Tähän mennessä kerrotusta näkyy, että suomalaisten oli taisteltava mitä
suurimpia vaikeuksia vastaan kaikissa suhteissa, ja vaikea on käsittää
hallitusten päätöksiä kumpaisessakin maassa olevista suomalaisista, ei
hallituksilla ollut tietoa suomalaisen väestön suuresta luvusta ja
siitä melkoisesta työkyvystä, mikä heillä oli, taikka arveltiin, ettei
heillä ollut kykyä eikä hengenlahjoja muodostaakseen vakavaa ja
uutteraa maata viljelevää väestöä. Nykyaika osoittaa, että tämä oli
erehdys.
Rauhallisempi olo oli suomalaisilla XVIII vuosisadalla. Oli joko
huomattu heidän ansionsa korpien raivaajina viljelykselle tai heihin
oli totuttu. Erityisiä säännöksiä, jotka koskivat vain suomalaisia, ei
aikakirjoissa huomaa; näyttää kuin heidät olisi unohdettu, ja
arvatenkaan ei siihen aikaan tapahtunut suomalaisten maahanmuuttoa
ainakaan suuressa määrin, tuskinpa ollenkaan.
Yhdessä suhteessa heidät oli kokonaan unohdettu: kristinopin
opettamisessa. Mitään jumalanpalvelusta ei ollut määrätty pidettäväksi
erityisesti suomalaisille; he kuuluivat siihen pitäjään, joka oli
lähinnä heidän talojansa, ja kirkoissa saarnattiin Jumalan sanaa
ruotsiksi, jota kieltä suomalaiset osittain eivät ollenkaan
ymmärtäneet, osittain vain vähän. Eivätkä he pitäneet kiirettä sen
oppimisellakaan, sillä tavalliseen suomalaiseen itsepäiseen tapaansa
he puhuivat omaa kieltään viime aikoihin asti. Vielä tänäkin päivänä
(n. v. 1890) puhutaan suomea perheissä, milloin he luulevat, etteivät
ruotsalaiset sitä kuule. Minkä vuoksi suomalaiset ikään kuin häpeävät
käyttää äidinkieltään ruotsalaisten läsnäollessa, on vaikea ymmärtää,
mutta varmaa on, että siten on asian laita. Samoin he väittävät,
etteivät osaa suomea, mutta joka käy heidän kotipaikoillaan
metsäseuduilla ja siellä tapaa heitä, tulee pian vakuuttuneeksi siitä,
ettei suomen kieli suinkaan ole heidän seastaan hävinnyt. Niinpä eräs
ystävä kirjoitti minulle Gruen pitäjästä Norjasta mainittuna vuonna:
"Suomen kieli on melkein kuollut: vanhat sitä puhuvat, mutta eivät
nuoret, vaikka he sitä ymmärtävät." Aivan samaa sanoivat suomalaiset
minulle viisikymmentä vuotta sitten.
Suomalaisten henkinen kehitys lienee ollut XVIII ja XIX vuosisadan
alkupuolella hyvin hidasta. Tosin kuuluu vähän heidän ilkitöistään,
vaikkei niitäkään puuttunut; mutta ruotsalaiset lienevät myöskin heitä
vähemmin ahdistaneet. He elelivät unohdettuina ja piiloutuneina
metsissä taistellen hätää ja puutetta vastaan. Kuullaan mainittavan
vuosia, jolloin nälänhätä, rokko ja punatauti olivat tehneet suuria
tuhoja sekä ruotsalaisten että suomalaisten keskuudessa ja varsinkin
sanotaan vuotta 1699 kauheaksi. Suomalaisista kerrotaan: "Vanhemmat
söivät lastensa ja lapset vanhempiensa ruumiita."
Suomalaiset ovat uljaasti taistelleet olemassaolostaan, siitä ei ole
epäilystäkään; senpätähden nähdään ja tiedetään ilomielin, että he nyt
kaikki ovat yhdenvertaisia Ruotsin muiden asukasten kanssa.
Että tällainen aika tuli paljon aikaisemmin kuin se muutoin olisi
tapahtunut, siitä heidän on suurimmaksi osaksi kiittäminen K. A.
Gottlundia.
Vuosina 1817-1821 tuo suomalainen ylioppilas etsi unohdetut
kansalaisensa heidän kodeistaan. Hänen mieltään liikutti hänen
näkemänsä. Vilkkaana ja tarmokkaana hän päätti parantaa heidän
asemaansa niin pitkälle kuin hänen kykynsä suinkin riitti, eikä tämä
tosiaankaan ollut vähäinen. Puhein ja kirjoituksin hän herätti sekä
silloisen perintöruhtinaan Oskarin että yleisön harrastuksen
suomalaisten asian puolelle ja seurauksena oli, että v. 1830
nimitettiin kunnollinen mies, pastori Emanuel Bransell, saarnamieheksi
suomalaisten salomaille ja valtio määräsi varoja kolmen kirkon
rakentamiseen pääasiallisesti suomalaista väestöä varten.
Itse Gottlund hankki suomenkielisiä kirjoja ja jakeli niitä runsaasti
samalla kuin hän opetti useita maanmiehiään lukemaan. Näiden joukossa
oli pari älykästä suomalaispoikaa, jotka hän otti mukaansa Tukholmaan
ja sieltä edelleen Upsalaan, jossa he tulivat ylioppilaaksi. Sen
jälkeen hän lähetti heidät suomalaismetsiin sekä Ruotsin että Norjan
puolelle opettamaan omia kansalaisiaan.
Gottlund tuumiskeli saada suomalaiset suomen kielen mukaan
järjestetyiksi kirkollisessa ja tavallaan oikeudellisessakin suhteessa
erityisiksi seurakunniksi. Oli luonnollista, etteivät ruotsalaiset tätä
tuumaa hyväksyneet, ja muutamat pitivät Gottlundia venäläisten
lähettämänä, jotta hän yhdistäisi silloin runsaslukuisen suomalaisen
väestön näiden emämaan kanssa. Monet sen vuoksi epäilivät Gottlundia;
toiset taas vastaanottivat hänen antamansa tiedot suomalaisista
suosiollisesti ja kiinnittivät niihin järkevää huomiota, ja
lukuunottamatta hänen nuorekasta intoiluaan suomalaisten erottamiseksi
muista, he hyväksyivät hänen tuumansa siinä määrässä, että
työskentelivät suomalaisten saattamiseksi samanarvoisiksi ruotsalaisten
kanssa. Näiden miesten joukossa olivat maaherra Wingård ja Arvikan
pastori Lindberg.
1840-luvun alusta alkaen, jolloin Pohjois- ja Etelä-Finnskogan,
Lekvattnetin ja Bogenin kirkot valmistuivat ja Jumalan sanaa
julistettiin köyhille suomalaisraukoille, on heidän edistymisensä
käynyt tavattoman nopeasti Ruotsinpuoleisilla salomailla, ja samaan
aikaan koitti Norjassakin asuville suomalaisille yhtä perinpohjainen
muutos parempaan päin. Sekä Norjassa että Ruotsissa asuvat suomalaiset
pitävät Gottlundia suurimpana hyväntekijänään ja apostolinaan.
Tohtori Petrus Nordmann julkaisi v. 1888 Helsingissä varsin ansiokkaan
teoksen Keski-Ruotsin Suomalaiset.[2] Tästä kirjasta saa täydellisen
tiedon suomalaisten elämästä Ruotsissa, ja tähän hra Nordmannin
teokseen olen pääasiallisesti nojautunut tätä vähäistä johdantoa
laatiessani.
Gottlundista hän lausuu: "Kielentutkija Gottlund, salomaan suomalaisten
apostoli ja lukemattomien kirjallisten taisteluiden sankari, kuoli
Helsingissä huhtikuun 20 p:nä 1875.[3] Vielä 78 vuoden iässä hän
osoitti vilkasta harrastusta suomalaisten asiaan."