamatalikolle ja rupesivat kumpikin omalla tavallaan kaivelemaan ja
polskuttamaan. Hetken kuluttua he tapasivat lepopaikalla ja kysyivät
yht'aikaa kumpikin: "Oletko saanut mitään?" -- "Olen kyllä." -- Pojat
olivat näet pyydystäneet nahkiaisia, ja pian sen jälkeen he menivät
ongelle. Ahvenia he saivat runsaasti. Ne halkaistiin selkäpuolelta,
levitettiin ja niiden päälle pantiin suoloja, minkä jälkeen ne pantiin
lämpimälle hiekalle kuivamaan. Näiden piti päteä yht'aikaa leiväksi ja
särpimeksi.
Sitten loikoiltiin tulen ääressä pakinoiden, ja Pekka tuumi, etteivät
he ole kaukana jäljessä Yrjänästä ja toisista, ehkäpä näiden edellä!
Tätä ajatellessaan pojat rupesivat arvelemaan, pitikö heidän jouduttaa
matkaansa Malmivuoren luo niin kiireesti kuin tähän asti. Mitä he
tekisivät siellä, jolleivät vanhemmat olisi sinne ehtineet? Asia oli
arveluttava, mutta pitihän matkaa jatkaa, jos mieli päästä kaikesta
selville.