Kotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten
turmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten
ruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja
äskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja
lannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin
lohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli
täytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka
hän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen
äänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti
Naomin sydämessä surullisen pelon tunteen.
Bethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut
pienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja
Naomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän
luonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi
Naomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja
kevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja
hekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat
mielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.
Sadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja
ansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla
ottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi
päälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset
valmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja
hänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.
Kohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin
sen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa
kaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa
Simonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan
näkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan
kaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään,
mutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät
pois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta
kaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja
siten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.
Romalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja
valloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla
Simeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta
tuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa,
joka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja
hävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli
asujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin
pettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli
puolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle
ja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka
julmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin
asukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas
vallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin
laista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin
kulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon
saadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään
pahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi
turvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan
kaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan
olisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi
saanut kaupunkia haltuunsa.
Tosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan
idumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle
hyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli
koonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten
paeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja
hyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta
kun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit,
joilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun,
jossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua
Simoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus
kansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun,
puolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin
luokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille
johdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin
ja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.
Niin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten
pappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian
kirjoittaja:
"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra
teki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin
olivat he itse turmionsa tekijät."
Kun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat
he peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta,
koko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa
selootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta
voivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri
paikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja
ja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla
tappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja
kansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.
Siihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi
että Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti
semmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät
tottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman
päällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä
ympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos
hän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi
valittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä,
joka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja
neuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi
pois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa,
vaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa
Titon suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan
valloittamista pääkaupungin kukistamalla.
Jerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut
sotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa
ja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä
että häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa
kaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi
keskenään.
Eleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt
temppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut
itselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä
tuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten
onnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja
mahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa
erkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille
uskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä
jumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän
oville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä
lauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri
kuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta.
Suuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut
Eleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään
hätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen
heitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria
tappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa
vimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan
sai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.
Tällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja
osan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli
sama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja
Simonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin
sotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan
saattoivat suuren turmion hyökkääville.
Simoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää
vastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin
rauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet
rauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat
pikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa.
Näitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista,
sillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja
vainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa
menetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin
kauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja
hätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.
Luonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset
jätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin
ruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.
Javani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa
suosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus
Javanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille
suureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että
Gioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi,
jonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla
näki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa
esi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka
siten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin
Isakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään
tekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin
jalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita,
samalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja
uhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä
kohtakin Javanin vuoro riemuita.
Eräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa
Simonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes
öilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä
keskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä
muualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa
neuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä.
Jättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme
Salomea ja Naomia katsomassa.
Salome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin
voi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään
tarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki
alttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa,
käänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla
puhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti
ilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.
Vaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä,
häneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta.
Pitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian
lahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että
äitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta.
Salome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen
miehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla
vakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt.
Kumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä
asioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut.
Theophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja
kun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin
tunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut,
kun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon
evankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä
enemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun
ihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja
pelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa
kotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin
aikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä
Jesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat
raskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki
oli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi
huomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä
kutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.
Tänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra
neuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he
joutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen
oli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua
keskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen,
vaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin
tällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei
hän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan
iloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa
tuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.
Pojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani
kohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.
Olenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun
alainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?
Hän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä
lempeästi:
"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?"
"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan",
poika vastasi vapisevalla äänellä.
Javani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.
"Pidetäänkö minua murhamiehenä", hän jupisi; "ei, ei, se ei saa
tapahtua!"
Hän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä
tervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään
poistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti
hänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti
lapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli
väsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan
ja verenvuodatuksen todistajana ollut. -- Hänen intonsa edistää Simonin
asiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että
tarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan
kaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt,
oli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti
tervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa
kaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että
häntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän
olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa
ansaita.
Sillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin
hartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle
kukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään
siksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena
äitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani
otti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.
Kauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut
perheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun
vihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta
iloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja
jota ei kukaan heistä osannut selittää.
Juuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:
"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle
luvannut sen!"
"En sitä unhota, Javani", vastasi sisar, "vaikka oletkin saanut minun
vaikeaan koettelemukseen."
Illallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä,
sillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja
hänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena,
vaikk'eivät tienneet siihen syytä.