Ihan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi
ollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja
ystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona
viettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä
iltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi
sekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni
suorastaan Marian asuntoon.
Vanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: "Jumalan ja
Vapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni." Naomi kauhistui kun
tervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.
Juditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti
rauhoittamaan häntä.
"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi" sanoi hän ja tarttui hänen
käteensä, "saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme
läheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi
sille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan.
Maria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa
hairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli
peitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit
ymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää,
että Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan."
"Ah", huudahti Naomi, "nyt olen niin onnellinen kun en enää ole
yksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä!
Suokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni
myös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon
sieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan
puhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun
kiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon
teitä laupiutensa mukaan."
Pitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen
kristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille
oman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään
kääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä
kaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta
kristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran
veljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.
"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat", sanoi Juditha, "ovat
kristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla
ilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa
eläissä."
"Minä muistan hänen kuolemansa," sanoi Naomi, "ja aivan hyvin muistan,
että isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja
lujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja
petetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja
toivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu
Mesias -- niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä
Jakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt
huutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas -- hän olisi
tahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos
olisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria,
tunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä
miehistä!"
"Tunsin", vastasi Maria, "minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta
minun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat
nähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä -- minä olen nähnyt Herran
Jesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on
koko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa
loistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa
näkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi."
"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?" kysyi
Naomi.
"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta.
Muutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä
apostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys
siitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun
opetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin
minä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei
Johannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin
käsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja
odottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä
Kristuksen läheisyyteen."
"Hän siis elää vielä?" huudahti Naomi vilkkaasti.
"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien
seurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä,
jotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko
hänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut
sama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja
sekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia.
Se oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän
on."
"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän
uudestaan", huudahti Naomi. "Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän?
Kun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja
pessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman
ja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä
marttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa."
"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini", sanoi Maria
lempeästi. "Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria,
joka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan
voimaansa ja rohkeuteensa."
"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus", sanoi Naomi,
tuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. "Pietarin
kieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina
minua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen
luonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä."
"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta,
kehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin
siitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös
todistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta,
joka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena
tulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät
lujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän
antaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme
koskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on
varjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi."
Päivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja
Naomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla
uudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia
ryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat
ehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah,
joka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain
palvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea
käymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille
vaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi
päiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti
tämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja
Naomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen
maakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän
mukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän
sanoi ja se hänestä näkyikin.
"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle", sanoi
hän yhtenä päivänä Naomille, "sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on
polkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen
jalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä
korkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna,
jossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan
minun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni
sinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi
saanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani."
"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne
herätettiin kuolleista?" kysyi Naomi.
"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan,
olen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista
herättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta
ja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan
Jesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat
tappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan
pojan voimasta."
"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli
silmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?"
"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He
odottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet
siksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi
seuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja.
Sellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen
ensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta
Jesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein
käsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta
Eliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä
kyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin
kyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan
on Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen
kansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin
Herran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se
suloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon
murhetta ja vaivaa on tuleva."
"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan
tulossa?"
"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja
että ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen.
Hän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät
ennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä
kun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en
ole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on
tähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni
lopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan,
niin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo.
Epäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja
suokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua
tekemään samalla lailla."
"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun
siellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti
minua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo -- käyköön sitte
miten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän
itseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu."
"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta
meillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika
tulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun
tekemän pitää."
Vielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja
Naomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi
palataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri
lähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta.
Matkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti
hakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn
huoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin
viimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.
Kun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata,
ett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla,
ja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä
seuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien,
toivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja
seuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän
enää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi
tilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.
Sisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja
Naomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina
tuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö
oli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat
terveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan
täydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja
levottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin
monen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä
päivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi.
Kristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen
sydämensä.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä
hartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet
monen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille,
kun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä
rukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön
hiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei
juutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet
kiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä
pakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla
kiihoittaisi vastustajiansa.
Näissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi
innokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte
kun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut
tyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen.
Nyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä
kääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän
pahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen
mielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti
hän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli
kaikki asettava parhaimmaksi.
Kun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran
ehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä
ateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi
aikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja
Chrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja
voimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan,
nauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran
ehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin
nykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä
ensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista
ruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän
aterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin
meni hiljaisesti kotiinsa.
Naomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua,
kohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten
yksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka
ylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen
päähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa
rannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä
saamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille,
mutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä
antamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys
lahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat
samaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin
poika ei saattanut ilman saastumatta.