Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa
varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä
kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se
onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut,
oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine
kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja
kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla.
Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat
huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin
ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät,
rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla,
onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä.
Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta
menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät
siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä
välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet
olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa
säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne
jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä
vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt
viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen
ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä
lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin
julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien
ja kauhistusten kodissa.
Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi
ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti
Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien
tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea
Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat
sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset
ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok
oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa
näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen
edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen
suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet
sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat
pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä
varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka
hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat
sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät
saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän
vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet
ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä
vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.
Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä
tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan
anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka
eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois
toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä
sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää.
Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa
ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä
heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan
uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni
lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä
surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt
toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän
näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko
Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään
voittaisi terveyttänsä takaisin.
Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui
sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi
ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa,
joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus
kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta
rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin
tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän
vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä
omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan
rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää
saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia
luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui
lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä
meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan.
Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä
väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta
Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä
vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja
karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä
huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin
sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella
ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin
niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut
saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla
hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä
Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät
penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys,
mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä
mitään päätöksestänsä.
Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin
huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo.
Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu
tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan
mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita
ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin
tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla
takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että
hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos
portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä
tyttären niin innossansa päästä ulos.
Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin
saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia
muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä
täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän
ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat
vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he
luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin
sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin
valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta
villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui
alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin
hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat
kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän
mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet
häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän
katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat
kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla
äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois;
he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet
rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut
heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet
hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen
rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä
Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän
ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois
tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.
Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten
luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä
ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan
sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä
tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin
hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen
ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää
heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.
Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi
palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti
liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.
"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa.
Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen
puutarhastansa?"
"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä
siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."
"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän
lienekään ollut niin vallatoin?"
"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi
koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä
sinä saa tehdä sitä uudestansa."
"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella.
"Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen
kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat
maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."
Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät
sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä
sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt
Naomin silmäin edessä.
Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä
tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka
juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan
Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle
suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa.
Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia
rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja
huudahti:
"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin
nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä
suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."
"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään
että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"
Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä
luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen,
joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä
kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena
huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät
lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti.
Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi;
oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.
"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä
hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."
"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi
Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää
toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja
ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat
juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."
Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka
mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen
ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää
heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä,
ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut
heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt
kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä
ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän
antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja
petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin
ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja
tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli
talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään
kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa,
ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta,
erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan
olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja
viedäksensä hänetkin Isakin luokse.
Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli
yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän
kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli
tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin
hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit,
joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli
niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan
hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin
vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset
tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin.
Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien
ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään
pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita
saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään
tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa
peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät
vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä
olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi
rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien
ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan
sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta
jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.
Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset
olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne
joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki
koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää
kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen.
Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta
Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että
kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä
pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen
päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi
saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui
välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että
vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja
ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen
ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi
jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa
ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa
tuntenut." (Luuk. 19: 44.)