Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää
vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että
suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset
väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan
olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää
olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla
ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen
suuri määrä.
Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen,
vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä,
jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi
heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä
tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta,
jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.
Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja
Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta
vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.
Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin.
V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja
veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle
suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä
1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut
asumaan Ockelbohon.
Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan
olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin,
nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin,
olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina
olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan
puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606
laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn
suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies
Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin
maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa
Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli
laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät
armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan".
Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin,
Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin
kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On
luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten
kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään;
ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt
totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan
historialliset muistiinpanotkin.
Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista
totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin,
että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään
Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja
tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.
Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen
todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa
"Varman ohjekirjan suomalaisille" -- "Wisst concept för finnar" --,
jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja
viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina
veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko
herttuakunnassa.
Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista
viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka
jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset
arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin
syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään
päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli
runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa
pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään
suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta
lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen
alkuaikoina.
Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja
yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti
heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan
puolelle.
Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen
asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää
suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat
asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja
laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä
valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että
kaskenpolttoon lisääntyi.
Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy
Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa
hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon
metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää
tynnyri ruista".
Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän
maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin
syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden
vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli
asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä
katsottiin hyvin karsaasti.
Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat
ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä;
useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän
tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia.
Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei
suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin
kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat
edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.
Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot
suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina
tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle,
joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi
vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos
sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai
osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."
Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden
tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi
voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin
tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa
talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta
oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta
yksityisten omiksi.
Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin
merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa
lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea
viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään
tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä
riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin
tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita.
Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka
tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt
mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa
kerjäämässä.
Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista
kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n
aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse
Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka
saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän
laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman
kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan
syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa
II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän
aikaan säännöllisesti.
Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten
lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf
käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa
oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä
syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.
Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain
olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi
taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan
kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä
elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski,
satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että
sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen
piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa
niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä
olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat
kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.
Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt
tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja
Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät
luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille
kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus
vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus"
saataisiin ehkäistyksi.
Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf
Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia
rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä
kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten
ajettaisiin maanpakoon.
Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran
intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja
valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta
mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka
tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on
suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja
kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei
kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää
irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia
ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen.
"Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat
pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua
talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään
käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa
otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä
sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."