Samaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja
lähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun
tulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon
ihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja
kiirehti niitä kohden huutaen:
"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun
turvaan!"
"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen", vastasi Javanin ääni.
"Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta
vieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi
vietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta."
Sanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä
alkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli
ylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat
paremmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa
pelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat
Javanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua
kaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle
oli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset,
ja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen
vihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset
romalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa
silmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle
ja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.
Javanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän
palasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö
onnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin
Javanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä
Naomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän
seuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen
vienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja
että Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.
Ruben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah
täydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti
sitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi
itsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi
sääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän
taas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti
hän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi
romalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä
turvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin
pääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti
rauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään
putoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen
johdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille
lupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.
"Naomi, rakas lapsi", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman
näköisenä, "sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi,
olen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen,
kun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan;
mutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni
pestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja
epäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin
täydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni
hänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella
tietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!"
"Rakas äitini", sanoi Naomi, "minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on
alkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni
omassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla
tyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden
opetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin
heikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.
"Jumala sen suokoon", sanoi Salome suruisesti, "mutta sinä et tunne
pahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen,
että Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen."
"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin
itsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata
olla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa
kaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut:
'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'."
"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan,
tunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen
kelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan
olen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut
vastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin
Jumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni
syyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että
minulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta
ja pelosta vapaaksi!"
"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet
tyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti,
uskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet
saata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja
uskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken
ymmärryksen yli."
"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon
Hänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni,
ettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi
viimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla."
Naomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä
äitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta.
Hän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä,
mutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan
tulevata tappiota.
Hän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi
sitte:
"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa
sinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän
sinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä
huudat ei hän jalkojesi kompastua anna."
"Jumala sinua lapseni siunatkoon", sanoi Salome hellästi; "minkä
lohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole
minulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja
pyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran
tapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin
paremmin kuin nyt osaan."
"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin
kunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää.
Minä en mitään voi -- en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti,
etkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?"
"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan
saataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta
voidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon
uskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä
olet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman
siunauksen!"
Naomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän
näki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä
väsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä,
missä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi
harppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen
uneen.
Kun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla
loisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen
kysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.
"Olen", vastasi Salome, "minä olen uneksinut entisistä onnellisista
päivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä.
Olin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien
keskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon
luoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte
kutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin
mielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi
joukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni
kutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois
hänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja
viivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O,
mikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa,
palmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja
Sadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt.
Penkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja
tunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi,
luulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok
ja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on
syntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja
antoi hänen kuolemaan viedä!"
"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.
Olen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo
osoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen
Theophilon vangitsemisessa."
"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?"
"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki
tunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat
antaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä
ja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen
varma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt."
Javani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat
kovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa
Salomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti
tämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin
paljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein
enin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä
äidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja
kuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän
lähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja
kun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän
kahden kesken.
Kauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin
tyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena
kaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti
hiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.