Jerusalemin asujamet olivat olleet tuskallisessa odottamisessa sen
ajan, mikä kului Titon tulosta Caesareaan ja romalaisen joukon lähdöstä
sieltä, mutta pian toivat pakolaisten joukot sanoman, että pelätty
vihollinen lähestyi, ja muutamia päiviä sen perästä asettivat
romalaiset leirinsä lähelle Gabath-Saul nimistä kylää, noin puolen
penikulman matka Jerusalemista.
Eräänä iltana, kun vielä säikäyttyneet asujamet muureilta ja tornista
väjyivät pelätyn vihollisen tuloa, näkyi yksityinen ratsastaja
Josaphatin laaksosta tulevan pitäen kädessään valkeaa lippua, merkiksi
rauhallisista aikeistaan. Hän ajoi Vesiportille, jossa hän hebrean
kielellä kysyi vahdilta päällikköä ja pyysi silmänräpäyksen ajan puhua
vartijan kanssa. Upsieri suostui siihen ja kun portit varovasti
avattiin, näki hän edessään nuoren jalon näköisen miehen, joka
kohteliaasti tervehti ja pyysi hänen perille, päällekirjoituksen
mukaan, toimittamaan pienen mytyn, jonka antoi hänelle sekä kultarahan
annettavaksi sille palkkioksi, joka mytyn kuljettaisi. Sen perästä
kumarsi hän mielyttävästi upseerille ja ajoi täyttä laukkaa pois. Hän
hyvin ymmärsi olevansa vaarassa, hurjain vihollisten ympäröimänä kun
oli.
Lukija varmaan on jo arvannut, että nuori romalainen oli Marcello ja
että mytty oli Naomille menevä. Myöhään samana iltana sai hän sen, ja
kun hän aukasi sinetin, oli siinä hänelle kaksi kirjettä, toinen
Marcellolta ja toinen Klaudialta. Marcello lausui siinä hellän
levottomuutensa Naomin tähden, koska nyt romalaiset olivat Jerusalemin
piirittäneet ja Tito lujasti päättänyt pysyä siellä siksi, kun kaupunki
on hänen vallassaan. Kaikella sillä sulopuheliaisuudella, joka lemmellä
täytetty sydämensä hänelle lahjoitti, rukoili hän Naomia koettamaan
saada vanhemmiltansa lupaa lähteä kaupungista ja tulla hänen isänsä
turviin. Hän lisäsi vielä, että jos Naomi Deborahn kanssa jollain
tavalla voisi hiipiä Josaphatin laaksoon olisi hän siellä Rufon kanssa
vastassa. He veisivät hänen sitte leiriin, jossa Tito itse oli luvannut
antaa hänelle suojelusvartijan ja viedä hänen Caesareaan yhden
ystävänsä luo. Marcello lausui vielä sisällisen toivonsa, että Salome
voitaisiin kehoittaa seuraamaan tytärtänsä, vaikka hän pelkäsi, ettei
mikään saa häntä luopumaan Sadokista, ja tämä taas tahtoi sata kertaa
ennen kuolla kuin jättää paikkansa. Hän määräsi hänelle tarkoin
kohtauspaikan, jossa toivoi tapaavansa hänen Sadokin puutarhassa,
Kidronin ojan varrella, missä hän isänensä joka ilta odottaisi nopsilla
hevosilla kuljettaaksensa hänen ja Deborahn turvaan. Hän pyysi häntä
pian ryhtymään tähän yritykseen, kun romalaiset kohta aikoivat ryhtyä
sellaisiin toimiin, ettei kukaan pääsisi ulos kaupungista.
Marcellon helleys saattoi Naomin kyyneliä vuodattamaan. Hän myös tiesi
Marcellolla olevan syytä pelkoon. Mutta jättää vanhempiansa, varsinkin
äitiänsä, jonka terveys oli heikko ja nyt juuri, kun taivaallinen valo
alkoi tunkeutua hänen sieluunsa, ja hän enempi kuin ennen tyttärensä
hoitoa tarvitsi, tuntui vaikealta. Sen vuoksi päätti hän olla
lähtemättä. Hän myös päätti, ettei vanhemmilleen virkkaisi sanaakaan
Marcellon esityksestä, syystä, ett'ei tekisi heitä levottomaksi ja
kenties myöskin saattaisi heitä vaatimaan hänen lähtemistänsä
Jerusalemista.
Klaudia kirjotti:
"Rakas Naomini ymmärtää kyllä, millä ilolla käytän tätä tilaisuutta
kirjoittaakseni, ja minä myös puolestani ymmärrän hyvin, kuinka
iloiseksi hän tulee saadessaan kuulla minulta jotakin. Eräs Amatfiahn
ystävä viepi kirjeeni romalaiseen leiriin ja Marcello kyllä sen sinulle
lähettää. Jospa itse saisin tulla sinne, sillä sydämeni on Jerusalemiin
haudattu, ja minä olen onnettoman maanpakolaisen kaltainen, kun olen
niin kaukana paikasta, jossa olen elänyt elämäni iloisimmat ja
surullisimmat päivät! Nyt on minulle tämä elämä vähästä arvosta, sillä
kaikki, mikä teki sen minulle rakkaaksi, on minulta otettu, ja olisin
ollut iloinen, jos Herra olisi antanut minun lopettaa päiväni
Jerusalemin porttien sisällä. Mutta se on väärin ja kiittämättömästi
minulta puhua näin. Suo anteeksi suruni, ja äläkä usko minun mutisevan
Jumalan tahtoa vastaan, vaikka olen masennettu hänen kurittavalta
kädeltänsä. Minä suutelen sitä kättä, joka minua rankaisee, sillä
ymmärrän, minkätähden hän katsoi sen välttämättömäksi. Nyt näen
tehneeni Theophilon epäjumalakseni, ja pikaisuus, jolla taivuin
uskomaan Jesukseen, oli suurimmaksi osaksi seuraus mielihalustani saada
nauttia hänen opetustansa ja toivoni olla hänelle mieliksi. Sydämeni
oli enemmän kiintynyt häneen kuin Herraan, ja sentähden täytyi Herran
ottaa hänen pois. Nyt uskallan sanoa, että suoremmin ja jakamattomimmin
kuulun Herraan kuin ennen. Tehköön Hän armossaan minua nöyräksi ja
totuutta isoovaiseksi. Anna anteeksi, Naomi, kun kirjoitan niin paljon
tunteistani, mutta minulle on suuri ilo saada puhua mitä tunnen
sisässäni. Judithan läheisyydessä koetan aina peittää suruani ja
lohduttaa häntä, joka on minulle enemmän kuin äiti. Sekä hän että
Amatfiah ovat väsymättömän hellät minulle, ja minä en saata sanoa että
elämäni on minulle arvotoin, kun ajattelen sitä rakkautta, jota
minulle, arvottomalle osoittavat.
"Täällä olen usein uskonsisareini kanssa yhdessä ja otan osaa heidän
Jumalan palvelukseensa ja rakkauden aterioihinsa. Minä olen myös usein
tavannut evangelista Johanneksen. Minä olen saanut katsoa niihin
kasvoihin, joista säteilee rakkaus, puhtaus ja hartaus; saanut kuulla
hänen sanojansa, kun kansa seisoi hänen ympärillänsä niin hiljaa, ettei
hengenvetoakaan kuulunut, ja kuunteli hänen nyt jo heikkoa ääntänsä.
Minä olen saanut vastaan ottaa hänen siunauksensa ja tuntenut hänen
arvoisat kätensä hellästi koskevan pääni lakea. Minä olen toivonut,
että sinäkin, Naomi, saisit kanssani jakaa sen autuaallisen ilon, jonka
olen joka kerta tuntenut, kun hän on edessäni seisonut. Minä en osaa
kertomalla selittää häntä sinulle; ainoastaan tahdon sanoa, että, kun
näen hänen, en ollenkaan kummastele, minkä tähden Jesus häntä rakasti
enemmän kuin muita opetuslapsiansa. Suloista on nähdä häntä,
nojautuneena pitkään sauvaansa. Hänellä on valkoiset hiukset
ja parta. Hiuksensa riippuvat olkapäille asti ja partansa peittää
rinnan. Silmänsä loistavat nuoruuden elämää ja huulensa valuvat
kaunopuheliaisuudesta, jonka täytyy tunkeutua kaikkiin sydämiin.
Niitten luku, jotka ovat hänen sanojensa vaikutuksesta seurakuntaan
liittyneet, on suuri, ja kuuluisa Dianakuva on kadottanut monta
rukoilijaansa. Minä punastun tunnustaessani, että minäkin kerran olen
kuulunut siihen taitamattomaan joukkoon, joka luulee sen kuvan tulleen
taivaasta ja olevan lahjoitetun jumalallisella voimalla. Se on asetettu
temppeliin, jonka komeudessa ainoastaan voittaa teidän oma uljas
temppelinne Jerusalemissa. Ah, jos sekin olisi pyhitetty ainoan,
totisen Jumalan palvelukseen ja että molemmat olisivat samalla tavalla
pyhitetyt hänen ainoalle Pojallensa!
"Uskollinen Hannamme on terve ja onnellinen. Hän on suureksi hyödyksi
ja iloksi meille kaikille ja koettaa rivakkuudella ja innollaan palkita
setäsi ja tätisi hänelle osoittaman ystävyyden. Hän lähettää sinulle
sydämellisiä terveisiä. Juditha ja Amatfiahn tervehtivät sinua
sydämestänsä ja yhdistyvät kanssani lämpimään rukoukseen edestänne sekä
täällä ajassa että iankaikkisuudessa. Älä unhota, rakas Naomi,
luopumatonta ystävääsi Klaudiaa."
Tämä kirje antoi Naomille surua sekä iloa. Häntä suretti ne vaikeat
koetukset, joita Klaudia oli saanut kokea ja vielä tuli kokemaan, mutta
hän iloitsi hänen uskonsa lisääntymisestä, mikä nyt niin selvästi
näkyi, Hän olisi nyt niin mielellään tahtonut olla hänen luonaan,
lohduttamassa, vahvistamassa ja kehoittamassa!
Hänen lähin surunsa oli löytää keino, millä saisi Marcellolle
lähetetyksi vastauksen, joka lopettaisi toivon saada kuljettaa hänen
kaupungista. Hän päätti Deborahn tehdä uskolliseksensa, ja jo
seuraavana aamuna kertoi hän hänelle Marcellon ehdotuksen ja oman
päätöksensä, pitää asia vanhemmiltaan salassa ja antaa Marcellolle
kieltävä vastaus. Deborah hyväksyi tämän ja esitti Rubenia
taitavammaksi ja luotettavimmaksi sananviejäksi, minkä tiesi. Tämä
viekas palvelija oli näet koettanut päästä Deborahn suosioon
saadaksensa hänen kauttaan vakoilla Naomia, ja olikin onnistunut siinä
niin hyvin, että vanha Deborah silmittömästi häneen luotti. Mutta niin
ei ollut Naomin laita. Hän inhosi Rubenia; mutta antoi kuitenkin vanhan
palvelijansa jättää Rubenille mytyn Marcellolle lähetettäväksi.
Tuskin oli hän saanut mytyn käteensä, kun jo sen kanssa kiiruhti
Simoniin. Tämä oli juuri keskustelussa Javanin ja muiden
vaikuttavaisten miesten kanssa, kun sai ilmoituksen, että muuan
tuntematoin toivoi saada puhua hänen kanssansa. Simon, kun tiesi
itsellään olevan monta vihollista, jotka vainosivat hänen henkeänsä,
epäili hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, meni ensimäiseen
huoneesen ja käski tuoda miehen sisälle. Vähän ajan kuluttua tulikin
Ruben, ja yhdellä silmäyksellä huomasi Simon edessään olevan miehen,
joka enemmän himosi hänen rahaansa kuin henkeänsä.
"Mikä on tuonut sinun tänne?" kysyi Simon ja katsoi häneen
läpitunkevasti samalla kun kätensä koski ikäänkuin vastenmielisesti
väkipuukon päähän.
"Herra, tulin teille tekemään palveluksen", vastasi Ruben. "Tässä on
kirje, joka teille sanoo, kuinka voitte pelastaa Jerusalemin ainakin
yhdestä sen vaarallisemmasta vihollisesta."
Hän laski Naomin mytyn pöydälle Simonin eteen ja vetäysi sitte takasin
huoneen toiseen päähän, ikään kuin olisi toivonut, että hänen ja sen
pelätyn ruhtinan väliä olisi niin pitkältä kuin mahdollista.
Simon otti mytyn ja leikkasi väkipuukollansa silkkinauhan poikki ja
alkoi lukea Naomin kirjoitusta. Jota enemmän hän luki, sitä
selkeämmäksi kävi hänelle, ettei Ruben ollut häntä pettänyt. Kun hän
oli lakannut lukemasta, käski hän vartijan viedä palvelijan pois,
kohtelemaan häntä hyvin, mutt'ei antaa hänen seurustella kenenkään
kanssa. Ruben alkoi nyt katua petostansa, mikä näytti hänelle tulevan
kalliiksi ja koki väittää poisviemistänsä vastaan; mutta Simon antoi
merkin ja ensi silmänräpäyksessä oli Ruben viety.
Simon oli kahden vaiheella, ilmoittaisiko Javanille kirjeen sisällön ja
neuvottelisiko hänen kanssaan paraimmasta keinosta saada kiinni mitään
pahaa aavistamaton romalainen ja hänen isänsä. Javan oli äskettäin
muutamissa tilauksissa osoittainnut vähemmän opinraivoisalta ja
innokkaalta kuin Simon olisi toivonut, mutta tässä tapauksessa ei hän
sentään voinut epäillä, ettei tämä mielellään antaisi apuansa,
varsinkin sen vuoksi -- jonka tämä viisas päällikkö muutamista
lauseista kyllä ymmärsi, vaikka kirje oli allekirjoittamaton -- että
sen oli kirjoittanut Javanin sisar, ja siis romalaiseen rakastunut.
Tämä suhde saattoi hänen kutsumaan Javanin luoksensa, ja heti tämän
tultua antoi hän kirjeen hänelle.
Javani tunsi oitis sisarensa käsialan. Viha leimusi hänessä, kun hän
kirjettä luki. Hänen muotonsa muuttui, huulensa puristuivat yhteen ja
silmäluomensa supistuivat. Näistä Simon huomasi, millaisen sielun
liikutuksen uhrina nuori juutalainen nyt oli.
"Ystäväni", sanoi hän, "tämä juutalaisen naisen tunnustus
rakkaudestansa romalaiseen nostaa vihaasi. Se on hyvä. Sitä mieluummin
olet apunani neuvoilla ja työllä rankaisemassa tuota rohkeaa romalaista
ja ilmi hankkimisessa, ken tuo Sionin tytär on, joka niin huonosti
muistaa kunnian ja velvollisuuden. Etkös näe, että hän myöskin on yksi
niistä, joka uskoo natsaretilaista petturia."
"Simoni, näen ja ymmärrän kaikki. Tämä nainen on minun sisareni Naomi,
joka kerran on ollut ylpeyteni ja perheen ilo sekä toivo. Kauan olen
tiennyt hänen sielunsa olleen saastutetun natsaretilaisten
kelvottomilla opeilla, mutta koskaan en osannut edes uneksiakaan hänen
rakkaudestaan romalaiseen ja että tämä romalainen mies kuuluu
kristittyjen puolueesen. Hyvä, hän on ollut olevinaan kristitty ja
hänen pitää kuoleman kristityn kuolemalla. Isäni pitää saaman tietää
nämä asiat, ja hän kyllä tietää keskeyttää kirjeenvaihdon sisareni ja
romalaisen välillä, jos hän tänä iltana käsistämme pääsisikin. Mutta
mitään pahaa ei saa Naomille tapahtua. Hän on sisareni ja häntä pitää
säästettämän."
"Vähät minä hänestä, hupsupäisestä tytöstä", vastasi Simon, "kun vaan
saan nuoren romalaisen ja hänen isänsä käsiini. Rufosta olen kuullut
kerrottavan, enkä ollenkaan epäile, ettei hänen poikansa olisi isänsä
kaltainen. Sen vuoksi on parastamme koettaminen pelastaaksemme kansamme
näistä kahdesta vaarallisesta vihollisesta."
Auringon laskussa samana päivänä menivät Simon ja Javani muutamien
valittujen sotamiehien kanssa Kidronin ojan varrella oleviin
puutarhoihin. Täällä määrätyssä paikassa piilousivat he puitten taakse
ja sitte kun oli suostuttu merkistä, jonka Javanin piti antaman
hyökkäykseen ryhdyttäessä, palasi Simon kaupunkiin jättäen pahanteon
ystävänsä tehtäväksi.
Kun Simon taas kulki kaupungin katuja, vallitsi yön pimeys ja
hiljaisuus. Hiljaisuutta ainoastaan silloin tällöin häiritsi ryöväri
joukkojen hurjat huudot, jotka kuljekselivat pitkin katuja pitäen
asujamet alituisessa pelossa päälle karkaamisesta. Tultuansa asuntonsa
luo pysähtyi Simoni hetkeksi, katseli ympärillensä ja oli juuri
avaamaisillaan portin, kun kamala Ananian pojan olento tuli esiin erään
porttiholvin varjosta. Hän meni suoraan kohden Simonia ja huusi
soinnutointa onnettomuushuutoansa kaupungille. Kun prohveeta näki
Simonin, pysähtyi hän ja kiinnitti kamalan silmäyksensä häneen ja
huudahti sitte:
"Voi sinuakin Simon, voi sitä suurta ryöväriä, voi, voi!"
Simon oli monasti ennen kuullut hänen äänensä ja oli kerran hirveästi
häntä suomituttanutkin saadaksensa hänen vaikenemaan, vaikka turhaan.
Mutta koskaan ennen ei hänelle ollut tämä voihuuto tuntunut niin
ilkeälle kuin nyt, ja hän päätti ainaiseksi vaiettaa sen.
"Kirouksesi lankee oman pääsi päälle, väärä prohveeta", sanoi hän. "Ota
tämä -- minä lähetän sinun pimeyden ruhtinaan tykö, jonka sanansaattaja
sinä olet. Sano hänelle, että Sioni kiusoittelee häntä ja kaikkia sitä
voimaa, jonka hän lähettää vastaamme; sotajoukkojen Jumala on
kanssamme."
Puhuessaan tätä rohkeaa ja perusteetonta kerskausta heitti hän keihään
prohveettaa kohden, joka seisoi liikkumattomana, tyynesti kuunnellen
hänen äreitä sanojansa. Ase lensi prohveetan ohitse. Näytti kun ei ase
häneen pystyisikään. Simon veti miekkansa ja ryntäsi häntä kohden.
Ananian poika pakeni niin joutuin, että Simonin oli mahdotoin häntä
saavuttaa, huutaen vielä paetessaankin: "Voi, voi sitä suurta
murhaajaa!"
Hengästyneenä ja vihan kuohussa kääntyi Simoni ympäri ja antoi heti
käskyn, että seuraavana päivänä on prohveeta etsittävä ja kiinni
otettava.
"Minä teen lopun hänen onnettomuutta ennustavasta raakunnastansa",
sanoi hän. "Hän ei enään saa kulkea ympäri vähentämässä kansan
luottamusta tulevasta pelastuksesta, joka varmuudella on ennustettu."