Hälinä kaupungissa ja uhkaavat vaarat ulkopuolella sitä, eivät vielä
olleet vaikuttaneet mitään asukasten tavalliseen elämään ja
askaroimisiin. Puu- ja viinitarhojen viljeleminen kävi kuin ennenkin,
ja Sadok'in puutarhassa Kidronin varrella hääräili Salome ja hänen
apurinsa Naomi. Klaudia ja palvelijattaret, aivan kuin ennen, vaikka
kuitenkin sydämessänsä oli synkkiä aavistuksia.
Kaikissa huoneellisissa askareissa oli Salomella parain apu
Deborah'ista, vanha uskottu palvelijatar, joka oli koko elinaikansa
ollut Sadok'in huoneessa. Hän oli imettänyt ja hoitanut molemmat sekä
Javanin että Naomin ja oli heihin niin mieltynyt että olisi mielellään
uhrannut henkensä heidän edestä, jos siitä olisi heille ollut hyötyä.
Samaten olivat nämät molemmat lapset sydämestänsä rakastuneet vanhaan
hoitajaansa, ja silloin oli Javani paraimmalla tuulella kun sai pitkän
ajan kuluttua vastaan ottaa ja palkita Deborahn hyväilyjä. Naomi oli
kuitenkin Deborahn koko elämän ilo. Tämän nuoren naikkosen hyvyys ja
Jumalan pelko oli hänellä ainasena puheen-aineena ja ylistettävänä; ja
puhuipa hän siitä Naomin kuullenkin aina siksi, että tämä nuori nainen
piti itseänsä parempana muita naisia. Äidin neuvot ja rangaistukset
eivät voineet Deborahn ylistyksien synnyttämää ylpeyttä masentaa; sen
oli masentava ja taivuttava Herran oma käsi, välikappaleilla, joita ei
kukaan vielä osannut edes uneksiakaan.
Eräänä päivänä lähetti Salome Deborahn asialle Bethaniaan, noin
neljännes penikulmaa Jerusalemista. Naomi lähti hänelle seuraajaksi, ja
kun olivat kulkeneet Kidronin ylitse ja viinitarhojen lävitse sen
rannalla, alkoivat nousta Öljymäelle. Täältä oli kaunis näköala alas
kaupunkiin ja täällä seisoi Vapahtajammekin kun hän itki Jerusalemin
yli ja ennusti sen hävitystä (Math. 23: 37). Tätä ennustusta ei Naomi
tuntenut ja sitä olisi hän halveksien kuunnellutkin kun oli pilkatun
ja ristiin naulitun Jesuksen natsaretista ennustama, jonka nimeä
ei hän koskaan ollut kuullut mainittavan muuna kuin petturina ja
pahantekijänä, vihatun Natsaretilaislahkokunnan ensimäisenä miehenä.
Mutta hän oli kuitenkin elävä silloin kun ennustus kaikessa
hirmuisuudessaan täytettiin.
Naomi ja Deborah olivat jo melkein mäen-huipulle pääsneet, kun
huomasivat vanhan vaimon istuvan tien vieressä. Kyyneleet valuivat
hänen silmistänsä katsellessaan mäen alla olevaan kaupunkiin, ja koko
hänen olentonsa osoitti niin syvää ja kalvavaa surua, että Naomi tunsi
itsessään syvällistä sääliväisyyttä. Kun tämä vanha vaimo, joka oli
halvassa mutta siistissä pukimessa, huomasi nuoren naisen uteliaat
silmäykset, koetti hän äkisti nousta ylös ikäänkuin välttääksensä
huomioa, mutta sauva, johonka hän nojautui, luisti hänen kädestänsä, ja
hän olisi langennut, joll'ei Naomi olisi kiiruhtanut ja ehtinyt sitä
estämään. Vanha vaimo kiitti ystävällisesti, otti sauvansa ja tahtoi
poikistua, mutta kun Naomi näki että hän oli matkalla Bethaniaan,
tarjosi hän kätensä selittäen että heillä oli sama tie käytävänä.
Deborah koetti tehdä esteitä ja huomautti Salomen käskeneen
kiiruhtamaan kotio, mutta Naomi ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka
kärsivät vastaan sanomisia. Hän käski Deborahn menemään yksin
Bethaniaan ja toimittamaan asian sillä aikaa kun hän pysähtyi uuden
ystävättärensä luona. Deborah myöntyi, kun hänestä ei ollut vaarallista
jättää lemmittyänsä yksin vanhan vaimon kanssa; mutta jos hän olisi
vähänkään aavistanut seurauksia siitä puheesta, joka hänen poissa
ollessaan tapahtui näiden molempain naisien kesken, ei hän millään
ehdolla olisi myöntynyt lähtemään.
"Tahdotteko sanoa minulle", sanoi Naomi ujosti, kun hän melkein pelkäsi
tuppauttua arvoa ansaitsevan vanhan tunteisin, "tahdotteko sanoa
minulle, miksi, hyvä äiti, olette niin murheellinen? Minusta on niin
ikävää nähdä teidän itkevän ja tulisin varsin iloiseksi, jos voisin
kuivata kyyneleenne."
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni", vastasi vanha vaimo liikutettuna;
"nämä olivat ystävällisimmät sanat, mitä moneen vuoteen on minulle
sanottu. Minä olen nyt vanha yksineläjä. Kaikki, jotka olivat minulle
rakkaimmat, ovat jo monta vuotta sitte kuolleet. Mutt'en sentähden itke
-- minä itken niiden tähden, jotka elävät tuolla alhalla luulotellussa
turvallisuudessa, eivätkä kavahda hävitystä, joka on heidän päällensä
tuleva."
"Kuinka? Hävitystä?" sanoi Naomi. "Oletteko siis yksi niistä, jotka
pelkäävät romalaisten valtaa ja uskovat, että me tulisimme jätettyä
heidän käsiinsä? Minun äitini niinikään pelkää samaa, mutta minä
en ole samasta mielestä. Minä uskon profeettain sanan, että Herra on
tuleva ja tappeleva pakanoita vastaan, kun ne kokoontuva Jerusalemia
vastaan. Hänen jalkansa pitää Öljymäellä seisoman, sanoo profeeta
(Zachar 14: 2-4); jospa eläisin sinä loiston päivänä, kun Messias tulee
tänne maan päälle!"
"Messias on jo tullut", sanoi vanha lempeästi ja juhlallisesti.
Naomi säpsähti ja katsoi hämmästyneenä seuraajatartansa.
"Kuinka!" huudahti hän melkein pelästyneenä; "oletteko te
natsarenilainen? Uskotteko te sitä galilealaista petturia, joka sai
ansaitun palkkansa kapinahankkeistaan ja petoksistaan?"
"Minä olen nöyrä Jesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan ainokaisen pojan
palvelijatar, Jesuksen joka on annettu synteimme tähden ja siitetty
vanhurskautemme tähden! -- Te, tyttäreni", jatkoi hän ystävällisesti,
nähtyänsä että Naomi miltei kammoen ja halveksien tahtoi vetäytyä
takaisin, "olette kasvatuksenne kautta oppineet pitämään meitä
halveksittavana ja erehtyneenä lahkona, joka oikeuden mukaisesti on
ansainnut sen halveksimisen ja rangaistuksen, mikä meitä on niin
raskaasti kohdannut, kun olimme jättäneet isäimme uskon ja selittäneet
uskovamme hänen, jotka ylimmäiset pappimme ja vanhimmat pitivät hirveän
kuoleman ansaitsevana, Herraksi Kristukseksi, luvatuksi Messiakseksi.
Mutta teidän käytöksessänne ja katsannossanne on sellainen avonainen
rehellisyys, että olen vakuutettu ereyksessänne pysymisen tapahtuvan
ainoastaan sen vuoksi, ett'ette tunne uskontomme perustuksia ja olette
totutettu luottamaan niihin vääriin huhuihin, mitkä ovat levitetyt
puhdistamaan elämän Herran murhaamista ja peittämään hänen ihmeellistä
kuolleista nousemistansa."
"Tiedän", sanoi Naomi, "sanotuksi, että hänen opetuslapsensa tulivat
yöllä ja varastivat hänen ruumiinsa ja sitte väittivät hänen
ylösnousseen. Mutta kuka näki hänen elävänä kuolemansa jäljestä
ristillä?"
"_Minä_", sanoi vanha. Silmäni näkivät hänen, kun opetuslapset olivat
hänen ympärillänsä; minun käteni koskivat hänen pyhään ihmiselliseen
olentoonsa, minun korvani kuuntelivat hänen suloista ääntänsä, sydämeni
uskoi ja oli lohdutettu. Olin yhdessä hänen murheellisten
opetuslastensa kanssa ylösnousemisen päivänä, kun olimme kokoontuneet
valittamaan hänen kuolemastansa ja kadonneista toivoistamme; pelkäsimme
juutalaisia ja olimme sen vuoksi salvanneet ovemme, ja kun istuimme
siellä kaikkein enin surussamme, silloin ilmaantui hän keskellämme ja
tervehti tavallisella tunnetulla äänellänsä: "rauha olkoon kanssanne."
Ainoastaan läsnäolijat voivat käsittää tunteitamme tästä
odottamattomasta ilmestymisestä. Mutta me emme voineet uskoa että hän
oli itse ruumiillisesti, sillä silmämme olivat peitetyt ja emme
muistaneet hänen sanojansa, kun hän oli sanonut meille, että hän
tapetaan ja nousee ylös kolmantena päivänä; me luulimme sen hengeksi.
Mutta hän näytti meille kätensä ja kylkensä, äskettäin teloittajain
naulain ja keihään lävistämät -- ja silloin iloitsimme, kun näimme että
hän oli itse. Minä näin hänen myös toisen kerran, kun hän otti leipää
ja söi meidän nähtemme, ett'ei enää ollut epäilemistä hänen
ylösnousemisestansa kirkastetulla todellisella ruumiilla. Ja kaikkein
viimeksi näin hänen kun hän vei opetuslapsensa Bethaniaan ja sitte, kun
oli kehoittanut ja vahvistanut heitä lupauksella ainasesta
läsnäolostansa, nosti hän kätensä ja siunasi heitä. Kun kaikkien silmät
olivat kiintyneet häneen, kohotti hän itsensä hiljaa ilmaan ja nousi
siksi kunnes pilvi otti hänen näkyvistämme. O, kuinka palavana hengestä
rukoilimme silloin meidän mennyttä ja koroitettua vapahtajaamme!
Ja kun me vielä lakkaamatta katsoimme taivasta kohti, seisoi kaksi
taivaallista sanansaattajaa meidän vieressämme loistavissa vaatteissa
ja sanoivat: "Te seisotte ja katsotte taivaasen. Tämä Jesus, joka
teiltä otettiin ylös taivaasen, on niin tuleva kuin te hänen menevänkin
näitte." -- Silloin tiesimme me, ett'ei hän enää näkyväisessä muodossa
tule maan päälle ennenkuin viimeisenä päivänä, ja me palasimme
Jerusalemiin, ilolla ja kiitoksella täytettynä."
"Sananne ovat kummalliset minulle", sanoi Naomi silmänräpäyksen
vaitiolon perästä. "En kuitenkaan saata uskoa, että kaikki nämä
kummalliset tapaukset olisivat todella tapahtuneet, vaikk'en usko, että
tahtoisitte minua pettääkään. Minun ei pitäisi kuunteleman teidän
sanojanne, ja isäni, joka on pappina pyhässä temppelissä, tulisi
pahoillensa, jos tietäisi minun haastelevan natsarenilaisen kanssa,
mutta minä tunnen selittämättömän halun saada enemmän kuulla
kristittyin Jumalasta. Näittekö useinkin Jesuksen Natsaretista ennen
hänen kuolemaansa? Tiedän hänen, opetuslastensa puheen mukaan, tehneen
monta ihmetyötä; meidän oppineet sanovat hänen ne tehneen Beelzebub'in
avulla, kuten noidat muinoin. Näittekö koskaan jotakin hänen
ihmetöistänsä?"
"Näin, lapseni; minulle osoitettiin armo, että sain olla näkemässä
yhden hänen laupiaamman ja suurimman ihmetyönsä. Minä olen Maria, sisar
sille Latsarukselle Bethaniasta, jonka hän kuolleista herätti, ja minä
näin veljeni nousevan haudasta Jumalan Pojan kaikkivaltiaasta
käskystä."
"Ah, kerro minulle, kerro minulle siitä", huudahti Naomi ihastuneena.
"Kyllä, sen teen mielelläni", vastasi Maria; "mutta tule, menkäämme
vähän eteenpäin. Minun veljeni haudalle ei ole tästä pitkä matka."
He nousivat ja menivät vähän matkaa eteenpäin menevää tietä pitkin
jyrkän vuoren rinnettä. Siellä ja täällä oli syviä halkeamia kalliossa,
ja yhden kohdalle niistä, joka oli leveämpi ja syvempi kuin muut,
pysähtyi Maria ja antoi Naomille merkin, että astuisi alas muutamia
harvoja astuimia, mitkä johtivat vähäiselle, tasaiselle paikalle sen
hautakammion suulla, jonne Latsaruksen kuollut ruumis oli haudattu.
Täällä istuivat he molemmat kivelle, ja yksinkertaisella,
koristelemattomalla tavallansa kertoi Maria vaarinottavaiselle Naomille
tapaukset, jotka ovat meille kerrotut Joh. Evang. 11: 1-45.
Kun Maria oli lopettanut, istui Naomi kauan vaipuneena hiljaiseen
miettimiseen. Viimein kohotti hän päänsä ja eloisa loisto hohti hänen
silmistänsä.
"Ah", huudahti hän, "onko mahdollista, että joku on voinut nähdä
sellaisia todistuksia hänen voimastansa ja hyvyydestänsä ja kuitenkin
pettämällä saattanut hänen vihollistensa käsiin? Kertomuksenne on
hämmästyttänyt ja kummastuttanut minun; olenpa melkein uskoa, että
todellakin hän oli Messias. Mutta minkä vuoksi hän sitte oli köyhä,
halveksittu, hylätty ja lopuksi ristiinnaulittu? Miks'ei hän musertanut
kaikkia vihollisiansa ja omistanut suurta voimaansa ja kohonnut
valtakuntansa Juudan kuninkaaksi?"
"Minulla, tyttäreni, kyllä on vastaus näihin kaikkiin muistutuksiin,
mutta ei nyt; minä näen seuraajattaresi tulevan ja itse olen väsynyt ja
uupunut. Jos joskus taas tapaamme toisemme, tahdon kernaasti uudistaa
puheemme ja koettaa saada sen vielä syvemmin teihin vaikuttamaan, kun
näen että sanani jo on koskenut sinun nuoreen sydämeesi."
"Jospa saisin useimmin tavata teitä ja enempi kuulla Natsaretin
Jesuksesta", sanoi Naomi. "Tiedän, ett'ei isäni sitä suvaitse, mutta
uskallan vastustaa hänen tyytymättömyyttänsä. Minä rakastan
vanhempiani, jotka ovat niin hyvät ja hellät minulle, ja en tahdo heitä
pettää missään muussa tapauksessa; mutta tunnen tämän koskevan sieluni
rauhaa, ja suokoon Jumala minulle anteeksi, kun koetan oppia tuntemaan
hänen tahtoansa."
Olemme sanoneet, että Naomi oli itsepäinen ja kiivas; hänen tunteensa
olivat palavat ja hillitsemättömät, ja yhtäpaljon kuin hän ennen
halveksi natsarenilaisia, kun hän ei tuntenut sitä herraa, jota he
rukoilivat, yhtä paljon hän nyt ihmetteli Marian puhumaa Jesusta ja
toivoi saavansa kuulla hänestä enemmän. Kokenut Maria näki selvästi,
että Jumalan Henki oli alottanut työnsä nuoren tytön sydämessä ja piti
itsensä velvollisena vastakin olemaan välikappaleena hänelle, vaikkeipa
hänen erehtyneitten vanhempiensa suostumustakaan voitettaisi. Hän
suostui senvuoksi vastaan ottamaan nuoren ystävättärensä, milloin vaan
hän pääsisi tulemaan, mutta pyysi hänen käydessään käyttämään
varovaisuutta, ett'ei vihamiesten vihaa sytytettäisi.
"Jää hyvästi", lisäsi hän, "ja olkoon Israelin Jumalan siunaus kanssasi
ja hänen poikansa Jesuksen Kristuksen armo ja rauha täyttäköön
sydämesi."
Maria nousi ylös ja Naomi puristi häntä kädestä, jota hän suuteli
hellästi ja kunnioittamisella. Sitte kävivät he hitaasti Deborahta
vastaan, jolla näytti olevan hyvin kiiru.
"Pelkään", huudahti hän tultuansa, "että olemme kauan viipyneet, mutta
tulin pidätettyä kauemmin kuin luulinkaan. Nyt täytyy kiiruhtaaksemme
kotio; Sadok varmaankin on pahoillansa, jos hän palaa temppelistä, eikä
löydä meitä kotona."
"Onko pappi Sadok isäsi?" kysyi Maria hiukan pelosta levottomalla
äänellä.
Hän tiesi Sadokin olevan kiivaan farisealaisen, joka kamoksui kristityn
nimeä, ja hän pelkäsi, että Naomissa äsken syttynyt usko tulisi kovasti
koeteltavaksi ja kenties sammutetuksi, jos Sadok saisi tiedon.
"On", sanoi Naomi, "ja olen ylpeä siitä, sillä mikä isä on niin hyvä ja
hellä kuin Sadok? Toivoisin teidän, Maria, tuntevan hänen."
"Jumala siunatkoon sinua", sanoi taas vanha vaimo, ja kääntyi samalla
ympäri sekä lähti käymään Bethaniaa kohden.
Naomi nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja kiiruhti kohta alas vuorelta
ja häntä seurasi vanha, uskollinen Deborah.