Romalaiset olivat nyt tykkänänsä saaneet valtaansa Antonia-linnan ja he
omistivat koko paikan linnan ja temppelin välillä. Komea, ylirakennettu
katto-käytävä yhdisti kummankin rakennuksen ja teki jonkunmoisen sillan
niiden välillä, jonka juutalaiset päättivät hävittää, ettei vihollinen
voisi käyttää sitä hyväksensä näiden turmioksi. He sytyttivät sentähden
tämän tuleen ja vähän perästä oli koko kaunis pylväskäytävä savuavana
rauniona. Temppelin muureilta katselivat juutalaiset tyynesti tätä
hävitystä ja toivoivat nyt olevansa romalaisia vastaan turvassa vahvan
temppelipihan sisäpuolella. Mutta ylt'ympäri läntisen muurin
sisäpuolta, joka näytti olevan vihollisilta enemmästi uhattu johti
myöskin katollinen käytävä, jonka katto oli kallellansa ulommaisen
temppelipihan puoleen. Tässä päätti Johan valmistaa romalaisille
kuolemata ja turmiota, jos he uskalsivat muurilta ales katolle
tullaksensa sieltä pihaan. Hän antoi täyttää aukon pylväskäytävän
orsikerran ja ullakon välillä kuivilla puilla, sekä muilla palavilla
aineilla, jonka perästä hän käski miehensä vetäytymään takaperin
muurista, ikäänkuin he, väsyneinä sodasta, ei kauemmin olisi voineet
tehdä vastarintaa. Romalaiset näkivät heidän pakenevan ja joukko
rohkeita sotilaita toivat heti esille tikapuita, kiipesivät muuria
myöten ylös ja juoksivat ales katolle huolimatta tovereinsa ja
päälliköidensä varoittavista kielloista.
Niin pian kun Johan älysi viekkautensa onnistuneen, käski hän että
palavat aineet katon alla useammasta kohdasta sytytettäisiin ja äkkiä
näkivät romalaiset itsensä ympäröityksi liekeiltä ja savulta. Epätoivon
vallassa kiiruhti monet muurille takasin ja hyökkäsivät tikapuita
myöten ylös, jotka katkesivat painon alla, ja jolloin ne, jotka olivat
kokeneet pelastaa itseänsä tätä tietä, musertuivat kivikadulla muurin
juuressa. Toiset heittivät itsensä ales pihalle mutta juutalaiset,
jotka nyt olivat kokoontuneet tähän paikkaan kävivät heidän päällensä
ja tappoivat heidät heti. Tito näki soturinsa perikadon, mutta ei
voinut pelastaa heitä ja vihamielisenä hurjia juutalaisia kohtaan käski
hän kiiruhtamaan piiritystyötä mitä suurimmalla innolla.
Elokuun kahdeksantena päivänä oli sotajoukot saaneet valmiiksi
multavallit ja Tito antoi heti asettaa muurinmurtajat temppelin
pohjaispuolista kalteria vastaan. Kuusi päivää työskentelivät he
alinomaa, mutta muurien vahvuus teki kaikki yritykset turhaksi. Koetus
tehdä miinoja pohjoispuolisen portin alle ei myöskään onnistunut, eikä
muuta keinoa ollut jäljellä, kuin pystyttää tikapuut ja koettaa
hyökkäämällä valloittaa muureja. Juutalaiset olivat hiljaa kunnes
päällekarkaajat olivat ennättäneet muurien korkeammalle harjalle,
jolloin he hyökkäsivät esille miehissä ja heittivät ales tikapuut,
jotka kaatuessansa musersivat romalaiset sotamiehet. Se oli verinen
päivä sekä päälle karkaaville, että ahdistetuille, mutta viime mainitut
saivat kumminkin voiton ja kun muurit olivat puhdistetut vihollisista,
päättivät he etsiä hetkeksi lepoa tuon väsyttävän työn perästä, joka
seuraavana aamuna taasen oli alkava.
Tämä päivä oli Naomillekin ollut raskas ja surullinen. Tullessansa
aamusella äitinsä huoneesen, luuli hän näkevänsä huomattavan muutoksen
tämän kasvoissa ja Deborah vahvisti hänen luuloansa, ettei Salomella
enään ollut monta päivää, kentiesi ei monta tuntiakaan elettävänä.
Sadok oli hänen luonansa siihen asti, kunnes Javani lähetti kutsumaan
häntä nopeasti tulemaan temppeliin ja vastahakoisesti jätti hän
paikkansa Salomen rinnalla. Naomi jäi hiljaa istumaan ja, huomasi
ahdistetulla sydämellä, kuinka joka ryske ja huuto, joka taistelevien
puolelta tunki äidin korviin, saattoi hänen heikkoa ruumistansa
vavahtelemaan sill'aikaa, kun hänen kätensä oli tuskallisesti
yhteenväännettyinä ja hänen silmänsä käännetyt ylöspäin, ikäänkuin
olisi hän sieltä etsinyt voimaa ja lohdutusta.
Puolen päivän aikana palasivat Sadok ja Javani kuulustamaan, miten
sairas voi, mutta he eivät saattaneet kauan olla hänen luonansa ja
Naomi oli taaskin yksin äitinsä luona. Nämät oli puhuneet päivän
pitkään vaan vähäsen; kauhea kuumuus, jota ei tuulen puuskakaan
laimentanut uuvutti häntä ja pusersi hien hänen kalpeilta
ohimoisiltansa. Mutta iltasella auringon jo lasketessa, ja kun
elähdyttävä tuuli puhalsi kaupungin halki, näytti hän saavan taaskin
voimia ja suloisella hymyllä kääntyi hän Naomin puoleen.
"Näetkös, ehtoo joutuu", lausui hän hiljaa, "ja Herralle olkoon
ylistys, että minunkin elonpäiväni loppu lähestyy. Minä saan mennä
kotia sen luokse, joka ei heitä ulos ketään, jotka hänen luoksensa
tulevat. Älä itke, Naomi, minä olen niin sanomattoman onnellinen.
Ainoa, mikä minua nyt surettaa, on ajatus kuinka sinulle sitten käynee,
ja huoli isäsi ja veljesi sieluntilasta. Mutta nämätkin huolet tahdon
heittää sen päälle, joka pitää murheen meistä. Minä toivon ja luulen,
että hän on kuullut rukoukseni; hän tulee myöskin antamaan minulle
armon loppuun asti olla hänelle uskollinen luottamuksessa ja uskoni
tunnustuksessa".
"Niin niin, hän kyllä tekee", lausui Naomi vakutuksella. "Ja jos
epäilyksesi tulivatkin takasin, niin muista, ettei meidän toivomme
autuudesta riipu uskomme lujuudesta, vaan siitä, mitä Jesus on meille,
ja mitä hän on tehnyt edestämme. Jumala on hurskas ja oikea, eikä voi
rikkoa lupaustansa; ei kenenkään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa
ainoan Pojan nimessä, pidä hukkuman".
"Minä tiedän sen ja tähän lupaukseen minä luotan. Minä olen halpa
syntinen, mutta Herra Jesus on pessyt minut puhtaaksi veressänsä ja
kuka silloin on se, joka tahtoisi kantaa päälleni ja tuomita. Oi että
Sadok ja Javanikin olisivat löytäneet tämän varman jalansian, kun
kaikki tässä maailmassa hukkuu!"
"Herra antakoon sen! Suokoon hän armon aikaa näille meidän
rakkaillemme, että he voisivat miettiä mitä heidän rauhaansa sopii.
Minä vapisen joka hetki heidän henkensä puolesta niin kauan kun tämä
verinen piiritys kestää; kuinka helposti voisi tapahtua, että he
äkillisesti kutsutaan pois tekemään tiliä ennenkun vielä ovat oppineet
Herraa tuntemaan!"
"Niin se on hirveä ajatus. Ja mikä on oleva heidän osansa, kun
romalaiset saavat käsiinsä kaupungin? Ehkä lyödään he maahan, ehkä
viedään he orjina pois maahan, jossa Herran nimi vielä ei ole tunnettu.
Oi, minun täytyy karkottaa nämät kauheat ajatukset, sillä ne vihlovat
minun sydäntäni. Ota harppusi, Naomi, ja laula minulle. Minä olen kovin
väsyksissä ja tämä päivä on ollut niin pitkä, niin pitkä.
"Ihmettelempä, miksi ei isäsi vielä ole palannut; sodan melske näyttää
lakanneen sillaikaa kun me olemme puhelleet."
Salomella oli oikein. Sota oli lakannut, mutta muu seikka estikin
Sadokin palajamista. Kun hän ja Javani olivat aikeissa jättää temppeli
palataksensa kotiinsa, kiinnittyi heidän huomionsa erääsen kirkkaaseen
tuli patsaaseen, joka kohosi ylös siltä haaralta kaupunkia, missä suuri
vankihuone oli. He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja saivat pian sen
vakutuksen että tuli raivosi vankihuoneessa, johon sen luultavasti oli
sytyttäneet jotkut kapinallisista. Javani keräsi äkkiä miehiänsä ja
pyysi isäänsä palajamaan kotia ilman hänettä.
"Minun täytyy joutua vankihuoneelle", sanoi hän; "siellä on eräs, joka
ei saa hukkua".
"Kestä puhut, Javani? Ovathan jo meidän jaloimmat miehemme viety sieltä
kuolemaan? Mutta olkootpa kuka tahansa; minä seuraan sinua koettamaan
pelastaa häntä kauheasta kuolemasta."
"Käydään sitten isäni; älkäämme viivytelkö vähäistäkään aikaa, niin
tulet näkemään jonkun, jota et enään luullut tapaavasi maan päällä.
Theophilo on salvattu tuonne ja me tahdomme pelastaa hänet!"
"Theophilo elää! Oi kiiruhtakaamme!" huusi Sadok innossansa. He
kiiruhtivat katujen kautta seurattuina miehiltänsä ja pääsivät pian
vankihuoneen luokse, jonka selotit olivat sytyttäneet tuleen sittenkuin
turhaan olivat koettaneet murtaa portit ja pelastaa moniaita
toveriansa, jotka Simonin käskystä olivat tänne suljetut. Alahalla
kadulla oli ankara taistelu Johanin ja Simonin puoluelaisten välillä,
joista edelliset tahtoivat auttaa ulos ystäviänsä sillä välin kun
toiset kokivat estää sitä tapahtumasta.
Savu ja ryske palavasta rakennuksesta, hurjat kuoleman huudot niiltä
onnettomilta, jotka olivat palamaisillansa sisällä ja ottelu kadulla,
missä tuota mieletöntä sotaa taisteltiin, kaikki yhdistyi matkaan
saattamaan huomattavaa meteliä ja hämmennystä.
Javani oli suuresti rohkea ja päätöksissänsä pikainen. Keräten
miehensä ympärilleen hyökkäsi hän taistelevien keskelle, raivasi
tieltään kaikki, kutka teki hänelle vastarintaa ja onnistui päästä
pienenläntiselle portille, joka oli vankihuoneen muurissa. Sadokin
ihmeeksi otti hän lakkaristansa avaimen, aukasi portin ja kiiruhti
sitten pihan yli vankihuoneesen huolimatta tulesta ja savusta, mikä
tuprusi häntä vastaan. Sadok seurasi häntä pelkäämättä ja he
pysähtyivät pian kammion ovelle, jonka Javani myöskin aukasi. Sisällä
makasi Theophilo olkivuoteella kädet vastakkain ja tyyni levollisuus
kalpeilla kasvoillansa. Kun ovi avattiin, loi hän katseensa sinnepäin
ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän kummaksensa oli tuntenut Sadokin,
makasi hän likistettynä tämän syliin.
"Tule, isäni," sanoi Javani maltittomasti, "täällä ei ole aikaa
helleyden osoituksiin eikä selityksiin. Tuli lähenee ja meidän täytyy
kiiruhtaa, ettei paluumatka meiltä sulkeentuisi."
Sadokin avulla nousi Theophilo ylös ja kaikki kolme jättivät kammion.
Juuri kun olivat päässeet ulos pihalle, kaatuivat vankihuoneen portit
suurella rytinällä ja koko joukko syöksi kadulta vankihuoneesen. Siinä
sekamelskassa, joka nyt syntyi onnistui ystävillemme kenenkään
huomaamatta hiipiä sieltä pois ja niin sukkelaan kuin Theophilo jaksoi
astua, kiiruhtivat he eteenpäin kaduilla ennättääksensä Sadokin kotia.
Siellä oli Theophilolla tilaisuus nähdä, minkä hävityksen piiritys
oli matkaansaattanut kaupungissa. Javani oli käydessään häntä
vankihuoneessa tervehtimässä kertonut sodan vaiheista, mutta ei
Theophilo koskaan ollut ajatuksissansa voinut kuvitella, mitä hän nyt
todellisuudessa näki. Innolla kysyi hän Salomesta ja Naomista ja sai
suureksi murheeksensa kuulla että tuon edellisen elonhetket pian olivat
lasketut. Sadok ei ollut arvannut vielä että Salomella samoin kuin
Naomillakin oli tieto Theophilon salaisesta pelastuksesta, jonka Javani
oli pannut toimeen palauttaaksensa, jos mahdollista, serkkuansa hänen
erehdyksistänsä. Nyt sai hän tietää tämän kuin myöskin, että Javani oli
pukenut Theophilon vaatteet erään surmatun marttiran päälle, joten sekä
hänen pyövelinsä, että sukulaisensa huomio johdatettiin väärälle
suunnalle. Javani oli sitten käynyt tervehtimässä häntä miltei joka
päivä vankihuoneessa, vienyt hänelle ruokaa ja koettanut vaikuttaa
hänen uskontoonsa, mutta siinä oli kaikki hänen kokeensa mennyt turhaan
ja vaikka se oli häntä suututtanut ei hän kuitenkaan voinut olla
ihmettelemättä serkkunsa järkähtämättömyyttä. Vaikka Javanilla viime
aikoina oli ollut paljon puuhaa, oli hän kuitenkin pitänyt huolta ettei
Theophilo kärsisi puutetta vankihuoneessa ja usein oli hän itse ollut
syömättä voidaksensa säästetyllä ruo'alla yllä pitää Theophilon henkeä.
Yhä toivoi hän vielä että tämä luopuisi uskostansa ja hän ei suonut
tämän kuolevan hyljättynä petturina isäinsä uskolle. Kun Theophilo
seuraajinensa oli ennättynyt Sadokin huoneesen ja päässyt ovesta
sisään, kohtasi heitä ensiksi vanha Deborah, joka luuli ensin näkevänsä
aaveen, eikä voinut toipua säikähdyksestänsä ennen kuin Theophilo
ystävällisesti oli puhutellut häntä. Hänen säikähdyksensä muuttui nyt
yhtä kiihkoiseksi riemuksi ja Javanilla oli täysi tekeminen saada sen
innokkaita osoituksia hillityksi.
Hiljaa astui Theophilo sitten huoneesen, jossa Salome makasi ja jossa
viimeiset säveleet Naomin laulusta vielä värähtelivät. Hän meni sairaan
vuoteen viereen ja syvästi liikutettuna nähdessänsä, mitkä jäljet tauti
ja kärsimiset olivat jättäneet hänen kasvoillensa, laski hän vuoteen
viereen polvillensa. Salome katseli häntä silmänräpäyksen ikäänkuin
ihmetellen, kuka tämä olisi, mutta kerrassansa valkeni hänen
katsantonsa ja hän tunsi Javanin. Sanomattomalla ilolla ojensi hän
tälle kätensä ja kuulteli tarkastuksella Sadokin kertomusta päivän
viimeisistä tapauksista. Hän tuli suuresti liikutetuksi Javanin
alttiiksi antavasta huolen pidosta serkustansa ja silmäyksellä, joka
ilmaisi puhtainta iloa katsahti hän poikaansa. Mutta hetken perästä
antoi hän merkin, että hän tahtoi levätä, ja kaikki erkanivat hänen
luotansa paitsi Sadok, joka jäi hiljaa istumaan hänen vuoteensa
viereen.
Theophilolla ja Naomilla oli paljon keskusteltavaa. Theophiloa ilahutti
kuulla Klaudian hurskaasta nöyryydestä ja vahvasta uskosta. Hän näki
nyt että Herra oli johdattanut kaikki parhain päin ja kääntänyt
onnettomuudenkin onneksi, koska Theophilon luultu kuolema oli vaan
pakoittanut Klaudiata lähemmäksi Herraa. Heidän tästä vielä puhellessa
tuli sana, joka vaati heitä Salomen luokse ja he kiiruhtivat
noudattamaan sitä. He tapasivat Sadokin ja Javanin hänen luonansa ja
ensi katsannolla sairaaseen kävi selväksi, että kuolema jo oli laskenut
kätensä hänen päällensä.
"Minä olen kutsuttanut teitä kaikkia", sanoi hän heikolla äänellä,
"sanoakseni teille jäähyväissanan. Sinua Theophilo minä kiitän sen
edestä, että esimerkilläsi ohjasit ja vahvistit minua siinä uskossa,
jossa nyt kuolen autuaana. Siunatkoon sinua Herra taivaassansa ja
täällä maan päällä. Tässä Jumalan ja niiden läsnä ollessa, jotka ovat
minulle kaikista kalliimmat, tunnustan minä että Jesus Natzarethista on
se luvattu Messias ja minun sekä kaikkein ihmisten vapahtaja. Oi minun
rakas puolisoni ja sinä minun poikani, kääntykäät hänen puoleensa. Hän
tulee pelastamaan ja vapahtamaan teitä nyt kun pahat päivät ovat
tulleet kaupunkimme yli."
"Äiti", huudahti Javani, joka ei kauemmin voinut vaijeta; "lakkaa,
äläkä anna viimeisen sanasi olla sadatus. Älä puhu Nazarenilaisesta,
tahi salli minun mennä, ennenkuin unohdan rakkauteni ja nöyryyteni
sinuun Jumalan kunnian puolustamisen tähden."
"Javani, Javani oletko niin juurtunut vale-luuloihin? Niin kauan kun
hengin, en saata olla puhumatta mitä Jesus on tehnyt sinun ja minun
edestäni; suokoon Jumala, että ääneni voisi tunkea sydämmesi sisimpään.
Etkö tahdo viipyä kuulemaan todistustani? Hyvästi poikani, olkoon se
vapahtaja, jota ylönkatsot sinulle armollinen ja johtakoon sinua
mietiskelemään."
Javani tarttui käteen, jonka äitinsä hänelle ojensi ja suuteli
helleydellä hänen poskeansa, jonka perästä hän riensi ulos.
"Hän on poissa ja Herra häntä auttakoon" lausui Salome huoaten. "Sinä,
Sadok, olet vähemmin ankara. Minä näen, että mielesi alkaa pehmitä. Älä
väitä sitä; älä riistä minulta toivoa, joka tekee minut niin iloiseksi.
Kun olen kuollut, tulet muistamaan, mitä minä olen sinulle sanonut ja
tunnustamaan, että se oli totta." Taaskin vaikeni hän hetkeksi,
saadaksensa voimia. Sitten jatkoi hän heikommalla äänellä:
"Naomi, lapseni, tule tänne vastaanottamaan siunaukseni!"
Naomi lankesi polvillensa ja nojaten päätänsä äidin vuoteeseen koki hän
pidättää itkuansa, kun Salome laski kätensä hänen päänsä päälle ja
sanoi:
"Isäimme Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala siunatkoon sinua, Naomini,
ja varjelkoon sinua kaikilla teilläsi. Palkitkoon hän satakertaisesti
sen mitä olet minulle tehnyt. Tehköön hän sinut välikappaleeksi
isäsikin sielun pelastamiseen niinkuin sinä olet ollut minunkin. Ja kun
sinut kutsutaan pois tästä elämästä; sallittakoon minun silloin taaskin
tavata sinua Jumalan kunnia-istuimen edessä, jossa yhdessä saamme
veisata hänen ja karitsan kiitokseksi."
Naomi painoi äitinsä kättä huulihinsa ja kasteli sitä kyyneleillänsä
voimatta lausua sanaakaan. Sadok ja Theophilo vajosivat polvillensa
hänen rinnallansa.
"Rukoile minun puolestani Sadok", lausui Salome. "Kuolon varjot
laskeuvat ympärilleni ja minä soisin että sinun äänesi olisi maailmassa
viimeisin, mitä kuulen."
Sadok rukoili ja hänen huulensa ilmaisivat koko hänen sielunsa tilan.
Hän lopetti rukouksensa toivolla, että, jollei hän vielä tunne
totuutta, se tulisi hänelle ilmoitetuksi.
Salome oli ummistanut silmänsä ja makasi liikkumatta sillä välin kun
Sadok rukoili. Kun tämä oli lopettanut, vilkasi hän äkkiä ylös ja riemu
loisti hänen silmistänsä.
"Jumalan siunaus sinulle näistä sanoista, rakastettuni", lausui hän
vilkkaasti. "Nyt minä erkanen täältä rauhassa ja riemulla, sillä minä
luotan Vapahtajani sanaan, että se ken etsii, hän löytää, ja se ken
anoo, hänelle annetaan! Oi, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistää
hänen pyhää nimeänsä!"
Hän puristi Sadokin kättä omaansa ja vajosi taaskin hiljaiseen
horrokseen. Niin makasi hän moniaan hetken, jonka perästä hän jälleen
avasi silmänsä ja sopersi:
"Kuolema, kussa on sinun otas, hauta, kussa on sinun voittos?"
"Sano meille, rakas Salome, onko kaikki hyvin ja onnellisesti?" lausui
Theophilo kumartuen hellästi hänen puoleensa.
"Riemua, riemua, kaikki on hyvin, kaikki on onnellisesti," kuiskasi
hän.
"Eikö mikään epäilys, mikään pelko, mikään pimeys vaivaa sinua?" jatkoi
Theophilo innollisna saada huomaamaan kuinka vahvaksi Salomen usko
hänet teki.
"Oi, ei", kuiskasi hän hiljaa, mutta kuultavasti. "Kuolonlaakso on nyt
aivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät,
kultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on
aurinkona siellä!"
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän
viimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui.
Sadok tunsi hänen kätensä heltyvän omastansa, ja samalla valaisi uuden
päivän säteet huonetta, joka nyt oli muuttunut ruumishuoneeksi.
Ne onnettomat suhteet, jotka kaupungissa vallitsi, matkaansaattoivat
ettei mitään juhlallisempia peijaisia voitu pitää, joissa tavalliset
hautajaismenot olisi noudatettu. Sadok ei myöskään tahtonut että Salomen
ruumis vietäisiin kauaksi ja hän käski sen vuoksi että hauta
kaivettaisiin puutarhaan. Vielä samana päivänä laskettiin hänen tomunsa
viimeiseen leposijaansa ja sekä Sadok että Naomi saattoivat kesken
surujansakin sydämmestänsä kiittää Herraa, siitä että hän oli
pelastanut tuon rakastetun kaikesta hädästä ja kärsimisestä.