Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille
hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika.
Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat
liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa
ja vahinkoa" -- niin kuului tavallinen valitusvirsi, -- kokivat kaikin
mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella
kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä
asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa
oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin
lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.
Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja
maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä,
autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät
vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia
olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen
kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai
isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä
kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli
ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui
helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella
enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea
voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta
neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle
Tukholmaan.
Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän
Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja
ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä
metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille
asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat
omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa
kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen
tarkoin noudatetaan".
Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen,
Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas,
alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista,
jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita
työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se
suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista
maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.
Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta
myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut
valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä
jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden
ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa
suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne
tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko
ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen
puutteessa lähtisivät pois metsistä".
Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään
Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta
(heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle
korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai
torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai
niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa
poltettava".
Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten
lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään
vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että
he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla
perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat
siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet
kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn
raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran
tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös
loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä
olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran
he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata
pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".
Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole
päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin
Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset
kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli
muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan
edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa
puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen
kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta,
oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli
ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he
muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta
sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he
lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen
henkistä ja ruumiillista hyvinvointia -- jota heiltä itseltään toden
totta puuttui!
Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi
kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644.
Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä
sanotaan 3 §:ssä:
"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle,
samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet,
jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että
suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi
taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä
asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää
kasvamaan."
Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea
viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni
ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9
§:ssä sanotaan:
"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin
hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja
hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja
missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa
poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä
hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille,
maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."
"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että
ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa
lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka,
joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää
vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet
tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan.
Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin
siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara,
ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."
Uuteen metsäasetukseen -- maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin
--, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi
uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä
sisältää seuraavan määräyksen:
"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet
suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa,
Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee
meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa
toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on
asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja
ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja
ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen
tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata
peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon
heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata
asuttavaksi. -- -- -- Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä
teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan
maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia
laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja
tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja
hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä
vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään,
hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen
ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan
on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin
kuin syyttäjälle."
Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia
suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja
tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta
vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja
vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet
lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:
"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun
muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi)
omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi
kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo,
silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä
armahtaa."
Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti
kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään
veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää
vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä
kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja
luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla
mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista.
Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin,
täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa
heimolaistensa luona.
* * * * *
Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu
kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa
rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti
kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko
valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin
useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan
osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa
olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla,
joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein
antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi
metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen
toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta
tai vähemmästä harrastuksesta.
Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs
v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit
eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli
voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset
voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa
Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on
kestänyt viime aikoihin asti.
V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja
sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin
vuohia pitämästä.
Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti.
Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40
markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat
parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava
sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä
siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16
äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä
valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti
kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.
Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla,
että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli
avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi
linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset,
jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.
Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet
suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta
niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain
valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus
mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät
itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla,
osittain viekkaudella.
Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä
kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat,
että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut
puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta
kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä
suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse
epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava
väkivalta oli tapahtunut.
Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen
tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa,
kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi
hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana
talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää
kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät
pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.
Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he
osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen
talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen
noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein,
että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla
tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen
toimesta.
Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän
puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa
pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin
talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät
suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin,
suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.
Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat,
mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä
varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty
käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat
oivallisia vakoojia.
Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns.
Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan
linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla.
Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut
päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo
Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan
vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän
kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen
vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja
oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet
enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."
Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä
tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet
urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo
mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660
sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi
sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.