Yhtenä keinona Ruotsin hallituksella päästä eroon metsää haaskaavista
suomalaisista oli sekin, että heitä karkoitettiin takaisin siihen
maahan, josta he olivat tulleet. Tämä keino oli kyllä helppo määrätä,
mutta miten se olisi toimeenpantava? Kuinka olisi mahdollista monta
vuotta jo vakinaisesti asumaan asettuneen suomalaisen torpparin jättää
kotinsa ja lapsineen vaimoineen lähteä takaisin meren poikki? Näitä
vaikeuksia ei otettu lukuun. Senpä vuoksi jäivätkin esim. maaliskuun
2 p:nä 1636 ja joulukuun 7 p:nä 1682 annetut käskyt melkein joka
tapauksessa aivan voimattomiksi.
Seuraavien viidenkymmenen vuoden ajalta ei meillä ole juuri mitään
kerrottavaa Suomeen takaisin muuttamisista. Joitakuita harvoja
suomalaisia siirtyi kuitenkin takaisin kotimaahansa.
Norjaan näkyy suomalaisia Wermlannista siirtyneen jo vuoden 1600
tienoilla, kun muutamia Mullikka, Räisänen ja Lehmoinen nimisiä oli
asettunut Röytäjärven (Rögden) ympäristölle nykyiselle Gruen
salomaalle. Tältä paikkakunnalta, joka vieläkin on Norjan suomalaisten
alueen keskus, he levisivät pohjoiseen Elverumin kautta Trysildiin,
etelään päin koko monen harjanteen yli Vingerin, Näsin ja Urskrugin
kautta Sitskoveniin Hölandiin. Toiset kulkivat Glommenin poikki ja
levisivät Odalin ulkoseutujen yli Stangeen asti Hedemarkiin ja aina
Mjöseniin saakka. Tästä he seurasivat sitä korkeaa harjannetta, joka
Tistedalin ja Askerin pohjoispuolella kääntyy Modumin harjuun, ja
länsipuolella Beina-Drammenin jokea kajahtelivat suomalaisten kirveiden
iskut Ådalissa ja Sigdalissa. Ne pitäjät, joihin he asettuivat asumaan,
olivat siis Meidskog, Vinger, Brandvold, Grue, Hoff, Aasnaes, Vaaler,
Elverum ja Trysild.
Elämältään ja tavoiltaan eivät Norjan suomalaiset vähääkään eronneet
rajan itäpuolella olevista maanmiehistään, jonka vuoksi heidän asemansa
norjalaisiin ja hallitukseensa nähden tuli samanlaiseksi kuin
Ruotsinkin puolella. Kuningas Fredrik III antoi elokuun 30 p:nä 1648
käskyn, että suomalaisten tuli ennen joulua samana vuonna joko lähteä
pois valtakunnasta tai sitten asettua asumaan vakinaisesti ja maksaa
veroa niinkuin muutkin Norjan asukkaat.
Helmikuun 7 p:nä 1685 annetussa ohjeessa velvoitettiin maaherrat
pitämään silmällä "salomaan suomalaisia, kerjäläisiä ja juutalaisia,
joita ei maassa saa kärsiä". Tästä seurasi, että suomalaiset v. 1686
haastettiin oikeuteen ja heitä tutkittiin. Muutamat perheet
hajoitettiin sitä seuraavien vainojen aikana ja yksityiset henkilöt
"lykättiin mustalaisten ja hylkyjen joukkoon". Ensimmäisinä
vuosikymmeninä Norjaan asettumisensa jälkeen suomalaisilla oli siellä
varsin hyvä olo; esim. Trysildissä oli useita oikein varakkaita
suomalaisia, jotka hyvinä vuosina myivät viljaa. Mutta kun metsien ja
viljavainioiden omistusoikeutta ruvettiin tutkimaan, syntyi siellä
samoin kuin Ruotsissakin maakysymys, jonka ratkaisu sai aikaan usean
perheen aineellisen häviön.
Useat suomalaiset olivat Kristianian (Oslon) kauppamiehiltä ottaneet
tavaroita velaksi ja pantanneet vakuudeksi metsälohkonsa, joita he
kuitenkin tarpeen mukaan saivat mielin määrin itse esteettömästi
käyttää; mutta kun lopputili tehtiin, eivät he enää olleetkaan maata
omistavia talonpoikia, vaan kristianialaisten kauppaliikkeiden
torppareita.
Tätä sekavaa vyyhteä koki Gottlund selvittää käydessään Norjassa v.
1821. Marraskuun 23 p:nä hän kutsui kaikkien ympäristön suomalaiskylien
isännät Räfhultet-nimiseen taloon Gruen pitäjään keskustellakseen
heidän kanssaan siitä, mihin keinoihin voitaisiin ryhtyä suomalaisten
aseman parantamiseksi. Ensin tuli puhe siitä, miten pahasti herrat
heitä kohtelivat ja miten heitä nyt huutokaupalla myytiin uusille
herroille. "Ei edes tiedetty, miten heidän omaisuutensa oli joutunut
kauppiasten käsiin", sanotaan Gottlundin päiväkirjassa.
Mutta vanhojen henkilöiden väitösten mukaan olivat suomalaiset ensin
asettuneet niihin metsiin, jotka silloin olivat kruunun omaisuutta.
Muutamat heistä olivat myöhempinä aikoina saaneet jonkinlaisen
kiinne- eli omistuskirjan, jonka antoi Kristian Knoff, jalkaväen
everstiluutnantti ja Norjan maanmittauslaitoksen virkamies. Hän oli
tullut Kööpenhaminasta, ja muutamille taloille hän oli mitannut maata,
jota he vapaasti saivat viljellä. Sitten hän oli Kristianiassa
kadonnut, ja pahasti epäiltiin, että hänet oli jollakin salaisella
tavalla raivattu tieltä pois (!).
"Viime aikoina heidät oli pakotettu ottamaan vastaan sellaisia
sopimuskirjoja, että heidät voitiin komentaa pois, milloin kauppias
vain tahtoi. Tähän heidät pakotti tyranni Johan Nilsen lyömällä ja
hosumalla, uhkaillen, että muuten ryöstetään heidän vanha velkansa.
Samalla heille sanottiin, ettei heille siitä seuraisi mitään pahaa,
vaan että päinvastoin he ja heidän lapsensa saisivat jäädä taloon ja
nauttia koko joukon muitakin etuja.
"Koska he tarvitsivat suolaa, viljaa ja rahaa, he antoivat taivuttaa
itsensä kirjoittamaan puumerkkinsä kontrahteihin, paitsi yksi,
nimittäin vaimo Marit Heikintytär Mullikka Furubergistä. Ensimmäisenä
vuonna he saivat apua, sekä jyviä että rahoja, mutta ei sen jälkeen.
Kuitenkin heidät komennettiin työhön useaksi kuukaudeksi talvella ja
kesällä lähelle Kristianiaa. Suurin työ käytettiin erään suon
kuivattamiseen; yritys ei onnistunut, Nilsen erotettiin ja hän muutti
suomalaismetsiin, jossa hän eleli kuin hirmuvaltias."