Nyt oli pääsiäinen. Suuri paljous maalaisia oli tullut, vaaroista
huolimatta, Jerusalemiin saadaksensa temppelissä tätä suurta
juhlapäivää viettää. Heidän lukunsa ei nyt kuitenkaan ollut niin suuri
kuin edellisenä vuonna. Romalaiset eivät estäneet ketään kaupunkiin
menemästä, mutt'eivät antaneet kenenkään sieltä ulos tulla, ja siten
lisäsivät vaan kurjuutta piiritetyssä kaupungissa, kun jokainen uusi
kaupunkiin tullut henkilö vähensi ruokavaroja.
Tämä juhla myös antoi syyn sen rauhan rikkomiseen, jonka kummankin
puolueen päälliköt olivat keskenänsä tehneet. Suuri uhripäivä oli
tullut. Eleatsar oli antanut käskyn sisimmäisen temppelin porttien
avaamisesta, jossa hänellä vielä oli tyys-sija, Jumalanpalvelusta
harjoittavia varten, ja papit seisoivat jo paikoillaan, kun joukko
Johanin puolueelaisia, jotka miekat päälysvaatetten alla olivat
väkijoukon muassa kulkeneet ja kaikkein pyhimpään tunkeutuneet, äkkiä
heittivät kaapunsa pois ja avonaisilla miekoilla ryntäsivät aseettoman
kansan päälle. Eleatsarin miehet peläten yleistä petosta vetäyivät
maanalaisiin huoneisiin temppelin alla ja laittoivat itsensä siten
turvaan. Johanin hurjat puolueelaiset hävittivät ja rosvosivat, mitä
vaan saivat. Muutamia temppelissä kävijöitä poljettiin kuoliaaksi,
toisia tapettiin julmuudesta tahi yksityisestä koston himosta, ja
alttarein ympäriltä, joiden luo onnettomat olivat kokoontuneet, virtasi
veri laattialle pitkin. Sitte vasta, kun murhaajat olivat tarpeensa
saaneet verestä ja rosvoamisesta, rupesivat Eleatsarin miesten kanssa
rauhaa hieromaan, joiden antoivat tulla piilostansa ylös ja ottaa
aseensa ja nimeksi olla Eleatsarin käskyn alaisina vaikka hänen
vaikutuksensa itse asiassa nyt oli loppunut ja kolme entistä puoluetta
niin muodoin oli muutettu kahdeksi: Johan'in ja Simon'in.
Tällä ajalla oli Tito vitkalleen, mutta varovasti lähestynyt kaupunkia
vieläkin lähemmäksi. Koko sen suuren kedon leirin ja Herodes'en haudan
välillä oli hän antanut perata; kaikki puut, pensaat ja aidat olivat
pois otetut, ja leveää tasaista tietä tehtiin leiristä aina kaupungin
ulkomuurille. Simon puoleltaan ei myöskään jouten ollut ja kun hän ei
voinut vihollistansa vastustella avonaisessa tappelussa, koetti hän
sotapetosta, jonka hän antoi Javanin toimitettavaksi.
Eräänä päivänä hämmästyivät romalaiset joukosta juutalaisia, jotka
tulivat kaupungin portista lähellä naisten tornia, juuri kuin olisivat
kaupungista ulos ajetut. Tässä luulossaan vahvistuivat he vielä
enemmän, kun näkivät miehiä muurilla käsillään merkkiä antavan ja niitä
ojentelevan ikäänkuin pyytäen romalaisia kaupunkiin tulemaan, ja osan
ulosajettuja kokoontuvan yhteen muurin juurelle, juuri kuin olisivat
vihollisia sekä kaupungin sisältä että ulkoa pelänneet. Ensinmainitut
näyttivätkin näiden päälle heittelevän kiviä ja keihäitä. Romalaiset
tahtoivat sinne joukossa rientää, mutta Tito esti, sillä hän pelkäsi
väjymystä. Kuitenkin antoi hän vähemmälle osastolle Rufon johdannolla
käskyn mennä, tosin suurimmalla varovaisuudella, tutkimaan asian
todellista laitaa. Rufo tottelikin paikalla käskyä ja kiiruhti
väkinensä perille. Romalaisten tullessa juutalaiset kauhistuneena
pakenivat, ja Rufo ajoi heitä takaa, siksi kun Javani väkinensä
kerrassaan kääntyi ympäri ja, saaden myös apua kaupungista, kävi
romalaisten kimppuun, jotka kärsivät sangen suuren tappion, ennenkuin
onnistuivat turvaan päästä. Mieshukka koski Rufoon syvästi, mutta vielä
katkerammalta tuntui, kun juutalaiset muurilta romalaisia pilkkasivat
ja ivasivat että niin helposti antoivat itsensä pettää, ja sisässään
lupasi hän sopivassa tilaisuudessa kostaa Javanille, joka nyt toisen
kerran oli hänen ansaan vietellyt.
Jerusalemi oli siihen aikaan eri osiin jaettu, joita melkein saattoi
kaupungiksi kutakin kutsua, sillä jokainen oli omalla erityisellä
muurilla varustettu. Ympäri kaupungin sitä paitsi oli suuri ulkomuuri,
varustettu niin vahvoilla ja lujilla torneilla, että niiden luuli
kestävän mitä ryntäyksiä hyvänsä. Ensimmäinen eli ulommainen muuri oli
pohjoisen osan ympäri, jota Betsetaksi kutsuttiin. Sen oli
rakennuttanut kuningas Agrippa ensimäinen suurista kivistä ja oli
alkuansa seitsemäntoista jalkaa korkea sekä leveä. Sittemmin oli se
koroitettu viidenneljättä jalan korkuiseksi, ja rintavarustuksella
varustettu. Mutta tämä koroitus ei ollut niin vahva ja luja kuin
alimmainen osa.
Toisen muurin sisällä oli kaupungin alaosa ja yhdistyi luoteisessa
kulmassa vahvaan Antonian linnan varustukseen. Tämä oli rakennettu
korkealle kalliolle, jonka Betsetasta syvä hauta eroitti ja oli ynnä
temppeli erittäin tärkeä osa kaupungista. Vanhin osa muurista oli
Sionin ja kaupungin vanhimman osan ja n.s. Davidin kaupungin ympärillä.
Se ulottui pitkin Hinnomin laakson reunaa pohjoista kohden temppelin
itäiseen porttiin.
Ulommaiselle muurille ylt'ympäri oli sata neljäseitsemättä tornia
rakennettu, ja kun väli kunkin tornin välillä oli noin kolmesataa
viisikymmentä jalkaa, oli niin muodoin muurin koko pituus enemmän kuin
puolentoista penikulmaa.
Tito koetti juutalaisia luopumaan kaikesta vastaisesta
puolustamistuumasta, mutta kaikki hänen ehdotuksensa siinä asiassa
hyljättiin. Eräänä päivänä oli hän ulkona ratsastamassa
uskollisimpainsa seurassa, niiden joukossa myöskin Josepho, historian
kirjoittaja, ja tämä pyysi saada vielä kerran koettaa eikö hänen
maanmiehensä hyväntahtoisesti tahtoisi romalaisille antautua. Erään
romalaisen sadanpäämiehen kanssa hän läheni niin lähelle muuria, että
äänensä sinne hyvin kuului ja kaunopuheliaisuudella pyysi heitä,
etteivät uppiniskaisen yksipäisyytensä tähden syöksyisi turmioon; hän
kertoi heille romalaisten voimasta ja urhollisuudesta ja kiitti Titon
lempeyttä. Hänen vielä puhuessa sieppasi eräs juutalainen sotamies
jousen ja ampui Josephon rintaa kohden, ja nimitti häntä petturiksi.
Nuoli ei koskenut Josephoon, mutta sadanpäämiehen käden haavoitti
pahasti. Titon kärsivällisyys oli nyt loppunut, ja hän antoi heti
käskyn, että etukaupungit ovat hävitettävät ja kaikki kelvollinen
tavara niistä pois vietävä. Samassa käski hän, että ensimmäinen ryntäys
on sitä ulommaista muuria vastaan tehtävä, joka ympäröi Betsetaa,
yhdestä kohden lähellä ylimmäisen papin Johanin hautaa.
Kun kaupungin asujamet näkivät romalaisten piiritystyöt valmistuneeksi
ja että päivä, jona ensimmäinen ryntääminen tapahtuu, oli tullut,
alkoivat ne, jotka aina olivat riidassa keskenänsä olleet, enemmin
huomaamaan ulkopuolista vihollista, ja rauhalliset kaupungin asujamet
saivat tilapäisen levon ja rauhan. Simonin päällikkyyden alla oleva
sotavoima teki 10,000 miestä hänen omaa väkeänsä ja 5,000 idumealaista;
Giskalan Johanilla oli 6,000 miestä ja Eleatsarilla 2,400. Simon oli
rivakkaassa toimeliaisuudessa etevämpi toisia, eikä suonut itsellensä
eikä väellensä mitään lepoa. Koko joukko vanhoja sotakoneita kuntoon
laitettiin ja muurille asetettiin, mutta kun juutalaiset olivat
taitamattomat niitä käyttämään, saivat he niillä hyvin vähän
romalaisille vahinkoa. Mutta romalaiset sen sijaan lingoittivat
heittokoneillaan suuria kiviä yli muurin ja tekivät siten paljon
turmioa kaupungissa. Vaikka piiritetyt ankarasti ponnistelivat,
onnistui sentään romalaisille kolmessa kohden saada muuriin rikon, ja
se hirveä pauke, joka syntyi kun heittokoneiden kivet lensivät muuriin
sai rohkeimmatkin pelkäämään. Simon näki ettei pelastuksesta ollut
toivoakaan, jos ei yksimielisyys vallitsisi puolueitten välillä ja
antoi julistaa anteeksi annon kaikille Johanin puolueelaisille, jotka
tahtoivat hänen kanssaan yhdistyä kaupunkia puolustamaan. Vaikkei Johan
itse uskaltanut kilpailijaansa luottaa, ei hän kuitenkaan estänyt
väkeänsä kehoitusta kuulemasta, ja molemmat puolueet tekivät pian
yhteisesti ponnistuksia estääksensä romalaisia pitkittämästä muuria
vastaan ryntäämistä.
Suurimmalle näistä piirityskoneista oli juutalaiset antaneet nimen
"Nike" eli "Voitto", kun ei mikään näyttänyt voivan sen voimaa kestää.
Useoita kertoja olivat piiritetyt hyökänneet ulos ja olivat joskus
romalaisille suuren vahingon tehneetkin, mutta Tito oli valppaudessa
väsymätöin ja joka paikassa, missä hän näyttäikse, lyötiin ryntääjät
takaisin. Päivät ja yöt jyskytti Nike muuria vastaan ja kun se vihdoin
rupesi horjumaan ja kun romalaiset olivat tehneet korkean siirrettävän
tornin, josta ampuivat nuolia oikein satamalla muurilla seisovien
juutalaisten päälle, päättivät nämä jättää sijansa. He olivat kovasta
vartijatoimesta väsyneet ja pelkäsivät myös tulevansa estetyksi
palaamasta toisen muurin sisälle, jossa heidän huoneensa ja kotonsa
olivat, ja sen vuoksi jättivät he Betsetan vihollisien käsiin ja
vetäyisivät takaisin toisen muurin sisään.
Kaikki tässä kaupungin osassa vielä asuvaiset asukkaat muuttivat
turvallisimpiin paikkoihin kaupungissa, mutta sen kautta myöskin
lisääntyi hätä ja häirinki, joka jo ilmankin oli hyvin suuri
onnettomissa asukkaissa. Ainoastaan jotkut pakolaiset saattoivat
mukanaan tuoda ruokavaroja, suurimman osan täytyi sukulaisiltaan ja
tutuiltaan pyytää sekä huonetta että ruokaa. Itsekkäisyys ja omanvoiton
pyyntö oli kuitenkin suuressa määrässä voitolle päässyt ja harvat
antoivat huoneensa niille raukoille, joilla ei kattoa pään päällä
ollut. Sadok oli tosin esimerkkinä muille. Hän otti huoneesensa vastaan
niin monta, kun suinkin saattoi ja käski tyttärensä heitä kestitsemään
niin runsaasti, kuin talon tavarat myöten antoivat.
Niin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille
ja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito
käskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon
torjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea
uloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin
helposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet.
Heidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia
vastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän
tornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen
johtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa
torneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja
pian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko
joukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen,
josta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään
maahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin
mahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti
rukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen
sotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun
lakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas
juutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua
ehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin
siihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja
viisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät
ennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta
syntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin
ylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi
romalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät
väkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut
epäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa
menemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho,
joka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa
astui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta
sotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani
ales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi
Tito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin
heti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja
kun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle,
niin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä.
Mutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka
maan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja
kehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja
lopuksi pettäneet hänet.
Viidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa
ulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja
juutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki
valloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja
jossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen
voittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään
huonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet
luulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun,
kun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja
nuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa.
Joll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin,
olisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle
pelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken
oli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.
Tämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka
nyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa
jalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen
vihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu
karkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet
eläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja
ryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja
ryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä
neljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli
romalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset
ottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä
ales.
Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä
linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä
paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa
piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän
mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta
niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä
joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat
avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin
asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja
komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua
kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski
hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli
korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin
sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset
olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja
tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne
olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli
kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille
varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti
selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät
kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei
tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa
vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle;
toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten
pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti
vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä
kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet
monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat
tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja
hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta,
jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa
surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja
pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata
Jerusalemia.