Tuskin oli Salomen hauta suljettu niin tuli sana Johanilta, joka kutsui
Javania temppeliin, jossa kaikki puolustusvoimat nyt olivat tarpeen kun
Tito oli sytyttänyt valkean porttien edustalle. Javani kiiruhti sinne
ja huomasi asian laidan todellakin olevan sellaisen. Hopealevyt, joilla
nämät olivat varustetut mutkistuivat kuumuudesta ja pian heittäytyi
tuli muurin ohitse ales pylväskäytävään, joka siellä täällä syttyi
tuleen. Javani ja Simon kokivat kehoittaa miehiänsä sammuttamaan tulta,
mutta heitä näytti valloittaneen äkkinäinen arkuus ja äänettöminä sekä
välin pitämättöminä katselivat he liekkiä jotka joka haaralta
ympäröivät heitä ja vireästi toimittivat hävitystyötänsä. Koko päivän
raivosi tuli ankarasti ja illan tullessa olivat kaikki nuot komeat
pylväskäytävät raunioina. Sadok palasi kotia Naomin luokse sillaikaa
kun Javani jäi jälelle lujasti päättäneenä ennen ei lähteä temppelistä,
kun sen kohtalo oli ratkaistu.
Kun päivä koitti valmisti Sadok itseänsä taaskin jättämään kotinsa ja
palaamaan temppeliin. Naomin valtasi synkkä aavistus kun isä tuli
ottamaan jäähyväisiä häneltä; tuntui kuin olisi joku sanonut hänelle,
ettei hän enää saisi nähdä isäänsä hengissä ja hän ei malttanut olla
sitä sanomatta ja rukoilematta isäänsä pysymään kotona.
"Älä heitä itseäsi sellaisten ajatusten valtaan," sanoi Sadok
ystävällisesti. "Kaikki ei ole vielä hukassa ja vaikka minun toivoni
voitosta ja vapautuksesta ovat menneet, voimme me vielä niinkin
vastustaa vihollisia, että hänen täytyy myöntää meille kohtuulliset
ehdot. Jos ankarampi vaara uhkaa kaupunkia, palajan minä heti luoksesi;
Theophilo jää nyt tänne olemaan sinulle avuksi. Pyhä velvollisuus
kutsuu minua temppeliin ja elävän Jumalan palvelijana en saa pettää
hänen pyhyyttänsä. Hyvästi, Naomi. Jumalan siunaus tulkoon sinulle!"
Hän meni pois ja Naomi katseli hänen jälkeensä kunnes pihan portit
suljettiin hänen jälestänsä. Theophilo ei tahtonut jättää orpanatansa
yksin; hän tiesi ettei hänen läsnä olonsa voisi estää temppelin
häviämistä, ja sen vuoksi jäi hän Naomin luokse lohduttamaan ja, jos
niin tarvittaisiin, puolustamaan häntä.
Nyt oli elokuun 10 päivä, päivä joka jo oli osoittanut itsensä niin
onnettomaksi Jerusalemille, koska babylonilaiset silloin hävittivät
Salomonin temppelin. Tito näki raivoisan tulen, joka uhkasi hävittää
Jehovan toisenkin temppelin ja hänet valtasi sääliväisyyden tunne
ajatellessansa, että niin paljon komeutta ja loistoa katoaisi. Hän
kutsui kokoon sotaneuvostonsa ja huolimatta monen vastustuksista, jotka
väittivät, että temppeli ei olisi pidettävä pyhyytenä vaan linnana,
jota ei tulisi säästää, päätettiin että romalaiset itse olisivat
avullisna tulen sammuttamisessa.
Mutta korkeampi voima, kuin Titon oli päättänyt että temppeli oli
hävitettävä ja romalaisen sotapäällikön legionat eivät voineet estää
Jumalan vihan miekkaa iskemästä. Kun romalaiset työskentelivät tulen
sammuttamisessa, tekivät juutalaiset, jotka nyt olivat saaneet
rohkeutta Simonin ja Javanin johdon alla raivoisan päällehyökkäyksen
itäisen portin kautta. Romalaiset kokoontuivat ja vastaan ottivat
hyökkäyksen suljetuissa riveissä ja kun Tito itse tuli apujoukon
kanssa, ajoivat he päällekarkaajat takasin temppeliin. Tito läksi tämän
jälkeen pois aikoen seuraavana päivänä tehdä yleisen rynnistyksen
temppeliä vastaan. Mutta kohta hänen poismenonsa jälkeen tekivät
juutalaiset uuden hyökkäyksen. Silloinkin ajettiin he takasin ja
kiivastuneet romalaiset vainosivat heitä aina temppelin portille
saakka. Muuan sotilas kiipesi toverinsa hartioille, tempasi tulisoiton
käteensä ja viskasi sen onnettomuutta tuottavalla tarkkuudella erään
pienemmän portin kautta itse temppeliin. Yht'äkkiä leimahti ilmituli
sen sisällä ja vimmastuneina tästä temppeliä häpäisevästä teosta
kohottivat juutalaiset hirmuisen huudon, tarttuivat miekkaansa ja
hyökkäsivät romalaisten päälle. Tito oli jo makuulla kun Marcello tuli
ilmoittamaan hänelle että temppeli paloi. Hän kiiruhti sinne ja koetti
hillitä sotamiehiänsä, mutta turhaan.
Romalaiset soturit puolestansa vimmastuneina juutalaisten
kovapintaisesta vastarinnasta tunkivat eteenpäin; moni heitti
tulisoittoja sisimmäiseen temppelipihaan ja tarttuivat miekkoihinsa
alkaaksensa teurastamista. Tuhansittain juutalaisia kaatui jo
ensimäisessä kahakassa ja pitkin temppelin portaita virtasi veri ales,
vaikka Tito teki kaikki, minkä voi, estääksensä veren vuodatusta. Vielä
eivät liekit olleet päässeet pyhyyden sisimpään osaan ja romalainen
päällikkö toivoi voivansa säilyttää tämän osan rakennuksesta kun muuan
hänen sotilaistansa vei tulisoiton temppelin esirippuihin, jotka
silmänräpäyksessä syttyivät. Titon täytyi silloin vetäytyä takasi ja
koko tuo komea rakennus hukkui tuleen ja liekkeihin. Osa toisensa
perästä syöksin kokoon suurella rytinällä; tornia ja huippuja kohosi
tulipatsaiden välissä, seisoivat huojuen muutaman minutin ja kaatuivat
sitten, levittäen kaatuessansa ylt'ympäri tulisateen kipinöistä ja
liekeistä.
Tässä kauheassa tilaisuudessa ilmestyi Ananian poika vielä kerran.
Aaveen kaltaisena hiipi hän temppelipihan yli, kiipesi horjuvalle
muurille ja katseli sitä hävitystä, jota hän niin prophetallisesti oli
ennustanut. Äkkiä huusi hän korkealla äänellä: "Voi minuakin" ja
samassa tapasi häntä kivi heittokoneesta ja hän kaatui takaperin
suitsuaviin raunioihin.
Emme yritäkään kertoa niitä kauheita näkyjä jotka nyt seurasi kun tuli
ja romalaisten miekat olivat toisillensa avullisna surmaamassa kaikki,
jotka olivat temppelin muurien sisäpuolella. Tämän häiriön ajalla
onnistui kuitenkin Giskalan Johanin murtaa itsensä lävitse seurattuna
joukolta selotteja ja hakea turvapaikkaa ylimmäisessä osassa kaupunkia,
johon sitten useampia pakolaisia kiiruhti saamaan satunnaisen
pelastuksen.
Ryöstönhimoisia laumoja romalaisista sotureista etseivät joka haaralta
rikkauksia joita tiesivät temppelissä säilytetyksi ja sanomaton olikin
saalis, jonka onnistuivat temmata pois tulen vallasta. Mutta toisella
pienellä joukolla romalaisia Marcellon johdon alla oli etsiessänsä
toinen tarkoitus; he hakivat pappia, Sadokia, pelastaaksensa häntä jos
mahdollista, ja viimein löysivätkin he hänet, mutta maaten kuolleena
sen alttarin juurella, jossa hän oli tottunut toimittamaan virkaansa.
Kun Marcello nosti kuolleen ruumiin ylös laattialta löysi hän tämän
vaatteiden sisällä otteen Mattheuksen evankeliumista. Marcello kävi
hämille; kuinka tämän asian laita olikaan? Voisiko olla mahdollista
että Sadok uskoi Jesusta Nasarethistä? Vaijeten pisti hän tuon
kallisarvoisen kirjoituksen talteen ja seurajiensa avulla kantoi hän
Sadokin ruumiin siihen osaan temppeliä, jossa tuli enimmästi riehui ja
heitti sen liekkien keskelle, ettei kuollut ruumis joutuisi alttiiksi
ryöstäjien ivalle ja pilkanteolle.
Johdattaen miehiänsä kiiruhti Marcello sitten hyvin tunnetuita teitä
myöten Sadokin huoneesen pelastamaan Naomia. Yö oli valoisa kuin päivä,
sillä loiste palavasta temppelistä levisi lavealta ylt'ympäri; mutta
Marcello ei tarvinnut tätä valoa löytääksensä tietä. Kuinka hän vapisi
levottomuudesta päästyänsä Sadokin huoneen portille! Se oli suljettu
mutta antoi pian jälkeen romalaisten sotamiesten iskuille. Marcello
asetti useammat miehistänsä portille estämään ryöstäviä pääsemästä
sisään. Itse kiiruhti hän huoneukseen ja etsei kaikki huoneet läpi,
mutta ne olivat tyhjät. Hän juoksi ulos penkeristölle, mutta sieltäkään
ei hän löytänyt ketään. Silloin huomasi hän puutarhassa kolme henkeä:
nuoren tytön joka oli polvillansa maassa, yhden miehen hänen
vieressänsä, joka näytti olevan valmis suojelemaan häntä viimeiseen
asti ja erään vanhan vaimon, joka seisoi nuoren miehen rinnalla. Hän
tunsi heti keitä ne olivat, mutta ne eivät tunteneet häntä. Kun Deborah
huomasi hänet tulevan penkeristölle, huusi hän:
"Tapa Naomi, Theophilo; työnnä miekkasi hänen rintaansa. Parempi on
nähdä hänet kuolleena äitinsä haudalla, kuin villittyjen romalaisten
viemänä pois vankeuteen."
Theophilo luotti kuitenkin Herran apuun, missä ei ihmisellinen silmä
huomannut mitään apua; hän otti Naomin syliinsä ja odotti tyynenä
vihollisensa tuloa.
Marcello kiiruhti portaita ylöspäin.
"Naomi, oma Naomini", huudahti hän; "sinulla ei ole mitään pelkäämistä;
Marcellohan on tulemassa."
Naomi, joka oli pyörtynyt ei kuullut hänen sanojansa. Marcello juoksi
esiin ja sulki hänet syliinsä; kyyneleet vuotivat Marcellon silmistä
kun hän katseli hänen kuihtuneita, kalpeita kasvojansa.
"Katso ylös, Naomini", lausui hän; "katso ylös niin saat nähdä
Marcellon olevan luonasi. En ole koko tämän verenvuodatuksen ajalla
ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jolloin jälleen saisin sinua nähdä.
Tulenko kadottamaan sinut samassa kun taaskin olen sinun saanut?"
Viipyi tuokion aikaa ennenkun Naomi jälleen toipui, mutta vihdoin
aukasi hän silmänsä ja katseli oudosti ympärillensä. Hän oli odottanut
näkevänsä viholliset ympärillänsä! Kuinka selittääkkään hänen iloansa
nähdessänsä Marcellon ja kuullessansa tämän riemuhuudon! Deborah ja
Theophilo olivat hänen luonansa ja heidän kasvonsa loisti onnesta,
mutta näitä Naomi tuskin huomasikaan, sillä olihan Marcellokin hänen
luonansa ja mitä puuttui häneltä silloin?
Vaan tämä itsekäs ajatus valtasi häntä ainoastaan hänen onnellisuutensa
ensimmäisessä silmänräpäyksessä. Hän ei nähnytkään isäänsä ja kysyi
heti Marcellolta eikö tämä ollut nähnyt häntä. Marcello antoi väistävän
vastauksen; hän ei tahtonut yhdellä kertaa ilmaista Naomille sitä
surullista asiaa, joka hänellä oli tälle julkaistavana. Mutta Naomi
älysi heti miten asian laita oli.
"Minä arvaan kaikki", lausui hän nopeasti. "Minun isäni on kuollut,
eikö niin?"
"Niin on", vastasi Marcello. "Hän kaatui alttarin juurella, jota hän
niin miehekkäästi puolusti viimeiseen hengen vetoon asti. Ja näetkö,
Naomi", lisäsi hän ottaen esille tuon tunnetun perkamentti-kääryn,
"tämä pyhä kirja lepäsi hänen sydämellänsä; emmekö saattaisi toivoa
että hän tunsi sen pyhät totuudet ja uskoi ne?"
"Jumala suokoon sen! Hän oli herennyt ylönkatsomasta niitä, mutta Herra
yksin tietää, kuinka runsaassa määrässä hän oli omistanut niitä
itsellensä. Hän oli uskollinen ja vilpitön Herran palvelija ja minä
toivon että hän nyt on mennyt Herran rauhaan".
"Entä äitisi, Naomi, onko hänkin mennyt pois?"
"Sitten eileispäivän lepää hän tämän turpeen alla; mutta minun ei sovi
surra, sillä hän kuoli uskossa meidän Herraamme Jesukseen Kristukseen
ja hänen viimeiset hetkensä olivat täynnä siunausta".
"Herra olkoon ylistetty!" sanoi Marcello. "Sinä olet vanhemmitta,
Naomi, mutta minun isäni tulee olemaan sinunkin isäsi, ja Jumalan
avulla on kirkas aamu seuraava tätä murheen yötä, jonka sinun on
täytynyt elää. Tulkaat nyt, käykäämme huoneeseen. Meidän on pitäminen
huolta teidän turvallisuudestanne ja minä haluan kuulla sinun
merkillisiä onnen vaiheitasi, Theophilo. Minä olen surrut sinua niin'
kuin kuollutta ja olen löytänyt sinut elävänä jälleen".
Theophilo kertoi lyhykäisesti ystävällensä, mitä hänelle viimeisinä
aikoina oli tapahtunut ja sai tältä tervetulleita tietoja Klaudiasta.
Mutta aika ei myöntänyt pitempiä keskusteluja. Koko viimeimmäksi
valloitettu osa kaupunkia oli sytytetty tuleen ja liekit lähenivät jo
Sadokinkin huonetta. Romalaiset sotamiehet kuljeskelivat ryöstäen ja
murhaten pitkin katuja ja töin tuskin oli tähän asti vahdille
onnistunut pidättää heitä Naomin kodista. Marcello huomasi, ettei Naomi
enään olisi turvassa siellä. Hän teetti pikaisesti paarit Naomia ja
Deborata varten ja käski miehiänsä saattamaan heidät romalaiseen
leiriin. Itse seurasi hän ja Theophilo suojeluvartijoina ja monien
vaarojen perästä ennättivät he vihdoin leiriin, jossa Naomi ja Deborah
sijoitettiin Rufon majaan ja Theophilo jäi heidän luoksensa sillä välin
kun Marcello kiiruhti takasi kaupunkiin.
Koko roomalainen sotajoukko oli tänä päivänä ottanut asemansa
kukkulalle missä temppeli seisoi ja roomalaiset sota liput olivat
istutetut savuaviin raunioihin. Suuri uhri oli toimitettu heidän
epäjumalillensa ja raikkaat riemu huudot ilmaisivat Titon voittoa.
Saalis oli niin mahdottoman suuri että sotamiehet eivät pitäneet kultaa
kuparia kalliimpana ja heidän tyydytetty saaliin himonsa enensi heidän
iloansa. Kesken kaikkea iloa kiintyi heidän huomionsa pieneen
juutalais-joukkoon jotka olivat ottaneet pakonsa jälelläolevalle osalle
temppeli muuria. Roomalaiset eivät huolineet hyökätä näiden päälle ja
viisi päivää kestivät nämät paikallansa, kunnes nälkä vihdoin pakoitti
heidät tulemaan ulos. He pyysivät Titolta armoa ja yksi heistä oli
Isak, joka niin kammoittavalla nöyryydellä kerjäsi henkensä edestä,
että romalaiset tunsivat vihan ja ylenkatseen syttyvän itsessänsä. Tito
oli taipumaton ja hänen käskystänsä mestattiin ne kaikki.
Kuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet
itsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia.
Täällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja
syyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä
kovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat
saaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että
sekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin
pystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.
Sotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin
hankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat
valitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja
sairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista
lähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri
osissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta
kansanhuviksi.
Sotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen.
Asujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei
vähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.
Vielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä
Giskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen
oli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen
seuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät
roomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat
tunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä
ruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei
ketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita,
mutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen
mahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan,
ehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja
täytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen.
Simonin luultiin kuolleen johonkin kuoppaan ja häntä lakattiin
kokonansa etsimästä. Tito valmistihe lähtemään autiosta kaupungista, ja
Marcello oli iloinen tietäen nyt saavansa viedä Naomin pois paikasta,
jossa kaikki muistutti hänelle entisten päivien onnesta ja nykyisistä
katkerista kärsimyksistä. Veljensä kohtalo raskautti suuresti Naomin
mieltä; ei ollut toivoakaan hänen enään olevan elossa, mutta kaikki
Marcellon hankkeet löytää hänen ruumistansa olivat turhat ja Naomin
täytyi jättää kaupunki tietämättömänä jos hän oli saanut surmansa, vai
viety sotavankina johonkin maakuntaan. Rufon kohtelemana ikäänkuin
olisi hän tämän tytär, seurasi hän Deborahin kanssa sotajoukkoa
Kaisareaan meren rannalla. Siellä pyysi Marcello virkavapautta
itsellensä ja isällensä saattaaksensa Naomia Ephesoon. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin, ja kun muuan laiva sattumasta oli satamassa valmiina
purjehtimaan Ephesoon, astuivat he kaikki laivaan ja jättivät hävitetyn
Judean ohjaten retkensä tuohon kuuluisaan kaupunkiin, missä Theophilo
toivoi saavansa jälleen tavata rakkaita heimolaisiansa.
Heidän pois lähtönsä jälkeen tuli sanoma Jerusalemista Kaisareaan että
Simon sekä yksi hänen upseereistansa olivat joutuneet vangiksi. Joukko
romalaisia sotamiehiä, joita oli jätetty hävitettyyn kaupunkiin olivat
eräänä päivänä hämmästyneet nähdessänsä miehen savuavien
temppeliraunioiden keskellä. Puettuna loistavaan purppura pukuun
valkeiden vaatteiden yllä oli hän äkkiä ilmestynyt heidän joukkoonsa
ikäänkuin olisi hän noussut ylös maan alta. Ensi silmänräpäyksessä
olivat he säikähtäneet, mutta sitten kun he toipuivat ja kysyivät kuka
hän oli, oli hän vastannut: "Simon, Gioran poika." Hän otettiin
seuraajansa keralla, joka ei ollut kukaan muu kuin Javani, heti kiini,
ja he kertoivat silloin aikomuksensa olleen hämmästyttää vartijoita,
sekä paeta koska eivät enää voineet kestää siinä maanalaisessa
kuopassa, missä tähän saakka olivat olleet piilossa. Tämä ilmoitus oli
tervetullut Titolle, joka heti käski tuoda molemmat vangit hänen
luoksensa olemaan läsnä hänen kunnia-retkessänsä.
* * * * *
Dianatemppelin kupulat ja torni huiput loistivat kuin tuli laskevan
auringon säteissä, jolloin suuri ihmisjoukko kokoontui Epheson
laivasillalle ottamaan vastaan alusta, jonka tulemisella satamaan
vahtitornista juuri annettiin merkki. Tämän tiedettiin olevan erään
kauppalaivan Syyriasta, ja kaikki olivat uteljaita saada tietää uutisia
sodasta Judeassa. Niiden joukossa, jotka maltittomuudella odotti
laivaa, olivat myöskin Judith ja Amatfiah jonka käsivarteen heidän
ottotyttärensä Klaudia nojasi itseänsä.
Vihdoinkin laski laiva sillalle ja astuinpalkit pantiin ulos. Mutta
siinä suuressa väen paljoudessa, joka liikkui kannella oli Klaudia
luullut nähneensä henkilön, jota hän jo aikaa sitten piti kuolleena. Hän
puristi ikäänkuin kouristuksen tapaamana Amatfiahn käsivartta ja
osoitti äkillisesti laivaa kohti, sillä välin kun hänen suuret siniset
silmänsä tuijotti sinnepäin sanomattomalla hämmästyksen ja pelästyksen
katseella. Judith ja Amafiah loivat turhaan silmänsä samaan suuntaan
voimatta huomata mitään omituista. Olento olikin kadonnut kannelta.
Klaudian käsi vaipui hervotonna ales, jolloin hän huoaten kuiskasi:
"Oi, se oli ihana, mutta hirveä erehdys!"
"Mitä se oli, lapseni?" kysyi Judith. Luulitko nähneesi jonkun, joka
muistutti meidän ystävistämme Judeassa?"
"Niin äitini; minä näin samat kasvonjuonteet, joita minä yöllä näen
unissani ja päivällä pilveissä. Ne olivat kumminkin enemmän elävän
olennon kaltaiset, kuin ne enkelin kasvot, joita minä nukkuen ja
valvoen näen unelmissani. Vaan katso, tuossa on hän taaskin! Katso,
äiti, katso! Ja tuolla on toinenkin. Oi, Herra, älä anna minun soaistun
järkeni kauemmin pilkata minua sellaisilla unikuvituksilla! Mutta he
tulevat, he astuvat maalle; he eivät olekaan aave-olentoja! Menkäämme
heitä vastaan, että saisin tietää, miten asian laita todellakin on,
tahi kuolla!"
Klaudia ei ollut erehtynyt; ensi silmänräpäyksessä oli hän, Amafiah ja
Judith Naomin ja Theophilon syleiltävinä. Kuka voi selittä tämän niin
äkki-odottamattoman kohtaamisen riemuja! Molemman puolisen ilon ensi
hetkenä ei Marcelloa, eikä Rufoa huomattukaan; mutta pian saivat hekin
osansa sydämmellisestä tervetulemis-toivotuksesta ja kaikki menivät
yhdessä Amafiahin asuntoon, jossa ei kukaan näyttänyt kyllästyvän
kysymisiin tahi kuulemiseen niitä kertomuksia, joita toinen toisillensa
tehtiin seikoista mitä viimeisinä aikoina oli tapahtunut.
Muuan viikko oli kulunut laivan tulosta Ephesoon, ja Naomin surulliset
tunteet olivat vähän haihtuneet, kun Rufo lausui täytyvänsä matkustaa
Romaan, mihin Tito voittajana pitäisi kunniaretken. Marcello oli saanut
päälliköltänsä luvan jättää romalainen sotajoukko, ja hänen päätöksensä
oli asettautua Ephesoon, mihin Theophilokin aikoi ottaa asuntonsa.
Ennen Rufon lähtöä vihittiin molemmat nuoret miehet morsiamiinsa
ja piispa Epheson kristillisessä seurakunnassa yhdisti heidät.
Monilukuiset todistajat tähän toimeen olivat enimmästi tämän kristityn
seurakunnan jäseniä ja uskovaisia pakolaisia Palestinasta, jotka kaikki
hellimmästi ottivat osaa nuorten morsianten onneen, koska nämät niin
monien ja kovien koettelemuksien perästä, joita he vakavuudella olivat
kestäneet, nyt tunsivat itsensä palkituiksi niin suurella autuudella,
kuin he koskaan voivat toivoa löytävänsä maan päällä.
Rufo otti jäähyvästit lapsiltansa ja palasi Romaan lupauksella tulla
heitä tervehtimään niin pian, kun mahdollista. Tätä lupausta ei hän
kumminkaan voinut täyttää ennenkun seuraavana kevänä, mutta silloin ei
hän tullutkaan yksin. Häntä seurasi mies, jolla, vaikka ollen vielä
nuori ijältänsä, oli kalpealla otsallansa syviä uurtoja kärsimisistä ja
hillitsemättömistä himoista. Mutta hänen silmänsä katseet olivat
vähemmin ylpeät ja rohkeat, kuin ennen, sillä vankeus ja petetyt
toiveet olivat nöyryttäneet hänen sydämmensä, joka kerran hehkui
kunnian- ja kostonhimosta. Ilon ja helleyden kyyneleitä vieri hänen
poskipäillensä sulkiessansa Naomia syliinsä ja ojentaessansa kätensä
hänen miehellensä sekä Theophilolle. Se oli Javani. Rufo oli löytänyt
hänet orjuudesta Roomassa ja jalomielisyydellä, joka sopii kristitylle,
oli tämä unohtanut kaikki kärsimänsä vääryydet ja ostanut vapaaksi
nuoren, ylpeän fariseuksen.
Herran kuritus ei ollut jäänyt kokonansa vaikuttamatta Javaniin. Hän ei
milloinkaan unohtanut isänmaatansa, eikä koskaan lakannut suremasta sen
häviötä, mutta tämä ei tapahtunut samalla kiukkuisella katkeruudella
kun ennen, sillä hän oli tottunut pitämään ne vitsaukset, jotka
kansaansa olivat kohdanneet, ansaittuna kurituksena heidän synteinsä
tähden ja toivomaan sen loistosaa uudestansa rakentamista, kun se
Jesus, jonka nimeä hän niin usein oli pilkannut, palajaa taivaan
pilvissä kaikkein pyhien enkeleiden kanssa istumaan isänsä Davidin
valta-istuimella ja hallitsemaan kansaansa ijankaikkisesti.