Theophilo istui yksin suruisena kolkossa vankikomerossaan. Kuolemalla
ei ollut voimaa masentamaan häntä, mutta pelko siitä, ettei Klaudia
pysyisi lujana uskossaan, täytti hänen sydämensä surulla. Hän
surkutteli nyt kahdenkertaisesti onnetointa kohtaloansa, kun niin pian
täytyi erotaksensa hänestä ja kenties jättää hänen uhriksi epätoivolle
ja epäilykselle. Tässä hädässä ja murheessa oli rukous ainoa turvansa.
Hän rukoili Klaudian edestä, että Herra johtaisi häntä viisaudessa ja
vahvistaisi totuudessa, vaikkapa se tapahtuisikin suuren surun kautta.
Hänen näin rukoillessaan pilkahti tulen valo mustan vankikomeron
sisälle ja ovi kääntyi naristen saranoillaan. Suureksi kummaksensa näki
hän Naomin astuvaa sisälle.
Ovi työnnettiin kohta hänen perässänsä kiini ja hän astui vangin tykö.
Näiden molempain serkkujen tervehdys oli hiljainen ja surullinen, sillä
kaikki tunteet, joita tähän asti olivat salassa pidättäneet, valtasivat
nyt heidän sanomattomalla voimalla. Mutta myöskin molemmin puolisella
ilolla kohtasivat he toisensa, sillä paljon oli Naomilla puhuttavaa ja
paljon oli Theophilolla kysyttävää. Kun tervehdyksen perästä vähän
tointuivat, ei Theophilo väsynyt kuulemasta kertomusta vanhemmistansa
ja Klaudiasta. Syvimmällä liikutuksella kuunteli hän Naomin kertomusta
Klaudian katumuksesta ja hätäisestä kirjeestä, ja hänelle tuntui kuin
olisi saanut vastauksen rukouksestansa Herralle, kun Naomi vakuutti
Klaudian ainoan toivon olevan, että hän _pysyisi uskossaan vahvana
kuolemaan asti_.
"O, jospa kerta saisin nähdä hänen", huudahti hän, "saadakseni sanoa,
kuinka sydämestäni annan hänelle anteeksi! Naomi, sano se hänelle; sano
hänelle kaikki olevan unhotetun; johdata ja neuvo häntä, ett'ei hän
siitä uskosta lankeaisi, joka maailman voittaa!"
"Minä en enää epäile hänen vakavuuttansa", vastasi Naomi. "Se oli
ainoastaan sinun elämäsi pelastamisen toivo, joka pimitti hänen
sielunsa niin. Nyt ovat silmänsä avatut; nyt hän tuntee paremmaksi
kadottaa sinun täällä ja jälleen nähdä taivaassa, kuin omia sinun
täällä, mutta turmella sielusi."
"Minulle on iloista kuulla hänestä puhuttavan, mutta sinun täytyy
lopettaa, sillä muutoin tulee minulle raskaaksi kuolla. Rukoile
kanssani, Naomi, ja auta minua saamaan samaa lepoa ja rohkeutta kuin
minulla oli ennen Klaudian kirjettä. Vahva uskosi ja luottamuksesi
Herraan on monta kertaa ennenkin minua kehoittanut ja vahvistanut, ja
nyt olet tullut kuin Herran lähettiläs tuomaan rauhaa levottomaan
sydämeeni. Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme yhdessä."
Vaikeudella sai Naomi hillityksi liikutuksensa, kun hän totteli
käskyä. He rukoilivat palavalla rakkaudella ja ylös noustuaan tunsivat
he, että lepo ja rauha oli sydämiinsä palannut. Ainoastaan muutamia
sanoja puhuttiin enään, ja kun vankilan ovi suljettiin Naomin jälestä,
tiesi hän käyntinsä olleen todellisen lohdutuksen ja ilon Theophilolle.
Vankityrmän ulkopuolella odotti häntä isänsä. Tämä oli ottanut mukaansa
muutamia aseellisia palvelijoita, sillä tila kaupungissa oli sellainen,
ett'ei turvassa saattanut yksin kulkea kaduilla, varsinkaan pimeän
tultua. Nojaten isänsä käsivarteen kävi Naomi vankilasta kaupunkiin
vievää jyrkkää, kapeaa katua. Kaupunki näytti nyt uneen vaipuneelta.
Niin hiljaista ja rauhaista oli kaduilla. Naomi ei saattanut olla
surulla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka makasivat varmaa
synnin-unta, sokeita sekä hengelliselle että ajalliselle vaaralle, joka
heitä uhkasi. Näistä synkistä ajatuksistaan havauhti hänen äkkiä
kamala, tunnettu ääni, joka huusi onnettomuutta kaupungille, ja kuun
valossa hän näki Ananianpojan lähestyvän tietä joutuisilla askelilla.
Naomi vetäytyi sivulle aikoen vetää isänsä kanssaan pimeän
patsaskäytävän varjoon, mutta profeeta oli heidän jo huomannut ja tuli
suoraan heitä vastaan.
"Voi sinuas, sinä Aroninpoika!" huudahti hän. "Voi koko huonettasi, ja
voi myös sinuas, Sionin kaunis neito! Sinun tähtesi on laskeva, mutta
se on nouseva jälleen!"
Hän kääntyi ja oli aikeessa poikistua, kun Sadok otti kiinni hänen
ryysyisestä pu'ustansa ja ystävällisesti sanoi:
"Tule kanssani kotiini, Ananianpoika ja anna minun antaa sinulle
vaatteita ja ruokaa. Sinä huudat yhtenään onnettomuutta kaupungillemme
ja perheillemme, mutta minä tahdon palkita kirouksesi siunauksella,
sillä minulle tekee pahaa nähdä kanssaihmistä noin yksinäisenä ja
onnettomana. Tule kanssani ja lakkaa peloittelemasta naisia ja lapsia
ja riistämästä heidän untansa kamalalla huudollasi."
Profeeta katsoi Sadok'iin ja vivahdus ihmisellistä ymmärrystä loisti
hänen muutoin tylsistyneistä kasvoistansa; mutta se haihtui taas
samassa ja tavallisella villiydellään huusi hän:
"Älä minua estele; minulla on vielä monta onnettomuuden huutoa
huudettavana. Minun täytyy huutaa jokaisen Sionin asujamen korvaan,
että, onnettomuus on tulossa. Minä näen keräytyvät pilvet, minä kuulen
Jehovan vihan ukkosen jylinänä, ja minun täytyy varoittaa maamiehiäni
tulevasta myrskystä. Pelastakaat itsenne -- ah, jos olisitte viisaita!
Mutta se onkin jo myöhäistä, tuomio tulee täytettäväksi! Minä kuulen
sen nyt -- huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikista neljästä
tuulesta, huutaen: voi, voi Jerusalem!"
Mielipuolen voimalla riisti hän itsensä irti Sadokin kädestä ja kiiti
eteenpäin huutaen kamalaa huutoansa. Sadok ja Naomi kiiruhtivat
kotiinsa. Heitä väristytti tämä kohtaus, sillä se tuntui heille niin
onnettomuutta aavistavalta. Vasta sitte, kun Naomi oli tavannut
Klaudian ja vienyt hänelle Theophilon ystävällisen tervehdyksen,
haihtui hänestä synkkämielisyys nähdessään rakkaan ystävänsä ilon ja
kiitollisuuden.
Seuraavana päivänä aikaseen meni Sadok Javanin ja Isakin kanssa
kuulemaan tutkintoa oikeuteen, jolla oli istuntonsa vankilan suuressa
salissa, mutta sinne tuloansa hän melkein katui, sillä nähdessään jalon
veljensä pojan valtasi hänen sekä sääli että ihmetteleminen. Isak kysyi
vangilta, oliko tuomioistuimen ajatusaika saattanut häntä päätöstänsä
muuttamaan, oliko hän nyt valmis vannomaan erehtyneensä ja julkisesti
tunnustamaan, että Jesus Natsaretista oli petturi, joka oli kärsinyt
ansaitun rangaistuksen vääristä ja kapinallisista opeistansa.
Pyhä suuttumus loisti nuoren natsaretilaisen silmistä, mutta ainoastaan
silmänräpäyksen ajan. Sen perästä vastasi hän tyynesti ja sellaisella
arvollisuudella, että vaikutti verenhimoisiin tuomareihinsakin.
"Suokoon Jumala sinulle ja virkaveljillesi anteeksi ne häväistyksen
sanat, jotka olet uskaltanut lausua. Hänen armostansa tunnustan minä,
että Jesus Natsaretista on kaikkivaltiaan Jumalan ainoa poika, odotettu
Messias ja maailman Pelastaja. Hänen kuolemansa oli Isä, ennenkuin
maailman perustus laskettiin, määrännyt sovittamaan koko maailman
synnit. Hän tuli oman kansansa luokse, mutta tämä kansa tappoi ja
ristiinnaulitsi hänen. Hänelle, joka on kuollut minun edestäni, olen
itseni antanut, saadakseni hänen armostansa anteeksi, tullakseni
pelastetuksi ja autuaaksi. Pitäisikö kuoleman nyt peloittaman minun
hänestä? Ei; Hänen rakkautensa on minua lähellä, ja kalliimpi on
minulle tämä rakkaus kuin kaikki mitä maailma voi antaa."
"Onko tämä viimeinen sanasi, Theophilo?" kysyi Javani ja katsantonsa
osoitti levottomuutta. "Oletko päättänyt kadottaa sekä ruumiisi että
sielusi ja tulla iankaikkisesti ulossuljetuksi Israelin perinnöstä?"
"O, Javani", vastasi vanki, "sinulle tahdon vastata: oletko vieläkin
niin paatunut totuutta vastaan ja päättänyt ylönkatsoa Herran
pelastavan armon? Hukkuva, joka on saanut kiinni väkevästä,
pelastavasta kädestä, ei päästä sitä kevytmielisesti, ja minä olen
löytänyt kaikkivoivan käden, joka varjelee minun iankaikkisesta
kuolemasta. Pitäisikö minun nyt päästämän sen ja putoomani takaisin
syvyyteen, josta olen ylösnostettu? Ei, Javani. Taivas on minun
edessäni ja minä en tahdo katsoa taakseni. Viimeinen askel maksaa lihaa
ja verta, mutta Herra on auttava minua. Sydämestä suon minä teille
kaikille anteeksi ja hyvästijättöni teille on rukous, että myös te,
kuoleman kutsuessa, saisitte armon kohdata luottamuksella sitä, joka
johtaa ja antaa minulle voimaa ja voiton."
Hälinä nousi tuomioistuimen jäsenten joukossa ja muutamien äänien
kuultiin lausuvan sääliä ja ihmettelemistä nuoresta, innokkaasta
vangista. Sadok puolusti hartaasti hänen vapaaksi päästämistänsä,
samoin myös teki Isak, mutta he eivät voineet vaikuttaa mitään
enimmistöön tuomareissa, ja myöskin vangin oma vilkas esittely langetti
tuomion, kun siitä näkivät, mikä vaarallinen natsaretilainen heillä oli
käsissänsä. Samassa kun tuomarit kiivaasti väittelivät keskenänsä ja
Theophilo seisoi tyynenä ja kuunteli, lyötiin ovet kerrassaan auki ja
aseella varustetun joukon palvelijoita ja ystäviä ensimäisenä hyökkäsi
Amatfiah huoneesen, juoksi poikansa luokse, pusersi hänet syliinsä
huutaen:
"Minä tahdon pelastaa sinun tahi kuolla, poikani!"
Meteli ja hämmenki tuli suureksi. Sitä kokivat enentää kaiken voimin
myös Sadok ja Isak toivossa, että vanki huomaamatta saataisiin vietää
pois ja näyttipä jo se kerran onnistuvankin, mutta kerrassaan muuttui
kaikki.
Ennenkuin Javani tänä aamuna lähti kotoa oli Rubeni, Marian petollinen
palvelija, joka kerran ennen oli vakoomisestaan saanut runsaan palkan,
hänelle salaisesti kertonut Amatfiahn aikomuksen väkivallalla pelastaa
poikansa. Javani oli senvuoksi ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin
päällekarkausta vastaan ja antanut ympäri vankihuonetta asettaa vahvan
aseellisen vartiajoukon; ja annettuansa merkin Rubenille, kiiruhti tämä
kutsumaan sitä. Amatfiahn luuli jo melkein olevansa voitolla kun
hän äkkiä näki tulleensa joukkoneen piiritetyksi lukuisemmalta
viholliselta. Epäilemättä olisi Amatfiah paikalla tapettu tahi ainakin
vangittu, jos ei pelko Sadokista olisi lannistanut raatiherrojen
kiukkua. Mutta ne vihasta hehkuvat silmäykset, jotka seurasivat häntä,
kun Sadok hänen talutti huoneesta, selvästi osoittivat, että he jo
olivat hänen kuolemansa vannoneet. Theophilo vietiin takaisin
vankiuteen. Vartijoita asetettiin ympäri joka paikkaan varaksi, ettei
uudestaan keskeytettäisi tuomioistuimen keskusteluja. Isakin
kehoituksesta, joka nyt teeskennyllä innolla tahtoi haihduttaa
päällensä langenneen epäluulon, että hän olisi ollut osallinen
päällekarkauksessa, kutsuttiin kaikki toiset natsaretilaiset,
kaikkiansa kahdeksan, tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Kaikki olivat
lujasti päättäneet pysyä vahvana tunnustuksessansa Herraan Jesukseen,
ja kun ei mikään voinut heitä siitä luovuttaa, tuomittiin kaikki
vankihuoneessa mestattaviksi. Theophilollekin langetettiin sama tuomio,
joka piti täytettämän seuraavana aamuna päivän hämärtäessä. Javanin
vaatimuksesta lisättiin, että heidän ruumiinsa ensin ripustettaisiin
vankilan muurille ja sitte vietäisiin Hinnomin laaksoon, sekä siellä
heitettäisiin niihin yhtämittaa palaviin valkeisiin, joilla poltettiin
kaikki kaupungista tuleva lika ja tunkio.
Itse raatiherrojen mielestä oli se tarpeetoin julmuus, mutta Janani
väitti sitä varsin tarpeelliseksi syystä, että siten estettäisiin
kuolemaan tuomittuin sukulaisten ottamasta ruumiita ja hautaamasta
niitä tavallisella pakanallisella tavalla. Hän saikin tahtonsa
myönnytetyksi ja käski sen perästä viemään kaikki vangit takaisin
tyrmiinsä. Heti kun tämä oli tapahtunut nousi Javani ylös ja teki
kanteen Isakia vastaan syyttäen häntä kavaltamisesta uskontoansa ja
puolueettansa vastaan sekä kertoi sen perästä kaikki mitä Rubeni oli
hänelle ilmoittanut. Isak koki puolustaa itseänsä, mutta toiset
saivat hänen pian vaikenemaan, ja raivoisena tappiostansa lähti
hän pikaa huoneesta ja kiiruhti kotiinsa. Täällä istui hän
huoneesensa, lukittujen ovien taakse ja kirjoitti kirjeen, jonka antoi
uskollisemmalle palvelijallensa käskyllä viedä se Bethetsobin Marialle.
Sen perästä varusti hän itsensä aseilla ja lähti niiden palvelijain
seurassa, jotka eivät tahtoneet jättää herraansa, temppeliin, joka
vielä oli selootien ja idumealaisten vallassa, ja pyysi puhua Giskalan
Johanin kanssa. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin kohta ja kun hän pyysi
päästä heidän ystävyyteensä ja liittolaisekseen, otettiin tarjous
ilolla vastaan, sillä hän oli tunnettu mahtavana miehenä, ja hänen
eroamisensa kansanpuolueesta, kuten sitä kutsuttiin, katsottiin olevan
suuresta painosta ja merkityksestä, varsinkin kun hän oli sangen rikas.
Kohta kun Javani ja hänen virkaveljensä saivat tiedon Isakin menosta
selootien puolelle julistettiin hän petturiksi ja hänen tavaransa
otettiin takavarikkoon; arvollisin osa siitä tosin oli jo viety varmaan
talletuspaikkaan. Kirjeessään Marialle rukoili hän lämpimästi häntä
seuraamaan kanssaan temppeliin ja siellä tulemaan hänen avioksensa,
Marian tähden hän kun oli joutunut tällaisiin seikkailuihin. Hän
kirjoitti, että, jos Maria suostuisi tähän tuumaan, ei hän epäilisi
laisinkaan mahdottomaksi päästä pakenemaan Jerusalemista etsimään
muualla turvallisempaa asuinpaikkaa.
Maria ei kuunnellut tällaista pyyntöä, kun hänen rakkautensa Isak'iin
ei ollut koskaankaan ollut erinomaisen palava. Hän vastasi siis
kieltävästi selittäen pysyvänsä päätöksessään, ettei milloinkaan
suvaitse häntä silmäinsä edessä, kun hän ei täyttänyt lupaustansa
hankkia Theophilolle vapaus. Maria tunsi mielensä keveämmäksi, kun
tiesi Isak'in olevan selootien joukossa eikä siis enää palaavan
edelliseen puolueesen. Mutta niin ei ollut Javanin laita. Hän ymmärsi
raatiherran ilmoittavan Giskalan Johanille hänen tuumansa Simonin
kanssa selooteja vastaan. Hän päätti sen vuoksi niin pian kuin
mahdollista kutsua Simonin kaupunkiin, mutta ennen tämän tuloa tahtoi
hän nähdä setänsä lähtevän Jerusalemista, jonka henkeä Simonin valta
vielä enemmän uhkaisisi. Hän tahtoi säästää perheeltänsä surun
näkemästä Amatfiahn vietävän tähän julmaan kuolemaan. Mitkä
vastakkaisuudet ja mikä kummallinen sekoitus hyvästä ja pahasta oli
Javanin luonteessa!
Sadok onnettoman veljensä kanssa oli palannut kotio kun koetus pelastaa
vankia oli huonosti onnistunut. Vankihuoneen ulkopuolelle oli
kokoontunut suuri ihmispaljous, kun melua ja meteliä kuului sen
sisältä. Pian oli huhu kansalle ilmoittanut melun ja metelin syntyneen
siitä, että äkkinäisellä päälle karkauksella oli tahdottu pelastaa eräs
syytetty henkilö. Se saattoi kansan vihaan ja raivoon. Natsaretilaisia
kansa yleisesti halveksi ja työ sellainen, kun mainittu, pidettiin
enemmin kuin mikään muu ansaitsevan rangaistuksen. Ainoastaan Sadokin
arvollisuus ja häntä kunnioittaminen pidätti joukon käymästä käsin
kiini, mutta aina Sadok'in huoneelle seurasivat he onnetointa
Amatfiahta parjaamalla ja ivalla ja vielä sittenkin, kun eivät häntä
enään nähneet, seisoivat portilla ja melusivat.
Kukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei
edes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta
kuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että
kadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon,
että Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet,
koki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle,
vaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse
nähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että
alhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä
voisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan
kuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta
puheesta.
"Ei", parkasi hän, "mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin
tiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn
siksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun
aika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa
ihmisten julmuuksilta."
"Minä ymmärrän tunteesi Juditha", sanoi Sadok, "ja ainoastaan ajatus
pelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos
tahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä,
vaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä
saattamaan Joppeen asti."
"Hyvä", vastasi Juditha, "olkoon sitte päätetty, että matkustamme
huomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään
tehtävää."
Siihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus
matkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi
vakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan
ja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän
näytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja
lohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella
saattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään
kaupungista.