Mitä teitä suomalaiset kulkivat siirtyessään Ruotsiin? Siitä ei
historia eivätkä suulliset tarinat anna mitään tietoa. Arvatenkin
muuttotien määräsi se seikka, mistä kotimaan osasta ja mihin
vuodenaikaan matkalle lähdettiin.
Näyttää selvältä, että yksi ja toinen on kuljettanut mukanaan
karjaakin, koska kaikilla niillä tienoilla, missä suomalaisia asuu,
tavataan karjarotua, jota jokapäiväisessä puheessa mainitaan
suomalaislehmiksi. Nämä lehmät eroavat huomattavasti tavallisesta
ruotsalaisesta rodusta siinä, että ne ovat pienempiä, sarvettomia ja
useimmiten aivan valkoisia.
Tarinat mainitsevat, että asuinseudullaan Fryksdalissa Vermlannissa
kuuluisa pahantekijä Häkkinen oli tuonut mukanaan seitsemän lehmää,
sonnin, vuohia ja lampaita.
Jos tässä jutussa on jotakin perää, on luultavaa, että Häkkinen oli
tullut Ruotsiin Pohjanlahden ympäri. Toiset kertovat usein perheiden
tehneen tuon pitkän kiertomatkan, ja siten lienee ollut asian laita,
kun muutamat suurehkot parvet, jotka kuljettivat mukanaan
talouskapineita, siirtyivät Ruotsin puolelle.
Sitävastoin lienevät pienemmät seurueet ja yksityiset henkilöt joko
purjehtineet veneillä Pohjanlahden poikki tai hiihtäneet talvella
osittain Ahvenanmeren, osittain Merenkurkun poikki, aina sen mukaan,
mihin maakuntaan uudisasukkaat aikoivat asettua asumaan.
Aivan varmaa on, ettei Ruotsiin jo asettuneiden ja kotimaassa asuvien
suomalaisten välinen yhteys ollut niin harvinaista kuin olisi voinut
päättää pitkistä matkoista, esim. Norjan rajalta Sisä-Suomeen,
Rautalammille, Savoon ja Karjalaan, joilta paikoilta muuttajat
enimmäkseen lähtivät, sillä pitkillä keveillä suksillaan hiihtävät
reippaat, sitkeät ja rohkeat suomalaiset eivät säikkyneet sellaisten
matkojen vaivoja eikä pituutta.
Samoin kuin Amerikasta palaavat siirtolaiset nykyaikaan lienevät
Ruotsin salomailta palaavat sanansaattajat myöskin kehoittaneet
jäljellä olevia sukulaisiaan ja tuttaviaan siirtymään Suomesta Ruotsiin
ja antaneet heille osviittoja, mille seudulle heidän piti mennä ja mitä
teitä kulkea.
Jotenkin varmaan voidaan otaksua, että nämä sanansaattajat suureksi
osaksi myöskin olivat tiedustelijoita, jotka jo edeltäkäsin olivat
päättäneet siirtyä maasta pois. Siinä tapauksessa he jo olivat pari
talvea aikaisemmin lähteneet matkaan, etsineet soveliaan paikan,
ensimmäisenä kesänä kaataneet kaskeksi niin suuren alan kuin saivat
metsää kumoon jonka jälkeen he talven elättivät henkeään metsästellen
salomailla tai satunnaisella työansiolla vuorikunnissa ja kaupungeissa.
Seuraavana vuonna he olivat palanneet kaskimaillensa ja silloin
polttaneet ne. Palo oli nyt valmis kylvettäväksi, ja ne uudisasukkaat,
jotka olivat saaneet hankituksi tarpeeksi siemenrukiita, kiittivät
onneansa.
Oli päivän selvää, että siemenrukiit olivat uudisviljelijälle ihan
välttämättömän tarpeellisia, ja kyllä uudisviljelijä siitä asiasta
pitikin hyvän huolen. Muudan tuollainen uudisasukas toi mukanaan
Suomesta rukiita vain sen verran mitä mahtui kuikannahkaan. Se seikka,
että uudisasukas jyväpussikseen valitsi juuri höyhenisen kuikannahan,
osoittaa suurta huolellisuutta ja käytännöllistä ymmärrystä, sillä
tuskinpa hän olisi voinut keksiä koteloa, jossa kallisarvoinen
siemenvilja olisi paremmin säilynyt kuin saloseutulaiselle jotenkin
helposti saatavissa olevassa kuikannahassa.
Kun nyt uudisasukas uudessa isänmaassaan oloaikansa toisena kesänä oli
suorittanut rukiinkylvön ja kaatanut kasken seuraavaksi vuodeksi, hän
alkoi rakentaa asumustaan, saunaa, jonka hän, jos hyvin kävi, sai
valmiiksi ennen talven tuloa.
Tämä rakennus, jota eri nimillä mainittiin pirtiksi, saunaksi tai
suomalaistuvaksi, rakennettiin kasken reunaan suorakaiteen muotoiseksi.
Ovi oli yleensä päivän eli etelän puolella: läntisellä pitkällä
seinällä päivänvalo laskettiin sisään kahdesta ikkuna-aukosta, joiden
edessä oli lykättävät luukut. Tuvan ympäristöllä maasta nostetuista
kivistä tehtiin uuni eli kiuas keskelle lattiaa. Veistetystä suuresta
hongasta tehtiin pitkin sivuseinää ikkunoiden alle leveä penkki.
Pälsimällä veistetyistä hirsistä salvettiin seinät tuskin kolme
kyynärää korkeiksi maasta tai niin korkeiksi kuin uudisasukas katsoi
tarpeelliseksi, ja niiden päälle pantiin poikkipäin muutamia sileiksi
veistettyjä orsia parhaiksi niin kauas toisistaan, että niiden päälle
ladotut ruislyhteet pysyivät vakavasti kuivamassa. Sitten päädyt
veistettiin korkeammiksi tai matalammiksi ja päätyhirret sidottiin
toisiinsa koko tuvan pituisilla vuoliaisilla, joskus kolmea kyynärää
pitemmilläkin, niin että vuoliaisten päät olivat tukena ns. kodalle,
joka tehtiin siten, että pienempiä halkaistuja hirsiä nostettiin
pystyyn niiden kapineiden suojaksi, joita siellä säilytettiin.
Kun seinät ja päädyt olivat valmiit, tehtiin katto hienoista
kuorituista näreistä tehtyjen ruoteiden päälle ja tilkittiin
lämpimänpitäväksi sammalilla, joiden päälle pantiin tuohia. Näiden
päälle pantiin paksumpia halkaistuja puita ja joskus nurkkien päälle
muutamia kiviä, ja niin rakennus oli valmis.
Että uudisasukas silloin tunsi itsensä onnelliseksi, sen ymmärtää
helposti, kun ajattelee, ettei hän kahtena viimeisenä vuonna ollut
maannut vuoteessa, harvoin oli riisunut vaatteitaan eikä ollut kattoa
pään päällä.
Paitsi sitä työtä, mikä meni puiden kaatamiseen, kasken polttamiseen,
kylvämiseen ja asumus pahasen rakentamiseen, oli vielä jokapäiväisen
elatuksen huolet. Metsästys sekä pyydysten pitäminen syksyllä ja
talvella tuottivat lihaa ja lisäksi karhun, suden, ilveksen ja hirven
taljoja, majavan, kärpän ja oravan nahkoja, sillä niihin aikoihin,
jolloin suomalaiset tulivat noihin loppumattomiin laajoihin metsiin,
niissä oli metsänriistaa runsaasti, ja varsinkin petoeläimiä oli
suorastaan peloittavan runsaasti, ja varmaankin moni harhaileva
suomalainen sai niitä vastaan taistellessaan surmansa häviten siten
jäljettömiin. Keväällä ja kesällä saatiin runsaasti kaloja, mutta
pyydyksistä oli puute, niin että kalaa tuskin riitti yli jokapäiväisen
tarpeen, ja suolojen hankinta oli niin vaikeaa ja hankalaa, etteivät
suomalaiset ainakaan ensi vuosina saaneet kootuksi sanottavia määriä
ruokaeineitä.
Samaan aikaan, eli niin pian kuin palo oli valmis rukiiseen
kylvettäväksi, suomalainen myöskin kylvi sylkemällä nauriita, jotka
syksyllä olivat tarpeellisena lisänä muonavarastossa. Nauriita
kylvettiin myöhempinäkin aikoina pieniin palaneisiin paikkoihin, missä
suomalaisilla oli metsässä ollut nuotio, ja muutamina vuosina ne
antoivat runsaan sadon, suuria, pyöreitä litteitä juurikkaita, joiden
suurin osa kasvoi maanpinnan yläpuolella.
Kun tupa oli valmis tai ainakin alulla ja heti keskikesän jälkeen
kylvetty ruis syyspuolella näytti, että siitä saattoi toivoa satoa
tulevana vuonna, suomalainen alkoi miettiä omaistensa tuomista
Suomesta, ja heti kun tuli suksikeli, hän ryhtyi tuumasta toimeen.
Sellaiseen yritykseen tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Jos hänellä oli ruokatavaroita riittävästi viikoksi,
puoleksitoista, hän saattoi lähteä Vermlannista suoraa päätä
Taalainmaan halki Helsinglantiin, asutuille seuduille, ja silloin
hänellä oli taivallettavana runsaasti 30 penikulmaa metsäteitä. Hän
saattoi tosin jonkin verran kartuttaa eväitään ampumalla matkalla
metsänotuksia. Ja arvatenkin pidettiin matkaa rantamaalle koko
kuljettavan matkan helpoimpana osana, kun tarpeelliset eväät saattoi
kantaa mukanaan; mutta harvoilla sellaisia oli, ja kun oli päästy meren
rantaan, tarvittiin matkan jatkamiseen toisia apukeinoja.
Nämä apukeinot oli toimelias uudisasukas hankkinut jo ensimmäisenä
talvena erityisillä matkoilla kaupungista, vuorikunnista tai --
tavallisesti -- voudilta myymällä eläinten taljoja ja nahkoja.
Historiasta kyllä tiedämme, että nahoilla saadut rahat olivat verraten
vähäiset. Voimme pitää tiettynä asiana, että kun suomalainen oli
hankkinut suoloja, ruutia ja lyijyä, joita hän ehdottomasti tarvitsi
toimeentullakseen ja puolustautuakseen, ei hänellä ollut enää jäljellä
liikoja rahoja niihin kulunkeihin, joita kotimatka vaati.
Asian näin ollen täytyi toisena vuotena tapettujen metsäeläinten nahat
sälyttää kelkkaan ja kuljettaa sellaisille paikkakunnille, missä ne
saatiin myydyksi. Tähän kului aikaa, sillä matka kauppapaikoille oli
pitkä; mutta voidaan arvata, että siirtolainen joulun aikoihin tai pian
joulun jälkeen oli päässyt omaistensa luo kotimaahan.
Siellä hän ei voinut kauan viipyä, koska täytyi palata meren yli niin
kauan kuin jää kesti. Matkaeväiden lisäksi lienee suomalaisen
siirtolaisen perheellä ollut matkatavaroita ainoastaan kirves, pata,
tulukset ja joitakin kevyitä työkapineita sekä siemenrukiita, nauriin,
tupakan ja pellavan siemeniä. Sanotaanpa, että muudan nimeltäänkin
tunnettu suomalainen ei tuonut mukanaan rukiita enempää kuin
tuohirasiallisen. Matkakapineet kuljetettiin tavallisella kelkalla.
Koko perheen jäsenet kulkivat hiihtämällä, pikkulapset kannettiin
selässä. Ja niin matkattiin länttä kohti halki metsien, yli järvien.
Jos oikein hyvin kävi, uudisasukkaat saapuivat perille jo keväällä. Jos
heillä oli varoja, he olivat lähimmältä, asutulta seudulta ostaneet
muutaman vuohen, ehkäpä jonkin lampaankin. Sellaista suomalaisperhettä,
jolla oli mainitut taloustavarat ja joka saattoi muuttaa asumaan
vastavalmistuneeseen tupaan, pidettiin onnellisena ja hyvin
toimeentulevana.
Ainoastaan huolellinen ja ahkera mies saattoi näin järjestää muuttonsa
ja asuntonsa perustamisen. Toiset lähtivät matkaan perheineen
päättämättä edeltäpäin asuinpaikkaansa tai edes seutuakaan, mihin
aikoivat asettua, ja sellaiset siirtolaisraukat saivat joskus harhailla
pari vuotta tai enemmänkin laajoissa metsissä, ennen kuin kykenivät
raivaamaan kasken tai saamaan palonsa kylvöön.
Sellaisissa oloissa henkensä säilyttämiseen tarvitaan rohkeutta,
kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, ia juuri niitä
ominaisuuksia on suomalaisilla tänäkin päivänä; samoin he kykenevät
nurkumatta kärsimään puutetta ja alistua kestämään vastoinkäymisiä,
joita sattuu monesti. Kuinka nuo ihmiset voittivat kaikki vastukset ja
saattoivat tulla toimeen, se on metsäseutujen elämään tottumattoman
melkein mahdotonta käsittää samoin kuin senkin, jonka ei ole koskaan
tarvinnut ajatella, mistä hän saa, mitä tarvitsee huomenna elääkseen.
Siirtolaisten joukossa oli koko joukko irtolaisväkeä, sen tiedämme, ja
monet heistä ihan varmaan siirtyivät kotipaikoiltaan pois umpimähkään.
He seurasivat joskus perheiden mukana, toisia houkutteli
seikkailunhalu, eräiden oli pakko lähteä välttääkseen kotimaassa
joutumasta lain kouriin, jota vastaan he tavalla tai toisella olivat
rikkoneet, ja voidaanpa pitää tiettynä asiana, että yksi ja toinen
lempivä pariskunta, joka ei muuten päässyt yhteen, lähti
uudisasukkaiksi Ruotsin metsiin.
Valitettavasti on oikeudenpöytäkirjoissa pitkä luettelo suomalaisten
siirtolaisten tekemiä lainrikkomuksia. Kun heitä ahdisti vaino ja hätä,
he saattoivat tehdä tekoja, jotka osoittivat typeryyttä ja raakuutta,
mutta myöskin ahneutta ja röyhkeyttä.
Toimelias ja siivo suomalainen, joka oli huolellisesti varustautunut
muuttoon ja edeltäkäsin raivannut halmeen ja rakentanut asunnon,
saattoi perille päästyään luottamuksellisesti katsoa tulevaisuuteen,
vaikka vielä jäljellä oli pitkiä, kovia töitä, ennen kuin hän pääsi
jotakuinkin turvalliselle kannalle.
Kun oli asetuttu asumaan pirttiin tahi saunaan, oli uudisasukkaan
ensimmäisenä huolena ruoan hankkiminen siksi päiväksi, sillä on
itsestään selvää, ettei perhe ollut voinut kelkassa eikä selässään
tuoda mukanaan suurtakaan muonavarastoa.
Jos hän suunnitelman mukaan tuli perille keväällä, oli lintujen
soitimen aika, ja varmaankin olivat perheen miespuoliset henkilöt jo
ensimmäisenä aamuna soidin- ja kuherruspaikoilla, jossa ampuja teki
parastaan, olipa hänellä aseena luotipyssy tai jousi.
Kenellä ei ollut asetta, se rakensi loukkuja ja satimia.
Kun siihen aikaan oli metsänriistaa runsaasti, saatiin metsoja ja
teeriä helposti ensi tarpeisiin, ja sillä välin metsämies tähysteli
suurempia otuksia. Ketterä suksimies etsiskeli etupäässä hirviä ja
saavuttikin niitä jokseenkin helposti hiihtämällä. Ja lukemattomat
karhutkin menettivät henkensä, se näkyy siitä suomalaisten metsämiesten
tavasta, että he erityisen hongan kylkeen ripustivat karhun pääkallon.
Fernowin tietojen mukaan oli vielä 1700-luvun loppupuolella Fernebon ja
Skillingsmarkin pitäjissä Wermlannissa sellaisia honkia, joihin oli
naulattu satoja karhun pääkalloja.
Jos uudisasukkaan onnistui kaataa hirvi tai useampia, lihat
savustettiin ja toimeentulo yli kesän oli taattu, sillä miesten metsää
käydessä eivät naiset suinkaan olleet jouten. He repivät maasta männyn
juuria, kuorivat ne ja tekivät mertoja, ahvenenpyydyksiä. Pajuvitsoista
kyhättiin lohimertoja, joilla virroissa ja puroissa pyydettiin mulloja,
ja sitten alkoi petäjänkuoren kiskominen ja valmistaminen pettuleivän
aineksiksi.
Nuoria petäjiä kaadettiin, kuori nyljettiin ja ripustettiin kuivamaan
pitkien salkojen päälle; kun kuori oli puolikuiva, nyljettiin siitä
erilleen sisempi, pehmein osa ja kuivattiin kovaksi, minkä jälkeen se
rouhittiin pieniksi muruiksi ja oli nyt valmista jauhettavaksi. Tähän
työhön olivat miehet valikoineet pari pehmeänlaista litteää kiveä,
jotka hakattiin pyöreiksi. Ne asetettiin nyt sitä tarkoitusta varten
tehtyyn laatikkoon, ja päällimmäiseen kiveen kiinnitetyllä kammella
pantiin kivi pyörimään. Koko laitosta sanotaan käsikiviksi eli
käsimyllyksi ja sellaista käytetään vieläkin metsäseuduilla.
Tällainen jauhatuslaitos ei kuitenkaan ollut riittävä, kun vilja
saatiin halmeesta korjatuksi, jonka vuoksi uudistalokas rakensi, niin
pian kuin taisi, vesimyllyn, niin sanotun "jalkamyllyn", lähimmän joen
tai puron varrelle.
Kun pettujauhot olivat valmiit leivottaviksi, sekoitettiin niihin
luujauhoja, jotka oli jauhettu metsästämällä saatujen eläinten luista.
Pettujauhoista tehtiin kakkuja, jotka syötiin pehmeinä, tai ne
leivottiin ohuiksi leiviksi, jotka kypsennettiin kuumalla kiviarinalla.
Mutta tämä tapa lienee tullut vasta myöhempinä aikoina.
Vähän oli aikaa uudisasukkaalla käytettävänä jokapäiväisten tarpeiden
hankkimiseen. Kaskeksi oli kaadettava metsää, ja siihen työhön
käytettiinkin kaikki voimat, mitkä hän sai kokoon, kunnes edellisenä
vuonna kaadettu metsä oli kevät-ahavalla ja kesän paahteesta kuivanut
niin, että kaski voitiin polttaa ja kylvää paloon siemen.
Oli tärkeätä, että tämä toimi saatiin tehdyksi niin varhain kesällä
kuin suinkin, sillä arveltiin, että kuta aikaisemmin siemen kylvettiin
maahan, tai oikeammin tuhkaan, sitä varmemmin voitiin toivoa hyvää
satoa. Sateiset kesät olivat suomalaisille tukalat, sillä jollei kaski
kuivanut, vaan paloi huonosti, niin vuodentulo jäi huonoksi; joskus ei
saatu viljaa ollenkaan.
Näitä töitä tehdessä ruis halmeessa joutui joutumistaan, ja heti kun
tähkässä oli jotakin syötävää, aloitettiin viljankorjuu siten, että
leikattiin muutamia lyhteitä, jotka sitten kuivattiin uunilla,
leikattiin niistä tähkät poikki ja oljet sekaisin ja jauhettiin ne
jauhoiksi. Siitä tehtyä leipää pidettiin paljon parempana kuin
pettuleipää.
Kun ruis oli oikein joutunut, alkoi varsinainen viljankorjuu. Vilja
leikattiin sirpillä, sidottiin pieniksi lyhteiksi, jotka ripustettiin
salkojen päälle kuivamaan auringon paisteessa latva alaspäin, tyvi eli
olkipuoli ylöspäin. Jos ilma oli epävakaista, lyhteet pantiin orsille
tupaan kuivamaan.
Sillä välin oli tuvan toiselle sivuseinälle tehty lisäksi pitkä
laatikontapainen penkki. Kun ruislyhteet olivat kuivaneet, lyötiin
niitä seinää vasten, niin että jyvät rapisivat tähkistä ja putosivat
laatikkoon. Tämä oli viljan ensimmäistä valmistavaa puimista. Näin
puitu vilja pidettiin parhaimpana; sitä käytettiin sen vuoksi
siemenviljaksi, ja vaikka olisi kovakin hätä ollut käsissä, ei sitä
saanut käyttää syötäväksi.
Selvää ruisleipää ei uudisviljelijä arvellut varojensa sallivan syödä,
mahdollisesti joku ensimmäisistä, kun metsissä vielä vilisi riistaa ja
vesissä kaloja, mutta siihen aikaan kun minä ensin kuulin puhuttavan
suomalaisista, eli 1830-luvun alkupuolella, ei suomalaisilla koskaan
ollut selvää ruisleipää, vielä harvemmin selvää ohra- tai kauraleipää.
Leipään tavallisesti pantiin lisäksi ruumenia, olkia, jäkäliä,
halavapajun lehtiä, pettua, suolaheinää, nuorta kuivattua heinää ja
perunoita.
Tavallisesti valittiin ensimmäisen kasken ja aiotun asumuksen paikaksi
jokseenkin kivetön korkeahko paikka, sillä pidettiin silmällä tulevia
peltoja, jottei halla veisi viljaa. Mieluimmin valittiin päivän eli
etelän puoli.
Ylipäänsä voidaan sanoa, että siellä, minne suomalaiset ovat asettuneet
asumaan, on maa kiviperäistä, siinä on suurempia ja pienempiä kiviä ja
soraa. Pellon tekeminen sellaiseen maaperään ei ole kiitollista työtä,
mutta vaivalloista se on; senpätakia jokaisen, joka on nähnyt millaisen
työn suomalaiset vuosisatojen kuluessa ovat saaneet suoritetuksi,
täytyy ihmetellä sitä kestävyyttä ja voimaa, jota he ovat osoittaneet,
kun ajattelee, että kaikki nämä tuhannet tynnyrinalat peltoa, jonka he
ovat raivanneet, ovat ennen olleet täynnä tavattoman suuria kiviä,
jotka nyt on kasattu kokoihin muureiksi ja raunioiksi.
Kuusi verotonta vuotta oli kaikki, millä Ruotsin valtio on avustanut
niitä suurenmoisia töitä, jotka suomalaiset ovat suorittaneet, ja
tosiaan täytyy ajatella, että heillä on mahtanut olla hyvin tukalat
olot kotimaassaan, kun he ovat voineet sen jättää näin vähäisten etujen
vuoksi.
Kun tunnetaan ne lait ja olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset ovat
raataneet, tuskin voidaan käsittääkään, kuinka he ovat voineet säilyä
ja lisäytyäkin.
Mutta uuttera ja huolellinen uudisasukas, joka oli kokonaan oman
onnensa nojassa, oli kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta
noiden kuuden vapaavuoden kuluessa ehtinyt saada toimeen jonkinlaisen
viljelyksen, koska juuri tämä ajanjakso oli siihen määrätty ia
annettiin verottomaksi.
Kun vielä otetaan huomioon, ettei hänellä uudistalolle tullessaan ollut
muita työaseita kuin kirves, täytyi hänen olla pystyvä ja taitava, ja
juuri sellaisia suomalaiset olivatkin.
Järvien pohjasta ja suosta hän nosti rautahölmää ja sulatti rautaa.
Itse hän poltti siihen tarpeelliset hiilet. Kaatamiensa petoeläinten
nahoista hän sai ainekset yksinkertaisiin palkeisiin. Raudasta hän
valmisti välttämättömät viljelyskapineet: tuuran, kuokan ja auran. Tämä
oli niin tehty, että se myllersi maan suurimpien kivien välistä, joita
hän ei voinut saada maastaan raivatuksi. Kaikki työkalut hänen täytyi
itse valmistaa; ruotsalaiset pitivät suomalaista taitavana seppänä, ja
moni suomalainen oli sellainen taituri, että valmisti pyssyjä sekä
itselleen että naapurillekin.
Eläinten nahoilla ja rukiilla hän vaihtoi kotieläimiä muilta
suomalaisilta, ja rehuja hän sai näille luonnon muodostamilta
heinämailta, joita oli metsissä vesien rannoilla, joskus pitkienkin
matkojen päässä kotoa.
Kun suomalainen uudisasukas oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli
peltoa, niittyä ja kotieläimiä, hän oli tilallinen.
Yksityisen perheen oli tukala tulla toimeen. Sen he itsekin huomasivat
ja sen vuoksi he ensi vuosina liittyivät yhteen, ja kun ensin oli saatu
yksi tila jotakuinkin kuntoon, he auttoivat toisiaan rakentamaan
toisenkin talon, joko saman kasken laitaan tai toiselle soveliaalle
paikalle jonkin matkan päähän siitä.
Näin tapahtui huolellisimpien suomalaisten siirtyessä Ruotsiin ja
asettuessa sinne asumaan.
Toiset, huolettomammat perheet kuljeksivat pitkät ajat metsissä, kunnes
löysivät soveliaita viljelyspaikkoja tai autioita taloja. He kyhäsivät
silloin tilapäisiä asuntoja, usein teltan tai kodan muotoisia.
Sellainen tehtiin pystyyn nostetuista riu'uista, ja keskelle jätettiin
aukko, josta savu meni ulos. Riukujen päälle pantiin risuja ja niiden
päälle turpeita, tuli tehtiin lattialle ja oviaukko peitettiin
tavallisesti hirvennahalla.
Sellainen oli uudisasukkaan ensimmäinen asunto ja sellaisessa hänen
täytyi asua ensimmäinen vuosi tai niin kauan, kunnes oli saanut
halmeensa raivatuksi ja pirttinsä valmiiksi.
Luultavaa on, ettei kodan muotoisia asuntoja kauan ollut suomalaisten
keskuudessa, sillä vaikka heillä oli loppumaton varasto kuivia puita ja
he saattoivat pitää tulta vireillä kaiken vuorokautta, olivat kodat
kuitenkin kylmät ja tulta täytyi hoitaa alituisesti. Myöskin tiedetään,
että turvemökkejä tehtiin ennen muita rakennuksia, ja päättäen siitä,
että Vermlannin ja Taalain metsissä vielä näkyy huoneiden ympäryskiviä,
suomalaiset lienevät sangen yleisesti käyttäneet vielä tavallista
pirttiasumusta, jota ruotsalaiset nimittivät _störhus_.
Tuollainen pirtti oli kömpelösti salvettu ja sammalilla tilkitty,
muodoltaan suorakaiteen tapainen; ovi oli päätyseinässä ja taitteisessa
katossa oli savutorvi. Seinä salvettiin pari hirttä kannattamaan niin
leveätä lava että ihminen saattoi maata pää seinään ja jalat tulisijaan
päin. Hirsien päälle pantiin veistettyjä lautoja ja niiden päälle
havuja. Tällainen oli makuusija. Puusta ja kivestä, yhtä korkeaksi kuin
makuusijakin, rakennettiin yhtäläisesti suorakaiteen muotoinen muuri.
Tämän päälle pantiin kaksi paksua ja kuivaa honkapölkkyä päällekkäin,
ja tämä metsäseuduilla vielä tavallinen nuotiovalkea paloi ja valaisi
usein kaiken vuorokautta, riippuen siitä, kuinka paksuja pölkyt olivat.
Tietysti tällaiset pirtit olivat lämpimämmät ja mukavammat kuin
kotarakennukset, ja kun valkea paloi tasaisesti ja kauan, ei sen
hoidossa ollut suurta vaivaa.
Tällaisia pirttejä tavataan kaikkialla metsissä ja niitä käyttävät
yleensä tukinhakkaajat, ainakin Vermlannin ja Taalain metsissä.
Kolmas siirtolaisten laji olivat irtolaissuomalaiset, joita
ruotsalaiset nimittivät "dreffenfinnar". Nämä liikkuivat sinne tänne
laajoilla aloilla ja elivät pitkät ajat ilman vakinaisia asumuksia,
elättäen henkeään ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella sekä
satunnaisilla töillä, kun sellaisia oli tarjona. Kun tämä heiltä
kiellettiin asetuksilla ja heitä alettiin vainota, he elelivät
itsekseen metsissä ja pysyttelivät sellaisilla seuduilla, missä
luulivat olevansa turvassa, kunnes hätä pakotti uudelleen muuttamaan
olopaikkaa. Nämä vainonalaiset raukat vetäytyivät rajaseuduille; jos
heitä ahdistettiin Ruotsin puolella, he menivät Norjan puolelle, ja
päinvastoin.
Itsestään on selvää, etteivät sellaiset henkilöt suotta kuluttaneet
aikaa eikä vaivaa asumuksen rakentamiseen. He asustivat
vuorenonkaloissa, pystyttivät puita tai kiviä sileitä äkkijyrkkiä
kallioseiniä vasten ja kyhäsivät mökkipahasen sen mukaan kuin
paikalliset asianhaarat myönsivät.
Niinpä olivat muutamat suomalaiset Viggen-nimisen järven rannalle
Vermlantiin rakentaneet asuinpaikat muutamien suurten kivien väliin,
josta heidät aavistamatta yllättivät ja surmasivat Fryksänden pitäjän
ruotsalaiset talonpojat. Tästä tapauksesta on hyvin tunnettu tarina,
joka kertoo, että nuo suomalaiset muka olivat rosvonneet talonpojilta
karjaa, josta syystä talonpojat kostivat niin, että telkesivät
suomalaiset kivien väliin, pinoivat puita ympärille ja sitten polttivat
nuo onnettomat elävältä. Niitä kiviä sanotaan vielä tänäkin päivänä
"Rosvokiviksi".
Asumus, jollaisessa nuo metsänkävijät enimmäkseen asustivat, oli
varmaankin yksinkertainen katos, joka oli vain pari hirsikerrosta
korkea, katto korkea ja kalteva ja toinen pitkäseinä eli sivuseinä
avoin. Lämmin saatiin sillä sivulla olevasta nuotiovalkeasta, joka oli
yhtä pitkä kuin seinäkin. Makuusija, joka oli tehty havuista ja
eläinten nahoista, oli maassa. Sellaisia katoksia käytetään vieläkin,
ja Ruotsin metsäseutulaiset nimittävät niitä "slogbodar", sillä niitä
tehdään ja käytetään tätä nykyä kaukaisten heinämaiden varsilla. Kun
vain katto on tehty huolellisesti ja vedenpitäväksi, tällaisissa
katoksissa kyllä hyvin tulee toimeen, ja talvella, kun niiden ympärille
voi luoda lunta, tarvitsee harvoin kärsiä vilua kovallakaan pakkasella.
Kalastus- ja metsästysmatkojaan varten tuollaiset metsänkävijät
perustivat mökkinsä vesien varsille, päinvastoin kuin
kaskenpolttajasuomalaiset, jotka tekivät asuntonsa korkeille mäille.
Tuollainen kulkurisuomalainen ei asuntonsa luo tehnyt mitään muita
mukavuuksia kuin lautan, jolla hän kävi kalastamassa, tai veneen, kun
hän luuli olevansa turvassa. Tämä oli koverrettu puupölkky, jollainen
saatiin jokseenkin helposti, kun kaadettiin sisältä laho ontto honka,
jonka pinta vain oli tervettä puuta. Kun puu oli katkaistu sopivan
pitkäksi, suljettiin päät soveliailla puukappaleilla ja tilkittiin
vedenpitäviksi kuusen pihkasta ja tuhkasta tehdyllä sekoituksella.
Airot kiinnitettiin pehmeillä ja sitkeillä koivuisilla vitsaksilla.
Tällainen vene eli ruuhi soveltui hyvin tarkoitukseensa.
Välttämättömiä kapineita kaikille suomalaisille olivat pata, kirves,
puukko ja tulukset. Ilman niitä ei metsänkävijä voinut tulla toimeen
pitkää aikaa; mutta kun hänellä oli nämä esineet, hän saattoi hankkia
muut pienemmät tarpeet, joista suola, ruuti ja pyssy olivat
halutuimpia.
Tosin oli sekä suomalaisia että ruotsalaisia laissa kielletty näitä
kulkunsuomalaisia majoittamasta, mutta kaupanteko heidän kanssaan ei
varmaankaan ollut kielletty. On sen vuoksi todennäköistä, etteivät
suomalaiset kauan olleet näitä tarvikkeita vailla, vaikka heidän piti
ne hakea monen päivämatkan päästä olopaikoiltaan.
Kun tuntee suomalaisten luonteen ja elämän, tulee helposti
ajatelleeksi, että suomalainen samoinkuin lappalainenkin niiden olojen
vaikutuksesta, joissa hän on kauan elänyt, on melkein muodostunut
metsäseutulaiseksi samoin kuin lappalainen tunturiasukkaaksi; varmaa
on, että suomalainen vastahakoisesti lähti pois metsistä muulloin kuin
hädän tai puutteen pakottaessa hänet etsimään asuttuja seutuja.
Nämä käynnit muiden luona vaikuttivat joskus hyvin turmiollisesti.
Metsäseudun asukas palasi kotipuoleensa saatuaan matkalla rokon tai
punataudin tartunta-aineita, ja usein siitä seurasi kuolema koko
perheelle. Myöhempien aikain kirous, viina, teki siihen tottumattoman
suomalaisen hurjaksi ja kostonhimoiseksi, ja usein hänet päihtyneenä
petettiin ja peijattiin kaupassa, niin että hänen täytyi palata
kotiinsa ilman niitä tarpeita, joita oli lähtenyt hankkimaan. Joskus
hän ei palannutkaan, vaan joutui päihtyneenä tekemistään rikoksista
lain valvojien käsiin ja kärsimään joko hengenrangaistuksen tai niin
ankaran kurituksen, että kului pitkät ajat, ennen kuin hän sai takaisin
terveytensä ja voimansa. Suulliset kertomukset mainitsevat, että moni,
joka oli kärsinyt hirveän kujanjuoksu-rangaistuksen, ei koskaan enää
parantunut entisiin voimiinsa.
On helposti ymmärrettävää, että sellaiset ihmiset kävivät
kostonhimoisiksi, ja sekä suulliset kertomukset että XVI ja XVII
vuosisadan tuomiokirjat kertovat, että he joskus kostivat julmalla ja
raa'alla tavalla.
Aivan varmaa on myöskin, että kuljeksivia mustalaisia välistä asettui
autioihin taloihin, koska heitä vieläkin on siellä täällä
metsäseuduilla suomalaisten alueella, esim. Östmarkin pitäjässä.
Yleensä on tunnettua, ettei tällä omituisella kansalla ole halua
mihinkään vakinaiseen työhön. Sen aikaiset ihmiset usein erehdyksestä
sekoittivat mustalaiset suomalaisiin, ja varmaankin saivat suomalaiset
usein kantaa syyn niistä rikoksista, joita kuljeksivat mustalaiset
tekivät. Vielä minunkin muistini aikaan tapahtui niin, eikä
talonpoikainen kansa vielä nytkään tunne noiden eri heimojen välillä
mitään muuta erotusta, kuin että ruotsalaiset nimittävät kulkureita
"skojare" ja norjalaiset "fanter".
Suomalaisten suuressa huudossa oleva ja paljon puhuttu noituus
oikeastaan perustuu uskonnolliselle pohjalle ja sitä harjoitettiin
rukouksilla. Tämän huomion olen itse tehnyt ja olen sen voinut
vahvistaa monivuotisen seurusteluni ja oleskeluni aikana suomalaisten
parissa. Metsästäjänä minun onnistui saavuttaa suomalaisten
eränkävijöiden luottamus, sainpa myöskin oppia heidän ns.
taikakeinonsa. Tuo taika oli vain suora ja yksinkertainen rukous; mitä
rukoileva halusi, se tapahtuisi ehdottomasti kolmen pyhän, Isän, Pojan
ja Pyhän Hengen nimessä. Useimmiten oli rukoilija täydellisesti
vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa heti täyttyy, jos se
lausuttiin oikein sanoin. Rukous oli luettava johonkin esineeseen. Kun
esim. oli parannettava hammastauti, oli rukous luettava useihin
erilaisista puista tehtyihin teräviin puikkoihin, joilla hammastautisen
piti kaivella hampaitaan, kunnes tuli verta ikenistä, ja usein
tapahtui, että verenvuoto lievitti tuskaa; mutta sekä sairas että
parantaja olivat täydellisesti vakuuttuneet siitä, että lausuttujen
sanojen tai rukouksen voima oli sen saanut aikaan; he luottivat
kumpikin taikakeinon voimaan.
Yleiseen kipuun samoin kuin haavoihin käytettiin viinaa, jos vain sitä
oli saatavissa. Kun "taikuri" oli siihen lukenut, hän voiteli sillä
kipeää paikkaa. Sairas ei enää tuntenut kipua, eikä syynä siihen ollut
kipua lieventävä viina, vaan sanat ja se tieto, että sana, "luku", oli
voimakas vaikuttamaan, eli niinkuin suomalaiset sitä nimittivät,
"taika". Sellainen taito meni perintönä, tai kuoleva ilmoitti sen
kuolinvuoteellaan luotettavimmalle ystävälleen.
En ole ainoa, joka on tehnyt sen huomion, sillä suomalaisten
ensimmäinen saarnaaja, kappeliseurakunnan pappi Emanuel Bransell sanoo
konsistoriumille antamassaan "Kertomuksessa Karlstadin hiippakunnan
Pohjois- ja Etelä-Finnskogan uusista kappeliseurakunnista" suomalaisten
noituudesta eli taikakeinoista: "Todistukseksi sellaisten viisaiden
tiedosta, joka enimmäkseen on lukemista, mainitsen seuraavan, jonka
olen saanut oppia, vaikka heidän tietonsa pidetäänkin salassa:
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
"Pohjatuulesta ja suomalaisten noituudesta varjele meitä, armollinen
Herra Jumala, maasta ja auringosta ja kaikesta pahasta, mikä lentää
maan ja auringon välillä, kolmen pyhän nimen, Isän Jumalan, Pojan ja
Pyhän Hengen, kautta. Tämä ja Isämeidän-rukous piti kolmeen kertaan
hurskaasti luettaman polvillaan paljaan taivaan alla, kenenkään läsnä
olematta, kasvot itään päin kääntyneinä, ja tätä pidettiin, jollei
perinpohjaisena, niin kumminkin hyvin parantavana keinona kipua ja
muita vammoja vastaan."
Kun Bransell v. 1830 määrättiin suomalaisten papiksi, ei suomalainen
väestö ollut kolmeensataan vuoteen kuullut uskonnon opetusta omalla
kielellään, ja kun heillä ei ollut kirjoja eivätkä he osanneet
lukeakaan, jos heillä olisi niitä ollutkin, ei noilla muista erillään
elävillä ihmisillä ollut uskonnolleen mitään muuta tukea kuin
suullisesti suvusta sukuun perinteenä siirtyvä rukous. Että oppimaton
ja yksinäinen suomalainen uskoi jokapäiväisessä elämässä rukouksessa
piilevän suuren ja tehokkaan voiman, se on luettava hänelle ainoastaan
kunniaksi eikä sitä sovi kenenkään ihmetelläkään.
* * * * *
Tuttavuuteni suomalaisten kanssa alkoi jo v. 1830:n paikkeilla.
Isälläni oli tehtaassaan vanha uskottu palvelija, joka oli syntyään
suomalainen. Miehen elämäkerta oli yksinkertainen. Hän oli
yhdeksän- tai kymmenvuotiaana seurannut äitiään "maailmalle", kuten
suomalaiset sanovat. Puute oli heidät ajanut pois heidän yksinäisestä
torpastaan, kun perheenisä oli kuollut. Tukholmassa äiti oli päässyt
erään värjärin palvelukseen, mutta oli itsekin pian sen jälkeen kuollut
jättäen poikansa orvoksi.
Värjäri armahti köyhää suomalaispoikaa, joka ei edes osannut selittää,
mistä oli kotoisin, ennen kuin oli oppinut ruotsia. Vuosien kuluessa
hän oppi värjärin ammatin ja pääsi mestarinsa kisälliksi. Siihen aikaan
isänikin tuli oppiin, ja Vikberg, joksi suomalainen itseään nimitti,
tuli hänen opettajakseen. Kun isäni sen ajan tapaan lähti matkoille
eli, kuten silloin sanotuin, kulki kisällinä, seurasi Vikberg hänen
mukanaan. He kulkivat laajalti, joutuivat Suomeenkin, jossa Vikberg
taas tapasi samaa kieltä, jota lapsuudessaan oli puhunut, ja oppi taas
sitä sujuvasti puhumaan.
Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi työnjohtajaksi suurehkoon
verkatehtaaseen, ja myöskin Vikberg seurasi häntä sinne. Kun sitten
isäni perusti oman tehtaan, tuli Vikbergistä työnjohtaja
nukanleikkausosastolle, mutta hän oli silloin jo vanha ja kivulloinen,
joten hän usein istui yksin huoneessaan. Siellä me pojat, s.o. minä,
veljeni ja koulutoverini, kävimme usein, sillä Vikberg oli hyvä
kertomaan satuja ja elämänsä varrella paljon kokenut. Kerran illalla
tapasimme Vikbergin huoneessa vanhan suomalaisen eukon. Tämä puhui
hänen kanssaan kieltä, jota me emme ymmärtäneet; mutta pian saimme
tietää, että se oli hänen nuorempi sisarensa, jonka äiti oli mökistä
lähdettyään jättänyt jälkeensä sukulaisten luo.
Kun Vikberg oli kivulloinen, päätettiin niin, että Dordi- (= Dorotea)
muori jäi hoitamaan raihnasta veljeään, ja pian huomasimme, että Dordi
oli yhtä hyvä satujen kertoja kuin hänen veljensäkin, ja lukemattomat
talvi-illat olen viettänyt pitkälläni lattialla lämpimän uunin edessä
milloin yksin milloin veljeni seurassa kuunnellen jännittyneen
tarkkaavaisena sisarusten tarinoita. Nuo unohtumattomat hetket tulevat
mieleeni jälleen ajatellessani iltoja, jolloin Vikberg imeskeli
piippuaan ja Dordi-muori kutoi sukkaa tai teki meille tuohesta virsuja
tai vakkasia.
Noin vuosi sen jälkeen kuin Dordi oli tullut meidän kotiimme, tulin
tuntemaan vanhan suomalaisen, ns. Seimi-Jannen. Hän oli
köyhäinhoitolaisena siinä tehtaassa, jossa veljeni ja minä asuimme
vuokralla kesäaikoina. Kun silloin tällöin lahjoitimme Janne-ukolle
tupakkaa ja viinaa, saavutimme hänen suosionsa, jota minä kiihkeästi
toivoin, koska hän oli yhtä hyvä, etevämpikin tarinan kertoja kuin
Dordi-muori. Sitä paitsi hän oli taitavampi metsästäjä ja kalastaja
kuin moni muu, vaikka oli jo koko joukon kahdeksannellakymmenellä.
Asioita sovittelemalla pääsin ukon "kultapojaksi" ja sain seurata hänen
mukanaan monella matkalla sekä metsässä että järvellä, tätä suosiota
oli moni kokenut saavuttaa, mutta ei kukaan ennen minua ollut
onnistunut yrityksissään. Jannen kertomukset esi-isistään ulottuivat
laajemmille aloille ja olivat paljon arvokkaampia kuin Dordi-muorin
tarinat. Hän tiesi kertoa sotatapauksista, metsästyksestä ja elämästä
salomailla. Janne kertoi tarinansa niin luonnonmukaisesti ja niin
tarkoin tuntien muinaissuomalaisten elämän, etten koskaan kyllästynyt
häntä kuulemaan, vaikkapa hän joskus kertoi saman tarinan uudelleen.
Nämä kertomukset ja tarinat herättivät mielessäni palavan halun käymään
niillä seuduilla, missä nuo tapahtumat olivat sattuneet, samalla kuin
ne herättivät vilkasta myötätuntoa suomalaismetsien väestöä ja koko
maata ja kansaa kohtaan, eikä tämä myötätunto ole tähän saakka
ollenkaan vähentynyt.
Sitä paitsi asetti sattuma niin, että jouduin toimimaan aivan
suomalaismetsien keskuspaikan läheisyyteen ja metsästäjänä sekä
hartaana suomalaisten ystävänä olen monena vuonna samonnut Vermlannin
ja Taalain suomalaismetsät ristiin rastiin, ja monta sataa suomalaista
on tukinuitossa Vermlannissa sekä metsänhakkuutöissä Taalain
maakunnassa ollut työssä minun johdossani.
Lepohetkinä ja nuotion ääressä sadepäivinä ja pitkinä syys- ja
talvi-iltoina olen mielihyvin kuunnellut suomalaisten tarinoita heidän
esi-isistään. Nämä tarinat ovat niin sanoakseni täydentäneet toisiaan,
ja vuosien kuluessa ne ovat liittyneet kokonaiseksi tarinasikermäksi,
joka on omansa antamaan elävän käsityksen unohdetusta ja syyttömästä
väärän arvostelun alaiseksi joutuneesta kansasta, joka kuitenkin
kestävyyttä osoittaen kieltäymyksiä kärsien on tarmokkaasti levittänyt
viljelystä noissa suurissa erämaissa ja viimein kärsivällisyydellään ja
suvaitsevaisuudellaan väkisinkin ansainnut maanmiestensä kunnioituksen.
Näitä tarinoita alan nyt kertoa yleisölle sovittaen yhteen ne
kertomukset, jotka elävät muistossani.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että suomalaiset tarinoitaan kertoessaan
osittain sivuuttivat koko joukon yksityisseikkoja niitä vain hiukan
koskettaen, osittain niihin lainkaan kajoamatta. Tästä sain aiheen
kysyä yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, mihin ensimmäiset suomalaiset
tavallisesti hautasivat kuolleensa. Ei, sitä he eivät tienneet, vaan
arvelivat, että eivätköhän he liene kuljettaneet vainajien ruumiit
kirkolle.
Aiheen kysymykseeni olin saanut siitä, että olin kuullut kerrottavan
pojasta, joka muka olisi käyttänyt isänsä ruumista syöttinä
houkutellakseen sillä susia. Minusta tuo tuntui luonnottomalta ja
mahdottomalta uskoa, mutta se johti mieleeni ajatuksen, että kun
muutamina vuodenaikoina, erittäinkin kesällä, oli aivan mahdoton
kuljettaa ruumista monen penikulman päässä olevalle kirkolle, kun suuri
osa suomalaisista oli ilman vetoeläimiä eikä ollut teitä eikä siltoja,
piti koettaa saada selville, oliko ensimmäistenkään suomalaisten tapana
haudata vainajansa kodin läheisyyteen, ja jos niin oli asian laita,
oliko nämä paikat jollakin tavalla merkitty.
Huomasin, että yksi tai toinenkin kysymykseni tuntui suomalaisista
kiusalliselta, ja usein sain vastauksen, etteivät he olleet kuulleet
puhuttavan muuta kuin että kuolleet talven aikana, jollei jo sitä
ennen, kuljetettiin kirkolle; mutta ne suomalaiset, jotka ruotsalaiset
olivat tappaneet, "ne he hautasivat likelle sitä paikkaa, missä nämä
olivat kaatuneet", ja he saattoivat näyttääkin paikkoja, missä niin oli
tapahtunut.
Varmuutta en asiasta koskaan saanut, mutta pidän luultavana, että
suomalaisten oli välistä asianhaarojen pakosta haudattava vainajansa
maahan likelle sitä paikkaa, missä nämä olivat kuolleet.
Samoin kuin muutkin käytännölliset kansat pitivät suomalaiset kuolemaa
niin luonnollisena, kerran välttämättömästi tapahtuvana asiana, että
kun kuolemantapaus sattui, he pitivät siitä paljoa vähemmän lukua kuin
ihmiset taajemmin asutuilla seuduilla. Eikä kuultu puhuttavan mistään
suurista hautajaisista eikä kansankokouksista kenenkään suomalaisen
kuoltua.
Jotenkin tuore esimerkki tästä suomalaisten välinpitämättömyydestä
sattui Elfdalissa Taalain maakunnassa 1870-luvun loppupuolella, ja sen
kertoi minulle heti sen jälkeen kruunun metsänvartija Eerik, joka oli
leikillinen kunnon mies. Vaivalloisen virantoimituksen päätyttyä hän
otti vähän joutilasta aikaa ja lähti lännemmäksi saloseuduille
kalastamaan. Hän oli varustanut mukaansa runsaasti kalanpyydyksiä ja
eväitä; taakka oli raskas, matka pitkä ja tukala, mutta olihan
kumminkin runsaasti kaloja siinä kaukaisessa metsälammessa, jonne hän
oli aikeissa mennä. Päivä oli helteinen ja Eerik istahti lepäämään.
Silloin hän kuuli jotakin kolinaa, ja metsätietä tuli vastaan
suomalainen, joka kuljetti isänsä ruumista. Suomalaista pidettiin koko
paikkakunnan parhaana ja taitavimpana kalamiehenä, ja Eerik ryhtyi
hänen kanssaan pakinoihin, ja kuinka siinä juteltiinkaan, niin Eerik
ehdotteli suomalaiselle, että he vaihtaisivat työtä. Suomalainen
pyytäisi kaloja Eerikille ja Eerik toimittaisi hänen isänsä hautaan, ja
siihen suomalainen suostui. Eerik lähti viemään ruumista hautausmaahan
ja suomalainen lähti kalaisalle lammelle.
Eerik oli tyytyväinen, kun sai kantamuksensa kaloja, ja suomalainen
tyytyväinen, kun oli päässyt kirkolle kulkemasta ja kaikista puuhista
papin, lukkarin ja haudankaivajan kanssa. Kumpikin oli tyytyväinen
työn-vaihtoonsa.