Seuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului
aina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna
heidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun
natsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka
nurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan
sisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti
salaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies
oli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän
kauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu
näytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä
nutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana
päällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut
kertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.
"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi", sanoi hän
juhlallisesti astuessaan huoneesen.
Syvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman
hiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja
lankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla
äänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea,
kiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun
ja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu
"Amen!" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän
nousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta,
joka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että
onnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän
Sadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin
onnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti
kohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio
oli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään
virkaveljensä huoneessa.
"Javani", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, "kauhea
näytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän
edestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi.
Minä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin
laaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen
estääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä."
"Isäni", vastasi Javani, "minä näen myös sinun tekevän minulle väärin,
kun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun
luontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan
velvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli,
säälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin
sinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen
ottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja
omatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista
tulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka
kylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion
muuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei
tule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin."
Sadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa
suosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain
mukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä
kuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka
luonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta
lahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok
tiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi
heti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden
teki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli
päällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä
lähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden
Sadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen
hyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin
muiston rakastetultansa.
Javani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki
mitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan
kummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä
matkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja
yltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän
kiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka
hartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen
vihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli
päättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia
koko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa,
jonka uskollisuus oli epäiltävä.
Amatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä
turvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon
surua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon
laskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin
laakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin
huoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva
ratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja
näkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita
seurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän
eroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo
edeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen
uskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka
oli niille määrätty.
Hinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja
savenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin
ojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti
palavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut
ohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät.
Javani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti
oikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja
katsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas
toteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti
viimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen
huokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio
Hinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja
liikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien
rovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin
ruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä
ja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen
tehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.
"Seuraanko heidän perässänsä?" kuiskahti Rubeni.
Javani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän
vastenmielisesti herätetty unennäöstä.
"Seuraanko heitä?" uudisti palvelija uudestaan. "Vaikeaa ei ole
nuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät
vangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä."
"Vaiti katala!" kiljasi Javani kammolla. "Seuraa minua kaupunkiin, niin
saat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun
sinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle
rakas."
Seuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah
perheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa,
myös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa
luopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut
jäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä
kertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä
luona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle
tuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.
Tällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta
Emaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa
Lyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin
heille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka
päivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia
matkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä
mielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi
uskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun
heillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan,
joka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä
suojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta
tietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä
vastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut
armeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista
oli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen
kaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet
puolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon
tulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista
aseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.
Joukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun
jo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja
vaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi
Sadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta
ryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen
ilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei
pitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä
ystävyydestä.
"Missä on rakas sisareni?" kysyi hän hilpeästi. "En myös näe
Theophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on
onnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä
loistavat!"
Amatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa
kädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset
kuin hän luuli.
"Mutta mikä nyt on?" kysyi hän tulisesti. "Onko Naomi kipeä?"
"Ei, poikani", vastasi Sadok, "hän ei tarvitse sinun lempeää
osanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän
lohdutuksesi."
"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?" kysyi Marcello
äkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin
suhteen olleen perättömän.
"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.
Theophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!"
"Herra armahtakoon häntä!" huudahti Marcello. "Mikä tauti on hänen
niin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin
sisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen
kanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut."
Hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja
Klaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän
ehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia
juoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä
veljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja
rauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut
hänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä
nuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan,
mutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello
hänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei
viipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja
lausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.
Kun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen
tunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin
otti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin
kuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä
löytävän hyvän ja jalon miehen.
Nämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin,
saattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja
rukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän
pyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän
tunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan
pyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon
ja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia
oli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös
koki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin
paljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja
Naomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin
ilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta
uskosta.
Sellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin
ystävänsä kuoli.
"O, Marcello", sanoi Klaudia, "miten olisit kunnioittanut ja rakastanut
häntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et
olisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se
järkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi
ollut hulluus ja mielettömyys."
"Mitä tarkoitat Klaudia?" kysyi Marcello hämmästyneenä. "Eikö Theophilo
kuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin
kuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa
kahden kesken."
"Sinä et sitte ole kuullut, että hän kuoli marttyrina Natsaretin
Jesuksen pyhän nimen tähden ja sinä et myös tiedä, että sinun onnetoin
sisaresi on häneltä oppinut autuuden tien ja nyt löytää kaiken
lohdutuksensa ja toivonsa tässä uskossa?"
"Minun rakas sisareni", huudahti Marcello ja syleili häntä osottain
mitä elävintä iloa ja helleyttä, "uutinen sellainen, jota en koskaan
ole uskaltanut toivoa. Sitte olemme yhdistetyt vielä lujemmalla ja
pyhemmällä siteellä kuin sukulaisuus. Minä myöskin kiitän itseäni
olevani kristitty ja sillä tavoin suren kahdenkertaisesti ystäväni
kuolemaa, koska yhdistys hänen kanssaan olisi vahvistanut sinua
uskossasi. Minä toivon, antakoon Jumala loppuun asti pysyä sen sinun
tunnustuksenasi."
Kyyneleet ilosta ja hämmästyksestä täyttivät Naomin silmät, ja kun
Marcello kääntyi, huomasi hän hänen liikutuksensa. Hän ei enää
saattanut epäillä, ett'ei hänen sisälliset rukouksensa ja toivonsa
olleet täytetyt.
"Naomi", sanoi hän, "saanko jäädä toivoon, että myös sinäkin otat osaa
sisareni tunteisin ja mielipiteisin? Minulle olisi sanomatoin autuus
kuulla huuliltasi siunatun Jesus-nimityksen."
"Siunattu olkoon tämä nimi iankaikkisesti", sanoi Naomi innolla. "Minä
tiedän, ett'ei löydy toista nimeä taivaan alla, josta voisimme autuaat
olla."
"Kuinka Herra on ollut meille armollinen", sanoi Klaudia, "kun hän
sillälailla ja eri teitä on johtanut meitä samaan uskoon, uskomaan
hänen pyhää nimeänsä. Milloin kuulit puhuttavan Jesuksesta, rakas veli,
ja keneltä sait evankeliumin rikkauksia?"
Marcello kertoi tarkoille kuulijattareillensa kaikki kohdat
kääntymisestänsä Romassa ja kuunteli sitte ilolla heidän
kertomuksiansa. Nyt oli kerrassaan pelkonsa sisarensa ja Naomin tähden
haihtunut; hän näki ja huomasi Herran tehneen ihmeitä heissä, ja hänen
ilonsa oli vielä sitä suurempi kun hän ei koskaan ollut uskaltanut
täydellisesti toivoa tätä onnea. Kauan ei myös viipynyt, kun hän
huomasi että mieltymisensä Naomiin oli vastattu, ja ilman vaikeuksia
sai hän häneltä lupauksen saada hänen vaimoksensa, jos kummankin
vanhemmat antavat siihen suostumuksensa. Niin kauvan kun sota kesti ei
yhdistämistänsä käynyt toivominenkaan, sillä Naomi ei millään ehdolla
tahtonut jättää vanhempiansa, kaikkein vähimmän äitiänsä joka viime
aikoina oli käynyt heikoksi raihnaiseksi. Marcello kiiruhti
yksityisesti puhuttelemaan Sadok'ia ja pyysi häneltä Naomin kättä.
Hänen pyyntönsä ei ollut varsin odottamatoin Sadok'ille, sillä hän oli
kauan aavistanut tyttärensä taipumuksen; koski kyllä se häneen, että
tyttärensä oli kiintynyt romalaiseen, kansansa viholliseen, mutta
monessa suhteessa oli Sadokin entiset mielipiteet muuttuneet, ja kun
hän tiesi ett'ei Naomi milloinkaan antaisi kättänsä juutalaiselle,
suostui hän, vielä sitä mieluummin, kun ei voinut kieltää, että jalo,
oikea tuntoinen Marcello tulisi olemaan luotettavin maallinen turva
hänen rakkaalle tyttärellensä. Iloisena kiiruhti Marcello ilmoittamaan
Naomille isän suostumuksen, ja onneen, joka niin odottamattomasti
olivat saavuttaneet, otti todellisella ilolla osaa niin Klaudia kuin
Juditha ja Amatfiah'kin.
Kahdeksan päivää oli kulunut matkustajain tulosta Joppeen, ja laiva,
joka sieltä tuli lähtemään Ephesoon, oli ottanut lastinsa. Amatfiahn
käskettiin toimittamaan kaikki tavaransa laivaan, kun ankkuri piti
nostettaman seuraavana aamuna aikaseen. Se oli vaikea ja raskas hyvästi
jättö, jonka ystävät nyt ottivat toisiltansa, ja se olisi ollut vielä
vaikeampi jos ei Sadok olisi kiiruhtanut selittämällä, että hän oli
saanut semmoisia sanomia Javanilta, mitkä pakoittivat hänen
kiiruimmiten rientämään takaisin Jerusalemiin. Heti kun Amatfiah
perheinensä oli astunut laivaan, palasivat Sadok tyttärenensä Lyddaan
Rufon ja Marcellon seuraamana. Tässä erosi heidän tiensä, ja suhteet
olivat nyt ihan toiset, kun seuraavan kerran toisiansa tavatessa.