Talvi kului ja keväällä 68 alkoi sota uudestaan. Vespasianon leiriin
paenneet juutalaiset kehoittivat häntä viivyttelemättä lähtemään
Jerusalemia vastaan, mutta hänestä oli parempi jättää se siksi kun muu
osa maasta oli lannistettu. Kun Gadara, etevin kaupunki Peraeassa oli
valloitettu ja yksi romalainen karnisooni sinne sioitettu, palasi
Vespasiano muun joukon kanssa Caesareaan, käskettyänsä Placidon
viidensadan ratsastajan ja kolmentuhannen jalkamiehen kanssa pakolaisia
takaa ajamaan. Tässä osassa romalaista joukkoa oli myös Rufo ja
Marcello, jotka kuljettivat Javanin vankina mukanaan, kun katsoivat
viisaammaksi pitää hänen omain silmäinsä alla kuin jättää muiden
huostaan.
Kun Placido oli saavuttanut ja tapattanut pakolaiset, joista
viisitoista tuhatta murhattiin, kaksituhatta otettiin vangiksi, päätti
hän joksikuksi ajaksi pysähtyä siihen osaan Peraeaa lannistaaksensa
koko maan ja asetti leirinsä Kuolleen meren rannalle.
Kuu oli korkealla taivaalla ja sen kirkkaat loistavat säteet valaisivat
suuren järven kirkkaan liikkumattoman pinnan, kun Marcello jätti leirin
ja lähti menemään pitkin meren rantaa. Kun hän näki tämän paikan
kamalan autiuuden ja hävityksen, jossa muinoin Sodoma ja Gomorrah
rikkaudessaan ja loistavuudessaan upposi pohjattomaan syvyyteen,
valtasi hänen tunto Jumalan vanhurskaudesta, joka ei anna itseänsä
piikata. Hänen oma mielentilansa sopi hyvin yhteen sen jylhyyden
kanssa, joka häntä ympäröitsi. Häntä inhoitti ajatellessaan niitä
julmuuksia ja veren vuodatuksia, joita oli nähnyt. Romalaisena
sotilaana oli hän velvollisuutensa täyttänyt ja taistellut
urhollisesti, mutta kristittynä oli hän koettanut, missä vaan oli
voinut, estää ja poistaa julmuuksia. Ainoastaan harvoin oli hän siinä
onnistunut ja alakuloisena haki hän nyt yksinäisyyttä antaaksensa
ajatuksiensa häiritsemättä nykyisistä kääntyä siihen, joka
lohduttavaisempi oli. Ja vaikka se varma tieto vahvisti ja elähytti
häntä, että sama Herra, johonka sydämensä luotti, oli kaikki saattava
hyvään ja onnelliseen loppuun, ei hän kuitenkaan voinut olla
levollisena Naomin tähden. Hän oli nousnut ylös niitä jyrkkiä
kallioita, jotka ovat Kuolleen meren länsipuolella ja niiltä katsoi hän
kaukaa siintäviä Jerusalemin temppelin tornein korkeita huippuja ja
kullatuita katon harjoja. Mikä on tuleva tämän kaupungin kohtaloksi?
Voiko hän tästä epäillä, kun hän muisti Jesuksen omat sanat ja
jalkojensa edessä oli näkyvä todistus siitä, että Herran sanat ovat
todet ja hänen rangaistuksensa eivät hairahda. Eikä kukaan muu voi
niitä välttää kuin Herran oikea kansa; saattoiko hän luulla Naomin
kuuluvan niihin, kun hänen isänsä oli vimmainen juutalainen ja tytär
suuresti isäänsä ihanteli? Ja kuinka on käypä rakkaalle sisarelle?
Tähän asti ei Rufo ollut mitenkään voinut häntä Jerusalemista tuoda, ja
jos Vespasiano nyt ryntäisi kaupunkia vastaan, on vieläkin
mahdottomampi saada Klaudian sieltä pois.
Marcello oli niin vaipunut näihin synkkiin ajatuksiin, ettei hän
vuorelta alasastuessaan huomannut mitä ympärillään tapahtui, ennenkuin
hän kuuli jonkun kiiruhtavat askeleet, joka tuli häntä vastaan ja kohta
näkikin hän miekan välähtelevän silmäinsä edessä ja kuuli samassa
ynseästi kysyttävän, kuka hän oli. Marcello säpsähti, mutta tunsi heti
Javanin ja arvasi hänen leiristä karanneen ja nyt olevan matkalla
maanmiestensä luo.
"Oletko Javani?" kysyi hän. "Pistä miekka tuppeen; minulta ei sinun ole
mitään pahaa pelkääminen. Mutta sano, minkätähden olet täällä?"
"Olen karannut vankeudesta, Marcello. Vapaus on jokaisen ihmisen ja
varsinkin jokaisen juutalaisen oikeus. Jos olisin täällä tavannut kenen
muun romalaisen tahansa, olisi kostonhimo tahi itsepuolustamisvaisto
saanut minun painamaan miekkani hänen rintaansa, mutta sinuun luotan."
"Minulta puuttuu voimia pakoittaakseni sinun kääntymään takaisin
leiriin, muuton sen kyllä tekisin, ehkä vastenmielisesti. Mutta sinä
olet juhlallisesti vannonut pysyväsi paalutuksen sisällä ja olet niin
muodoin rikkonut valan, jonka vannoit vartijallesi Klaudiolle. Anna
minun muistuttaa sinulle tätä valaa ja palaa takaisin leiriin."
"Mikä sitova voima on juutalaisen valalla romalaiselle?" vastasi Javani
halveksimalla. "Yhden juutalaisen elämä ja vapaus on enemmän arvoinen
kuin sadat lupaukset, ja juonilliset romalaiset eivät ole meiltä
ansainneet mitään luottamusta."
"Jokaisen miehen sana olkoon pyhä; kaikkivaltias Jehovah kuuli ja
merkitsi valasi ja hänen silmäinsä edessä olet tehnyt itsesi
syylliseksi väärään valaan."
"Mitä on Israelin Jumala sinulle, Marcello, ja minkätähden mainitset
hänen suuren nimensä sellaisella kunnioituksella?"
"Sentähden että olen oppinut tuntemaan Jumalasi kuninkasten kuninkaana
ja herrojen Herrana ja tiedän että kaikki meidän ajatuksemme, sanamme
ja tekomme ovat alastomana ja paljaana hänen silmillensä. Sentähden
pitäisi myös sinunkin, Javani, enemmän pelkäämän syntiä hänen pyhää
lakiansa vastaan kuin vankeutta ja kuolemaakin."
"Vaikkapa sinä, Marcello, olet oppinutkin tuntemaan totisen Jumalan,
niin Klaudio kuitenkin on pakana ja epäjumalain palvelija. Minä olisin
pitänyt valani juutalaiselle, mutta nyt minä olen vapaa ja arvostelen
vapautta siksi korkealle etten siitä luovu romalaiselle antamani
lupauksen tähden. Hyvästi Marcello; minä kiiruhdan Judeaan, ja kun
ensikerran tapaamme toisemme, niin tapahtuu se Jerusalemin muureilla."
"Kun olet päättänyt palata maanmiehiesi luo, niin erotkaamme kuin
ystävät", sanoi Marcello ja ojensi kätensä hänelle.
Javani otti sen käteensä kuitenkin epäillen Marcellon tarkoitusta, ja
peläten petosta tarttui hän toisella kädellänsä miekkaansa.
"Sinä et tunne minua vielä Javani," sanoi Marcello; "mutta minä toivon
että sen kerran tulet tekemään. Klaudia on isäsi huoneessa; ole veli
hänelle siksi kun voimme hänen luoksemme noutaa. Tervehdi häntä
sydämellisesti minulta ja vie samat terveiset sisarellesi, jota myös
sisarenani pidän. Sano hänelle, että Marcello tekee kaikki mitä voipi
heidän pelastukseksensa ja onneksensa, joita hän niin äärettömästi
rakastaa."
Javani tuli liikutetuksi.
"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua", sanoi hän. "Kyllä
vien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille
suuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin
onnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta,
niin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle."
Tämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen
katseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän
sinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen
tähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi
leirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman
vapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa.
Marcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin
suinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan
vastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion
puolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa
leirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion
puolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa,
minkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.
Sitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon
läheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli
Romasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta
keisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi
kapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan
sotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa
perästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja
yhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta
kun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa.
Jerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja
kaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla.
Mutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen
tuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi
etsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta
tuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta,
ja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano
pysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä
asianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon
anastamiseen.
Kun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan
Amatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän
Pellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana.
Amatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti
kaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi
päästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja
sitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.
Naomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan
äitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa
Jumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut
häväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän
vapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä
uskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa
kääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa
Jumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa
ei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi
sydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa
siinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen
kannettavaksensa antaa.
Mahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja
ystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen
perästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän
siinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt
muiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun
hän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla
äänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: "sinun
poikasi Jesuksen Kristuksen tähden." Samassa huomasi hän
muistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti,
kummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut
jättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt
salaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi
polvillensa ja sanoi:
"Isäni, minä olen ilmaissut itseni ennen kuin aioinkaan; minä olen
avuksi huutanut Herran Jesuksen nimeä. Älä hyljää minua, kun minä nyt
tunnustan olevani hänen arvottomin palvelijansa."
Sanoja ei ole tarpeeksi kertoa niitä tuhansia tunteita, jotka
liikkuivat Sadok'in sielussa kuullessansa tyttärensä avonaisen
tunnustuksen. Kauhistuksesta ja hämmästyksestä oli hän hetken
liikkumatoin. Sisällinen rakkaus esti vihan raivoon puhkeamasta, mutta
kaikki hänen kansansa vale-luulot ja koko hänen lahkokuntansa ylpeys
tukahdutti luonnollisen helleyden tunnon. Hän katseli Naomiin
silmäyksillä, jotka osoittivat katkeraa pettynyttä toivoa ja
halveksimista, ja voimattomana hillitä surua, joka kirveli sydäntänsä,
repäsi hän vaatteensa irrolle hänen vapisevista käsistänsä ja olisi
mennyt huoneesta, ellei Amatfiah olisi estänyt häntä.
"Sadok, minun veljeni", sanoi hän, "älä jätä meitä noin kiivastuneena.
Sinun pitää kuuleman minua, sillä minä olen velkapää kantamaan vihasi.
Täytyy tunnustaakseni, että sekä minä että vaimoni kuulumme samaan
uskoon ja vakuutukseen kuin Naomi, ja kun kuulimme, että hän jo useoita
kuukausia sitte oli tullut totuuden tietoon erään enin valistuneimman
ja armon saaneen Herran oppilaan johdatuksesta, kehoitimme me häntä
ilolla lujuuteen uskossansa ja tunnustuksessansa."
"O, sellainen houria kun olin", huudahti Sadok, "kun laskin aarteeni
niin kauaksi luotani ja hoidostani! Mutta kuinka taisin sellaista
odottaa omalta veljeltäni? Älä puhu minulle Amatfiah! Jos olisit
painanut väkipuukon Naomin rintaan olisit vähemmin minua sillä
loukannut kuin vuodatuksellasi hänen sieluunsa natsaretilaisen petturin
oppia. Hän oli minun ylpeyteni ja kunniani -- miksi on hän nyt tullut?
Kiroukseksi ja häpeäksi vanhemmillensa -- uskonhylkääjäksi, joka on
jättänyt ainoan totisen uskon -- häpeällisen uskonnon oppilaaksi,
huonoimman kuin epäjumalan palveleminen, perustettu petokselle ja
pahantekijän keksimä, joka ei voinut enempi itseään kuin muitakaan
pelastaa oikeudellisesta rangaistuksesta. O, Israelin Jumala kosta
suuren nimesi tähden, ja äläkä anna näiden Natsaretin petturein
vietellä lampaita lammashuoneestasi. Tuo minun lapseni takaisin
uskontoonsa ja vanhemmillensa, ja älä anna hänen olla kansansa
hylkääjänä ja Aronin su'un häpeänä!"
Sadok puhui innostuksella, mikä olikin hebrealaisen veren
ominaisuuksia. Hänen kätensä olivat kovasti kokoon puristetut, hänen
silmänsä säihkyivät tulta ja koko hänen olentonsa näytti vapisevan.
Salome silmäsi välistä häneen ja välistä tyttäreensä, jonka pää oli
painunut aina permantoon asti nöyristymisestä ja surusta. Äiti ei
tuntenut sitä surua, joka täytti isän sydämen; hänelle oli mahdotoin
unhoittaa, että Naomi, vaikkapa eksynytkin, kuitenkin oli hänen ainoa
tyttärensä, ja koetti nostaa häntä ylös kuiskataksensa hänelle
lohduttavia sanoja. Mutta Naomi ei tahtonut nousta ylös.
"O, äitini", sanoi hän, "eikö isäni ole kironnut minua? Anna minun
maata tomussa ja tuhassa siksi kun kuulen hänen peruuttavan ne
kauhistuttavat sanansa ja siunaavan lastansa."
"Ei hän sinua kironnut, Naomi; hän ainoastaan puhui surua ja vihaa
sinussa tapahtuneesta muutoksesta. Mutta sano hänelle, että taas tahdot
kuunnella hänen opetuksiansa ja unhoittaa eksymisesi, niin hän tulee
jälleen sinun helläksi ja rakastavaiseksi isäksesi. Minä rukoilen
puolestasi, eikä vielä koskaan hän ole minulta rukoustani kieltänyt."
Sadok ei saattanut katsoa vaimonsa kyyneleihin; hän tunsi itsensä
liikutetuksi, lähestyi häntä ja nosti hänen ylös, kun hän oli langennut
polvillensa Naomin viereen, ja sanoi:
"Sinun tähtesi, Salome annan minä tyttäremme horjahduksen anteeksi, jos
hän minulle lupaa, ettei milloinkaan enää nimitä natsaretilaisten
Jumalan nimeä ja taas noudattaa kaikkia tapoja ja seremonioita. Lupaa
minulle, Naomi, ja tule sitte taas syliini kuin rakas lapsi."
Sadokin malttavaisuus oli loppunut ja sydämensä luonnollinen hellyys
oli voittamaisillansa sen ylevän tyyneyden, mikä oli hänellä omituista.
Salome, Klaudia ja Deborah itkivät ääneensä ja suurella levottomuudella
odotti Amatfiah Naomin vastausta. Nuori nainen oli noussut ylös ja
seisoi hetkisen kelmeänä kuin kuolema. Taistelevaiset tunteet näyttivät
liikkuvan hänessä, mutta kerrassaan muuttuivat hänen kasvonsa juonteet
hiljaisiksi, mutta päättäväisen näköisiksi, ja hän kohotti päänsä.
"Isäni", sanoi hän, "te olette käskeneet minun luopumaan uskosta,
johonka olen kääntynyt sen vuoksi, että tiedän sen olevan toden.
Ennemmin voin kieltää puolipäivän auringon olevan valkeutta kuin
Jumalallisuuden kunnian ja loistoisuuden ilmestymisen Jesuksessa
Natsaretissa. Minun sieluni oli pimeä, sydämeni kova, luontoni ylpeä,
ja senvuoksi en tuntenut mitään lepoa; mutta kun kallis opettajattareni
kertoi minulle, kuinka Jesus jätti isänsä loistavan valtakunnan
astuaksensa maanpäälle ohjaamaan syntisiä elämän tielle, kantamaan isän
vihan synnin vuoksi ottamalla kaikkein ihmisten synnit ja kärsimään
kuoleman niiden tähden, kuinka hän astui isänsä luokse takaisin ja
siellä rukoilee puolestamme ja valmistelee uskovaisilleen ijäisiä
asunnoita -- kun kuulin sen, muuttui sydämeni. Minä nautin Jesusta
Vapahtajaani ja minun sieluni sai levon. En koskaan, koskaan jätä minä
häntä, joka antoi elämänsä edestäni -- enkä koskaan kiellä sitä nimeä,
jonka kautta ainoastaan toivon autuaaksi tulevani."
Aina sen mukaan kun Naomi puhui, lisääntyi viehätys hänessä ja hilpeä
punastus nousi poskillensa. Sadok ja toiset hämmästyivät hänen
olentonsa juhlallisesta vakavuudesta, eivätkä voineet olla
kummastelematta hänen viehättäväisyyttänsä ja vakavuuttansa. Amatfiah
iloitsi sentähden, että Naomi oli koetuksen kestänyt ja oli ylpeä siitä
että oli hänen sukulaisensa ja opettajansa.
"Suokoon Jumala, Naomi", sanoi Sadok vihdoin, "että kaikki nämä
lämpöiset tunteet ja tämä luja luonto olisi johdettu totuuden tielle.
Mene nyt kammariisi ja odota siellä siksi kun minä tulen luoksesi
aamulla tahi lähetän rabbini Joatferin. Jos sinä palaat uskontoosi ja
velvollisuuteesi takaisin, jääköön kaikki unhoitukseen, mutta jos sinä
pysyt luopumuksessasi -- o, Abrahamin Jumala, anna minulle silloin
voimaa käytellä pyhien lakiesi mukaan ja olla ensimäinen, joka tuon
tuomiolle heittolaisen omasta huoneestani."
Sadok jätti huoneen ja meni omaan erityiseen kamariinsa, missä hän
vietti yönsä rukouksessa rakastetun lapsensa edestä. Kukaan perheestä
ei mennyt levolle. Salome ja Klaudia jäivät Naomin luo, joka nyt oli
väsynyt ja uupunut sielun ponnistuksesta ja Amatfiah viipyi myöskin
saadaksensa kiihoittaa veljensä tytärtä rohkeuteen ja koettaa vaikuttaa
molempain toisten vakuutukseen. Jos Sadok olisi kuullut, mitä sinä yönä
puhuttiin hänen huoneessansa, olisi hän kohta siitä lopun tehnyt.
Amatfiah oli kaunopuhelias kun hän puhui Herrasta, johonka hän luotti,
ja Salome, luonnoltansa lempeä, oli jo hyvällä tuulella vihatuita ja
vainotuita natsaretilaisia kohtaan. Jos hänen miehensä olisi ollut
kristitty olisi hän ilman vaikeudetta ottanut hänen uskonsa, ja jos hän
vaan yksinkertaisesti olisi pysynyt Jumalan sanassa ja rukouksessa
hänen henkensä johtamana vakaisesti kysynyt totuutta, olisi hän pian
löytänyt sen ja säästänyt itseltänsä monta surua, epäilystä ja
murhetta, jotka tekivät hänen levottomaksi.
Klaudialla ei ollut niin monta valeluuloa voitettavana. Aika ja
miettiminen, Raamatun lukeminen ja Naomin kanssa keskusteleminen oli
vähitellen voittanut hänen hairahduksensa, ja kirje veljeltänsä,
jossa tämä sanoi jättäneensä kaikki pakanalliset Jumalallisuudet, oli
myöskin hänelle vakuuttanut, että kaikki ne olivat rukousta
ansaitsemattomat. Uskonsa ja vakuutuksensa puolesta oli Klaudia tällä
ajalla juutalais-nainen, ja Naomi ei ollut hänelle sanallakaan
maininnut muutoksesta itsessään sen vuoksi ettei heikontaisi hänessä
äsken herännyttä uskoa ainoaan totiseen Jumalaan. Nyt tuli Amatfiah ja
puhui Klaudialle Jumalan ainoasta pojasta, luvatusta Messiaksesta, joka
jo tullut oli, ja Naomi huomasi sittemmin kohta että Amatfiahin puhe
oli tehnyt syvän ja elävän vaikutuksen niin hyvin äitiin kuin
ystävättäreenkin, ja sydämellisesti rukoili hän Herraa, että hyvä
siemen saisi kasvaa ja kantaa hedelmiä ja että hän tulisi
välikappaleeksi johtamaan näitä molempia rakkaita olennoita
ijankaikkiseen elämään.