Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko
länttä kohti.
Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai
kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen,
toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.
Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja
hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen:
"Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen
kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran
pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.
"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan
sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle,
ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty,
ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."
Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti
kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan
jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät
matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.
Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui
terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat
seisahtuivat.
Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui
ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan
yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta
toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä
auttaa, kun väsytte."
Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan
aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa
Ruotsiin.
Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja
kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa
Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan
he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun
kautta jään yli Ruotsin puolelle.
Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja
tämän kolme pientä sisarusta.
Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan
Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin
kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut
kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli
kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut
hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän
sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen
sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin
rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.
Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja
Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa
kelkkaa.
Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan
suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni
pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja
pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi
vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on
hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä
tuo liiaksi lisäisi kuormaa."
"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta,
voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".
Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja
pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että
heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään
auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.
Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen
kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja
lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja
keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.
Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella
höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan
lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät
piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli
enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan,
kun sinne tulisivat.
"Vermlantiin", vastasi ukko.
"Mihin sinne?"
"Malmivuoren luoteispuolelle."
"Kuinka kauas sieltä?"
"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan
päähän, arvelen."
"Kuinka sinne osaamme?"
"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."
"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille,
sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki",
sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki
tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen,
missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle
potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri
ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.
Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä,
ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui
vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin
peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai
hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan
syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki
tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti.
Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön
hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita
ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.
Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja
Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään
he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa.
Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että
nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä
rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat!
Velli on lämmintä, se teitä virkistää."
Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain
ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat
eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet.
Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja
ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien
latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun
Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" -- "Et! En tiedä onko
sinussa miestä sitä käyttämään." -- "No, olenhan minä isän kanssa
kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun
mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."
"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä
tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun
nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät
ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin.
Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä,
että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"
Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän
täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.
Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät
eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä
levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä
odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat
saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä
saavuttaneet." -- "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä,
"ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." --
"Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".
Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät
siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin
tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä
ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin.
Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin
yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." --
"Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. --
"No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi
hänelle pyyn. -- "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui
Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."
"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. -- "Emme; tulimme ilmankin toimeen",
vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin
pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." -- "Kas sepä hyvin, pojat! Aina
hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."
Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa
ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja
keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin
muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja
harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja
Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin.
Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut
pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät
jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.
Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty
katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi
joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän
tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina,
kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat
notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri,
niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain!
Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."
"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä
ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain
metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä
luulimme, kun lähdimme matkaan."
"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä,
"mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada
syötäväksi."
Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin
sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä
poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle
suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin
riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme",
virkkoi Yrjänä.
Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien
riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti
edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen
ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he
olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä.
Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät
olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja
jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota.
Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä
näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet
tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä
myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat
ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä
viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja
siellä ainakin on."
"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä;
useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä
vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei
pyssy petä!"
Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja
muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet
tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka
onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän
oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten
pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat
kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki
tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää
suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut
henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina
epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen.
Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa.
Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja
vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle
päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.
Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan
hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat
huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti
ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta
eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan
poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä
syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan.
Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri
puolelta.
Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja
tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.
Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.
Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä
vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan,
mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.
Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset
saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.
Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän
avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa,
jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä
vilisi otuksia.
"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. --
"Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." -- "Ohoh!"
arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä."
-- "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta
siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. -- "Älkäähän
huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä
lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."
Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut
tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat
maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua
autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen
tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita
ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle
matkatessaan.
Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön
tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä
onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja
viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä
ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään.
Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä
vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta,
mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat
tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian
kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen
levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse,
samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja
maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä
tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. -- "Idästä
päin", vastasivat he. -- "Mihin olette matkalla?" -- "Lännemmäksi,
työansiota etsimään." -- "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te
saatte työtä." -- "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. -- "Mutta minä
tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä
tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat
tiedot." -- "Emme tahdo teidän mukaanne." -- "Vai ette tahdo!" tiuskasi
mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen
kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten
Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi
kiireesti pois.
Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen
alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa.
Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä
tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli
joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä,
jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.
Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset
voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli
ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli
käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä
mitään poikien pelastukseksi.
Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia
päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat
päässeet karkaamaan.
Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan
matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin
uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman
onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää
terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.