Romalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli
jo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen
neliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli
varustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri
ulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän
työn kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat
lapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen
sisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon
raskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty
rivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen
kotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi
neljä leveää porttia johtivat leiriin.
Leirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri
vaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä
onnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello
kun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle
kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
Tullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko
Jerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän
tehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan.
Hän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla
kuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa,
oli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille,
kun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien
käsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta,
sillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa
kaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän
levottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille
vaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta.
Marcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto
siitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä
aikoi alkaa varsinaisen piirityksen.
Siinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän
käskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan
tiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan
ratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat
pian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä,
melkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi
kummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei
merkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin
olevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle
ja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota
puolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran
ja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia.
Äkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä
ryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan
ja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat
miehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille
oli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa
ratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat.
Yhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan
vihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki,
ett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle
toisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja
ryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko
nuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka
kädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset
olisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla,
kahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun
joukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka
olikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän,
voittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian
ympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut
loppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja
rohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella
romalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä
tapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani
otti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle
kunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän
kyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta
kun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista
intoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta
avusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin
nyt.
Siten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka
Herra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin
jatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.
Tänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti
Salomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen
uutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti
tositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että
kaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut
uskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok
lopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa
kunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome
kasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen
heikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut
huvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta
niistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli
hän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi
Joatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri,
kun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin
valppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut
käsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä
raadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut
vähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla
välikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja
ryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua
kerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle
antanut.
Tito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta
päällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin
kimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja
antoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna
pitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas
ja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara.
Ensimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä
sotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen
toisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat
aineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon
vieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen
myönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus
kahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti
liikkeelle.
Komeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua
huolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät
auringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja
uusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin
olemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja
kuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin
täydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri
kaiken maailman.
Kolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja
Simon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia
kohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he
älysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa
vihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä
yhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät
tässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja
ilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen
romalaisia vastaan.
Niin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta
meni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa
vastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset
olivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet
käsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että
romalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä
tuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he
tässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä
ett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta
tiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona
koottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla,
mutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa
urhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas
olevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni
joukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan
rintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista
päältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan
mitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.
Yksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta,
huomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat
maanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja
nosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä
ryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen
lyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja
miekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät
hirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta
Titon ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä
Naomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen
syvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista
vastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa
vastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti
romalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää
vihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa
kuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin
päätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut
päälle ryntäävät ystävät ja viholliset.
Kun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan
vaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät
he vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät
heidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel
askeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle,
mutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä
pakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien
sisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi
leiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen
tarpeelliseen lepoon.