NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Tämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi

hirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja

joka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä

itkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä

kuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia

valittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta

kaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat

auki huoneita ja etseivät ruokavaroja.

Sotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät

näiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi

kuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit

muurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei

kauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä

ruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta

Johanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita

kiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä

välinpitämättömyydellä määräpaikallensa.

Tähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata

luetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa,

että hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja

tämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa

tapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa

sellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka

alla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas

nimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin

antamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille,

mutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät

tahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista

Simonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen

kapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä,

mutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista,

joita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan

jokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet,

jotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon

käskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti

ruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain

päälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä

halkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit

kivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.

Kun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia

sotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta

ylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista

tapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa

eneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa

vastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan,

jotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein

ulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti

kaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja

puutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut

kaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä

muinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä.

Jokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei

enään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla

ruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita,

joidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin

olivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen

kaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina,

sisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa

ruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja

ihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä

jotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä

suhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti

kaikkia.

Sekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri,

joiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain

vielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin

luokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä

nykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa

olisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne

Rubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään

ryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen,

missä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen

ystävänsä ja tuttavansa.

Se oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja

koristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä

laumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse.

Kuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut

eläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja

julman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja

poskilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja

hulluutta.

Kun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten

ja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut

sitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet

ja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla

marmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa

Isakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:

"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi?

Minä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit

minun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset

mietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit."

Isak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja

hänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian

sekä sielu että ruumis oli kärsinyt.

"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten,"

jatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; "kaikki minun

kalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta", lisäsi hän kuiskaten ja

laski kätensä hänen käsivarrellensa, "minä olen varustanut aterian,

hää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä

kaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun

sinulle. Käyppä katsomaan!"

Hän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti

yhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu

ruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja

syöty.

Veren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin

ja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri

hyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä

osallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.

"Miksi sinä väriset?" huusi Maria tuimasti. "Onhan hänen äitinsäkin

syönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin,

rakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja

huomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten

alta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa

asuva hornan henki kuristi hänet -- minä sitä en tehnyt. Voi älä katso

minuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on

vallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että

hänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi

hänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!"

"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa," huusi Isak, riivaisten

itsensä irti hänen kouristansa. "Päästä minut, taikka työnnän

väkipuukon sydämeesi", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui

kiinni hänessä.

"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa",

vastasi onnetoin äiti. "Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja

perkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee

loppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa."

Hän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak

kiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja

näki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka

hengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.

Kahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt

häntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut

saamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli

poissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä

katsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa

tapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt

ympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli

kuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse

katsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin

palattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet;

mutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala

salaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen,

kuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta.

Naomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei

voinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta

äitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta

ihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili

Naomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata

tapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä

alla kuolisi nälkään.

Olemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet

kaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat

he kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta

juutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita,

jotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu

seikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja

romalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin.

Mutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut

toimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän

teettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt

tien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen

ja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita

sotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle

muurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä

kohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän

kompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa

sekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä

ja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset

jättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä

kaupunkiin.

Mutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen

perästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen

sydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta

epätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes

olisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki

niin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden

tahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua

sotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta

isältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä

vahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen

sotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja

kun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat

heitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen

joukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.

Kun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli

onnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa

kuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin

ennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten

paenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan,

ennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi

esityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin.

Hämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän

puolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian

heidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa;

juutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys

saada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas

vastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella

miestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään

takasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän

varustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti

tätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku

palkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone

säästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että

kaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti

hänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle

sotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi

huonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.

Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten

käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa

juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he

nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja

tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa

vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja

selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä

Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa

viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko

rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta

Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä

romalaisen etuvartialinjan taakse.

Kun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa

kovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle

suurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin

että koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle,

missä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli

tie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan

ulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.

Kaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli

välttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja

odottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että

Javanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein

sisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään

viimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta

vaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä

voiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän

vihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos

tapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen

sielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli

kadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra,

jolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi

tomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta

päätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa

Jesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että

äitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän

oli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti

tunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen

tuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa

sanomatoin.

Eräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä,

kertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä

surullisilla katsannoilla.

"Oi, Sadok", sanoi hän, "älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole

muu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei

merkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen

maahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata."

"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää

ajatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en

suinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka

meitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi."

"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja

hajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet."

"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että

Naomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin.

Sinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin

sinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän

nyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän

kansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika

tullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava,

että se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan

kansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä

joka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen

siitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa."

"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että

sinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me

olemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin

jälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on

julkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi

puhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon

meidän ja meidän lastemme päälle'."

"Salome", huudahti Sadok ja säpsähti, "olenko voinut kuulla oikein?

Mitä tarkoitatkaan?"

"Älä katso niin ankarasti minuun Sadok-kulta", vastasi Salome vavisten.

Älä kiroa kuolevata vaimoasi, vaikka hän tunnustaa sinulle, että koko

hänen toivonsa nojautuu ainoastaan Nazarethiläisen Jesuksen ansioon ja

kuolemaan. Hänen sovittavassa veressä on minulla syntein anteeksi

saaminen ja hänen haltuunsa tahdon minä käskeä sieluni, sillä hän on

minun lunastanut".

"Ja minä elän kuullakseni tämän selityksen omalta vaimoltani!" huusi

Sadok kiivaasti. "Oi minun isäni Jumala, minun surujeni mitta on nyt

täytetty. Salome, Salome! tämäkö sinulta, sinulta joka aina olet

kulkenut rinnallani ja et koskaan tähän asti ole pettänyt toivojani.

Minä luulin, isä Abrahamin puhtaan uskon olevan turvasi näillä

viimeisillä päivilläsi maan päällä, ja että me kerran samassa uskossa

kohdattaisiin hänen helmassansa. Missä on nyt toivoni? Sinä olet

hyljännyt Herran, kumartaaksesi ihmistä ja kiinnittänyt vanhan uskosi

ristiinnaulittuun petturiin."

Salome vapisi ankarasti. Hän oli odottanut, että Sadok kiivastuisi

kuultuaan hänen tunnustuksensa, että hän uskoi Jesukseen ja sen vuoksi

oli hän viivyttänyt sitä päivä päivältä, mutta hän ei voinut kuvitella

sellaista suruun puhkeamista ja se riisti häneltä melkein kaiken

rohkeuden jatkamaan. Hän katseli miehensä levottomia kasvoja ja rukoili

hiljaa voimaa tässä tukalassa silmänräpäyksessä. Hänen rukouksensa tuli

kuulluksi ja ottaen Sadokia kädestä sellaisella voimalla, kuin jos hän

olisi peljännyt tämän menevän luotansa, lausui hän:

"Sadok, minä olen rakastanut sinua niin palavalla rakkaudella, kuin

sinun sanomatoin helleytesi minua kohtaan kyllä on ansainnut. Elämäni

määränä olen pitänyt olla sinulle mieliksi ja minä pelkään, että minä

monta kertaa olen enemmän ajatellut olla sinulle mieluinen, kuin

Herralle. Voitko siis uskoa minun kevytmielisesti omistaneen mietteitä,

jotka sotivat sinun uskoasi vastaan? Minä olen kauan taistellut sitä

vakutusta vastaan, joka jo kuukausia on tunkenut päälleni; mutta Herra

on minua voimakkaampi.

"Hän ei suvainnut minun kauemmin harhailla erehdyksissä ja

uskottomuudessa vaan vähitellen hälvensi hän ne epäuskon pilvet, jotka

sieluani pimittivät ja osoitti minulle pelastuksen tien poikansa

Jesuksen Kristuksen kautta. Minä en voinut sulkea silmiäni evankeliumin

kirkkaalta valolta, jonka Jumalan henki minulle ilmaisi. Yhtä helposti

olisin voinut katsella kirkasta taivasta puoli päivällä, näkemättä

aurinkoa, kuin kuulla ja lukea Jesuksen historiaa, eikä huomata hänen

olleen Jumalan pojan, Davidin luvatun siemenen."

Sadok ei vastannut; häntä kamoksutti näyttää tunteitansa ja hän salli

Salomen jatkaa:

"Se oli Jumalan sana, kirjoitettu palvelijoiltansa ja annettu hänen

lapsillensa kaikista ikäkausista vakuutukseksi ja lohdutukseksi, joka

vaikutti tämän muutoksen minun sielussani. Ja nyt, Sadok, kuultele

rukoustani; se on viimeinen täällä maailmassa, jonka enään lausun

sinulle; älä anna sen tulla ensimmäiseksi, jonka koskaan vielä olet

kieltänyt. Herran meidän Jumalamme nimessä pyydän sinua lukemaan

evankeliumia, kuultelemaan kaikkia, mitä Naomi on minulle kertonut ja

ennen kaikkia rukoilemaan Jumalata, että hän armollisesti tahtoisi

valaista sinun järkesi käsittämään ja vastaan ottamaan totuutta.

Silloin tiedän minä, että sinä Jesuksessa Nazarethista tulet näkemään

luvatun Messiaksen, joka oli kasvava niinkuin juuri ja vesa kuivasta

maasta, ja sinä tulet huomaamaan propheta Elian tarkoittaneen juuri

häntä, kuvaellessansa tätä kaikilta ylön-katsotuksi ja hyljätyksi,

täynänsä kipua ja vaivaa. Oi, jos vaan voisit uskoa, että hän tuli

lyödyksi meidän synteimme tähden ja hosutuksi meidän pahain tekomme

tähden, niin löytäisit levon sielullesi ja sinä täytettäisiin ilolla.

Lupaa minulle täyttäväsi rukoukseni! Minä olen liian heikko puhumaan

sinulle niin, kuin minä toivoisin."

Sadok tuli liikutetuksi hänen yksivakaisuudestansa ja kävi hämillensä

siitä rohkeudesta ja voimasta, joka häntä elähytti.

"Mikä se on sitten tässä uudessa opissa", sanoi hän, "joka niin

hurmaavalla voimalla valtaa tunnustajiansa? Naomi on aina ollut reipas,

innostunut tyttö, mutta minä luulin, että sinulla, Salome, olisi

tyynempi luonto. Miksi et kääntynyt minun puoleeni, kun nämät

epäilykset ensiksi alkoivat ahdistaa sinua. Minä olisin kumonnut ne ja

saattanut sinut takasin entiseen luottamukseesi ja uskoosi meidän

pyhään oppiimme?"

"Minä pelkäsin sinun vihaasi, Sadok, sillä minä tiesin mininkä määrään

sinä moitit evankeliumin oppia. Mutta minä tiedustelin lakia ja

prophetoita ja tutkin kirjoituksia hartaasti rukoillen ja kaikkialla

huomasin minä, että ne kaikki puhuivat kärsivästä Messiaksesta. Ja tämä

Messias on tullut Jesuksessa. Hän kutsui kaikkia luoksensa ollessansa

vielä maan päällä; nyt kutsuu hän heitä pyhän sanansa kautta. Etkö

tahdo tulla? Etkö tahdo lukea ja kuulla hänen pyhää sanaansa, rakas

Sadokini?"

"Älkäämme puhuko nyt pitemmältä", vastasi hän hellästi. "Sinä olet niin

väsynyt ja heikko, että tarvitset lepoa. Minä lupaan sinulle lukevani

sitä, mitä sinä nimität ilmoitetuksi sanaksi, minä tiedän Naomilla

olevan jäljennöksen siitä ja minä tulen tarkasti lukemaan sen, en

tullakseni vakutetuksi sen sisälläpidon totuudesta, vaan voidakseni

paremmin paljastaa sen viat ja vaillinaisuudet."

"Kiitoksia, rakas Sadok lupauksestasi. Lue sitä vaan, niin on selvä

järkesi ja terävä älysi pian huomaava sen totuuden. Tunnen itseni

onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan olen ollut, sillä nyt olen saanut

lausua sinulle sieluni sisimmät tunteet ja minulla on kipene toivoa,

että sinä vihdoinkin käsität ja suostut niihin."

Sadok lähti huoneesta ja meni heti tyttärensä luokse, jonka tapasi

lukemassa pyhää kirjaa. Hän pani sen säikähtyneenä syrjään isänsä

tullessa, mutta suuresti hän riemastui, kun tämä kertoi keskustelunsa

äidin kanssa ja sinne tulemisensa tarkoituksen. Naomi sai

tosin nuhteita siitä osasta, kuin hänellä oli ollut äitinsä

uskonmuuttamiseen, mutta nämät otti hän vastaan nöyryydellä ja

hiljaisella ilolla. Hän pyysi Sadokilta anteeksi, että tässä ainoassa

suhteessa ehdollisesti oli ollut tottelematon, mutta hän rohkeni

samalla kertaa muistuttaa velvollisuudestansa enemmän totella Herran

sanaa, kuin ihmisten.

Sadok ei vihastunut hänen rohkeudestansa, eikä kieltänytkään häntä

vast'edes puhumasta äitinsä kanssa tästä asiasta. Hän huomasi

molempienkin uskon olevan lujan ja järkähtämättömän, ja luontonsa ei

ollut sellainen, että hänellä olisi ollut huvia ankarasta

menettelemisestä. Hän otti perkamenttikääryn ja Naomi näki ilolla että

hän ennen poismenoansa kätki sen vaatteensa laskokseen. Hän kiiruhti

äitinsä luokse tämän kanssa riemuitsemaan siitä onnellisesta

päätöksestä, jonka tämä kauan peljätty keskustelu oli saanut ja

rukoilemaan että Herra siunaisi kalliin sanansa vaikuttamaan isänkin

sydämeen.