Seuraavana päivänä, kun edellä mainittu keskustelu tapahtui, oli suuri
ilopäivä Jerusalemissa. Silloin vietettiin Lehtimajan juhlaa, jolloin
esikoiset vuodentulosta vietiin polttouhriksi Herralle ja Israelin
lapset olivat iloiset Herran edessä, he ja heidän poikansa, tyttärensä,
palvelijansa, palvelijattarensa, leviitat, muukalaiset, orvot ja
lesket, kuin heidän porteissansa olivat (5 Moos. 16: 14). Tänä
juutalaisten kansallisjuhlana, joka oli yksi kolmesta, kun vuodessa
vietettiin, kokoontui Jerusalemiin kansaa kaikista Juudanmaan
kaupungeista ja kylistä niin paljon, että kaduilla oli ahdinko, vaikka
olot maassa olivat levottomat ja monta oli liittynyt kapinallisten
joukkoon Galileassa, tahi varustautui odotettavaan sotaan. Soittoa
kuului kaikkialla ja monet joukkiot nuoria miehiä ja naisia nousivat
temppeliin astuen juhlallisesti tahdissa samalla laulaen ihania hymniä
säestettynä psaltareilla ja harpuilla.
Naomin sydän riemuitsi ilosta ja koko siinä nuorukaisjoukossa, jossa hän
oli, ei ollut kenenkään askeleet niin kevyet, eikä kenenkään ääni niin
suloinen kuin hänen -- niin ainakin hänen äitinsä ja ystävättärensä
ajattelivat, jotka muitten seurassa menivät komeaan, loistavaan
temppeliin. Klaudia ei ottanut osaa seremoniaan, mutta kuitenkin tunsi
hän liikutuksen nähdessään tämän lukemattoman ihmispaljouden, joka oli
kokoontunut yhdellä sydämellä ylistämään Jumalaa ja uhraamaan hänen
alttarillansa esikoista äskenkootusta rikkaasta vuodentulosta.
Tämä pulskea temppeli, joka yhdisti linnan lujuuden pyhän huoneen
komeuden kanssa, oli Makkabealaisten ajan jälestä paljon suurennettu ja
kaunistettu ja muodosti nyt neliön, ottaen allensa koko vuoren huipun.
Vuoren jyrkät seinät olivat vuoratut mahdottoman suurilla kivillä ja
luultavasti ovat ne nämät suunnattoman suuret kivet, erinomaisen
hyvästi toisiinsa yhdistetyt, jotka saattoivat opetuslasten sanomaan
Jesukselle: "Mestari! katso, minkäkaltaiset kivet ja minkäkaltaiset
rakennukset ovat nämät!" -- Hirmuisen ennustuksen, jonka hän silloin
lausui: "Ei näistä jätetä kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta",
toteutuminen lähestyi, mutta sokeat juutalaiset eivät siitä tienneet,
eivätkä koettaneet nöyryydellä ja rukouksella vaaraa poistaa. Heidän
ylpeytensä ja parantumattomuutensa oli verraton ja semmoinen oli heidän
rangaistuksensakin tuleva. He eivät tahtoneet kokoontua laupiaan
vapahtajansa siipein alle ja katso -- heidän kaupunginsa oli autioksi
tuleva ja jo kotkat kokoontuivat saadaksensa raatoja repiä.
Mutta kuitenkin tämän yleisen turmeluksen keskellä löytyi vielä
muutamia todellisia Abrahamin poikia ja yksi niistä oli Sadok. Hän
seisoi alttarilla vastaanottamassa kansalta vakkoja, jotka sisälsivät
lahjoja, ja kun hän siellä seisoi, oli sydämensä täytettynä
sisällisestä kiitoksesta ja ylistyksestä Herralle, kaikkivoivalle.
Salome katseli häneen rakkaudella ja kunnioituksella ja Naomin sydän
tykytti anteeksi annettavasta ylpeydestä, kun nuorten kumppaniensa
kanssa kulki ohitse ja silmänsä kohtasivat hänen hellät silmäyksensä.
Naomi rakasti sydämestänsä molempia vanhempiansa, ja katseli isäänsä
ylenluonnollisena olentona, jonka tahto oli hänen lakinsa ja jonka
pieninkin sana hillitsi hänen hillimättömät ajatuksensa ja
uneksimisensa.
"Ah", sanoi hän äidillensä tavatessaan hänen taas pylväskäytävällä, sen
jälestä kun juhlakulku temppelipihan ympäri oli loppunut: "jos vaan
isäni olisi ylimäinen pappi tahi olisi jonkun lahkokunnan päällikkö
Jerusalemissa, niin vielä kaikki kääntyisi hyväksi. Hänen viisautensa,
rohkeutensa ja jalot omaisuutensa sovittaisi kaikki riidat ja rettelöt,
jotka nyt rikki repivät meidän rakkaan kaupunkimme, ja jos Sadok olisi
sotajoukkomme johtaja, niin pian kaikki romalaiset muureiltamme
karkoitettaisiin, jos uskaltaisivat niitä lähestyä... Melkein toivon
heidän pian tulevan, sillä silloin ainakin olisi loppuva nykyinen
riita ja eripuraisuus. Ah, äitini! Näen tämän komean temppelin
marmoripylväinensä ja kullatuine huippuinensa, näen sen kaunistetun
liiton ja jalokiviset koristukset. Mutta missä on se Jumala, joka
kerran asui kansansa se'assa, kunnioitettavana ja eroitettavana
kaikista muista? Hän on eronnut meistä ja sentähden pakanat niin
julmasti riehuvat meitä vastaan. Mutta hän on tuleva takasin -- Mesias
on tuleva takasin ja me saamme nähdä Jerusalemin koroitettavan kunniaan
ja loistavuuteen."
"Jumala sen suokoon, Naomi", vastasi hänen vähemmän herkkäverinen
äitinsä, "mutta myönnän, että joka kerta kun rukoilen tässä
temppelissä, valtaa minua surullinen aavistus, joka sanoo, että Jumalan
palvelus pian tulee keskeytetyksi ja tuli sekä miekka tekevät autioksi
meidän kauniin, rikkaan kaupungin. Pelkään vielä tulevamme vajoomaan
syvempään, kuin jo olemme vajonneet ja vielä saavamme syvemmälle juoda
Herran kostonmaljasta, ennenkuin sukumme synnit tulevat pois pestyiksi
ja Se, jota kaikki kansat odottavat, ilmestyy rakentamaan uudestaan
isänsä Davidin valtakunnan."
"O äiti, miksi olet niin pelkuri ja kuinka annat sellaiset ajatukset
täyttää sielusi? Eihän Jehovah koskaan antane pakanain riemuita hänen
valitun kansansa yli ja polkea jalkainsa alle hänen alttariansa?"
"Tiedämme, Naomi, että pakanallisten kansojen muinaisuudessa suotiin
valloittaa ja hävittää kaupunkimme ja temppelimme, ja kun nyt näen
kansamme jumalattomuuden ja uppiniskaisuuden Herraa vastaan, en saata
olla ajattelematta kauheain tuomioiden uudistamisesta, jotka jo ovat
kohdanneet tätä muinoin niin suosittua maata. Oletko unhoittanut ne
kauheat näöt ja äänet, jotka kaksi vuotta sitte, tämän julman sodan
alussa, herättivät niin paljon hämmästystä ja pelkoa; sen hirvittävän
leimuavan miekan, joka kaksitoista kuukautta häälyi kaupunkimme päällä;
sen kirkkaan tulen, joka makianleivän juhlalla ilmestyi alttarin tykönä
temppelissä -- ja vaskiporttien pyhän rakennuksen itäisellä puolella
itsestänsä aukeamisen, jotka suurella vaivalla vahdit uudestaan saivat
suljetuiksi? Moni ystävistämme otaksui sen merkitsevän Jumalan tahtovan
avata siunauksen portit, mutta Sadok ei sanonut niin. Hän oli paikalla
tämän hirmuisen tapauksen tapahtuessa ja tuli kotio synkkämielisenä ja
alakuloisena, sillä hän pelkäsi sen merkitsevän, että temppeli ei saisi
kauan olla turvassa ja että pakanat piakkoin särkevät portit."
"Mutta", sanoi Naomi, "varmaankaan ei isälläni enää ole semmoisia
pelkoja. Kuulen hänen kaikille puhuvan kehoittamalla ja hänen
lohdutuksensa antaa kaikille toivoa ja luottamusta."
"Niin, lapseni; isääsi innostuttaa oma rohkeutensa ja luottamuksensa
Jumalaan. Mitään onnettomuuksia ei suorastaan seurannut näitten
ennustuksien jälestä. Ja samoin, kuin useat veljistänsä, pitää hän nyt
vaaran olevan ohitse. Mutta minulla ei ole sama vakuutus; en koskaan
voi unhoittaa niitä merkkiä taivaalla ja uskoa, ett'ei ne olisi
ennustaneet mitään onnettomuutta, joka ei vielä ole kohdannut. Ja
katso, katso, tuolla tunkeikse joukon lävitse tuo hirvittävä,
salamielinen ihminen, joka sitte sodan alun on kaupungissamme ollut
kuin paha henki -- jopa jo silloin kun meillä vielä oli rauha ja lepo.
Ei mitkään uhkaukset, eikä rangaistukset ole saaneet häntä vaikenemaan,
ja nyt, kun olemme kokoontuneet viettämään Herran juhlaa ja ylistämään
hänen hyvyyttänsä, tulee Ananian poika häiritsemään meidän iloamme, ja
synkistyttämään jokaisia kasvoja".
Hänen tätä puhuessaan kulki tuo kamala henkilö väkijoukon lävitse, mikä
väistyi häntä niinkuin sitä, jonka paljas läsnäoleminen tuottaa
kirousta. Hän meni sille paikalle, jossa virkaatekevät papit seisoivat,
kohotti paljaat, laihat käsivartensa ja huusi niin kimakalla ja
läpitunkevalla äänellä, että kaikki sen temppelissä kuulivat: "Huuto
idästä -- huuto lännestä -- huuto kaikista neljästä tuulesta -- huuto
Jerusalemista. Ja temppelistä -- surkea valitus yljän ja morsiamen
ylitse -- huuto myös kaiken kansan ylitse". Sitte meni hän
temppelikartanon toiselle puolelle väkijoukkoon. Jokainen tunsi
väristyksen; jokainen ääni vaikeni ja jokaisen silmät kääntyivät
sinnepäin, minne onnettomuuden ennustaja meni. Ei yksikään käsi
kohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän
ensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei
suustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä,
vaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: "Voi, voi, Jerusalem."
Hän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri
kaupunkia huutaen: "Voi, voi, Jerusalem!"
Ennen kuin tällä kertaa temppelissä oleva ihmispaljous oli tointunut
siitä surullisesta, vastenmielisestä tunteesta, minkä hänen
ilmaantumisensa aina saattoi, oli hän laskeutunut vuorelta ja kulki nyt
melkein tyhjiä, autioita katuja, joilla vielä kauan kaikui hänen kamala
huutonsa. Hetken kuluttua hajosi kansa ja iloinen hälinä kaupungissa
vaikeni, kun jo ennen temppelipalveluksen loputtua kutsuttiin
ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat keskustelemaan erään tärkeän
sanoman johdosta, minkä juutalaisen sotajoukon päällikkö Galileassa oli
lähettänyt. Mutta tämän tärkeän sanoman täydelleen käsittämiseksi on
tarpeellista lyhyesti selittää Palestinan tilan ja suhteet tänä aikana
ja tapaukset, jotka tapahtuivat kapinan sytyttyä, mikä loppui tämän
onnettoman maan perinpohjaisella hävittämisellä.
Useampina vuosina ennen olivat juutalaiset koettaneet heittää päältänsä
romalaisen ikeen, mutta kaikki heidän liikkeensä olivat pian tulleet
tukahdutetuksi vereen. Heillä ei ollut liittolaisia eikä kunnollisia
johtajia ja heidän nimi-kuninkaansa Agrippa oli julkisesti mennyt
romalaisten puolelle. Ihme siis ei olekaan, että tämä kurja kansa näki
olevansa voitettu ja julmilta hallitsijoiltaan tomuksi poljettu. Mutta
romalaisien maaherrojen tyrannisuus oli siihen määrään julma, että
kansa uudestaan nousi kapinaan, ja v. 66 j.Kr., kun Floro oli
romalaisena maaherrana Palestinassa, syttyi viimeinen kapina, joka
loppui Jerusalemin hävityksellä.
Keisari Neroni sekä hämmästyi että pelästyi juutalaisten rohkeudesta ja
käski kohta Vespasianon -- yksi hänen taitavimpia sotapäälliköitänsä --
ottamaan ylipäällikkyyden Syriassa ja käyttämään tehokkaampia keinoja
kapinan tukahduttamiseksi ennen kuin ehtisi levitä ympäri. Vespasiano
lähetti poikansa Titon Aleksandriasta tuomaan viidennen ja kymmenennen
legionan, ja itse lähti hän kohta Syriaan, ja kokosi luoksensa tiellä
kaikki romalaiset sotajoukot ja apuverot alusmaista, mitä koota
saattoi.
Nämä romalaisten pontevat toimet pelästyttivät monta ja saattoivat
kiiruhtain heittäymään romalaisten armoihin; mutta useammat olivat
päättäneet tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Yleinen kokous
johtajien ja päälliköin valitsemista varten ylimmäisten kanssa
pidettiin Jerusalemin temppelissä. Juoseppi Gorioninpoika ja ylimmäinen
pappi Anania asetettiin hallitusmiehiksi kaupunkiin; Juoseppi
Mathianpoika (yleisesti tunnettu nimellä Josephus, historian
kirjoittaja) sai päällikkyyden Galileassa. Eleasar Simoninpoika, joka
oli ottanut toimekasta osaa ensimäisissä kapinaliikkeissä, ei saanut
mitään etevämpää tointa, mutta kun hän oli temppelivartijoiden
päällikkö, otti hän haltuunsa suuren osan aarteiston rikkauksista ja
voitti niillä kansan suosion, jota hän ei kumminkaan käyttänyt kansan
hyödyksi, kuten tuonnempana tulemme näkemään.
Josephus kiiruhti kohta virkaansa Galileaan, jossa sota ensin
odotettiin alkavan. Tärkeän pääkaupungin Sepphorin varustamisen jätti
hän kuuluisalle Johanille Giskalasta, rohkea, yrittävä ja toimekas
mies, mutta kavala ja petollinen; sittemmin hän tekikin vastoin kaikkia
kuvernöörin käskyjä ja toimia ja kiihoitti jo vireillä olevaa
eripuraisuuden tulta, siten häiriten voimakasta vastarintaa yhteistä
vihollista vastaan. Jotapata, Tiberia ja muutamia solateitä vuoristossa
lähellä Genetsarin järveä niinikään vahvasti varustettiin ja 60,000
miehinen armeija jalkaväkeä sekä lukuisa hevosväkijoukko koottiin.
Mutta juonikas Johan, joka ennen oli ollut hurjapäinen ryövärijoukon
johtaja, saattoi kaikki Juosepin viisaat tuumat tyhjiksi ja tämä
pitkällinen kiista päällikköjen kesken heikonsi paljon ryntäävää
vihollista vastaan käytettävää voimaa. Jerusalemissa varustettiin
sotaan toimekkaasti ja innolla; kaduilla ja torilla kuului aseitten
kalinaa ja tahdissa astumista, kun sotamiehet joukottain kulkivat
harjoituspaikoille. Ananian käskystä korjattiin ja varustettiin
kaupungin muurit; kaikenmoisia aseita valmistettiin ja ruokavaroja
koottiin siltä varalta, että kestäisi, jos kaupunki joutuisi
piiritykseen. Mutta täällä myös vallitsi riita ja eripuraisuus ja
kaupungin muurein ulkopuolella ryösti ja hävitti Simoni Gioranpoika
ryövärijoukkonensa. Anania lähetti sotajoukkoja häntä vastaan, mutta
pahantekijä pääsi pakenemaan Massada nimiseen kaupunkiin, josta sitte
kävi Idumeassa ryöväämässä.
Sellainen oli tila Judeassa ja Galileassa keväällä vuonna 67, kun
Vespasiano voimakkaalla joukolla tuli Antiokiaan ja yhdistyi siellä
kuningas Agrippan ja hänen armeijansa kanssa. Huolimatta Josephon
uhkauksista ja rukouksista olivat Sepphorin asukkaat antautuneet
romalaisille ja Vespasiano oli sinne asettanut suuren sotavoiman, jonka
päällikkönä oli Placido. Josepho oli turhaan koettanut takasin
valloittaa pääkaupunkia, mutta kun myös Tito oli yhdistynyt isänsä
kanssa, jonka sotaväki nyt nousi 60,000 mieheen, näki hän mahdottomaksi
tehdä vastarintaa avonaisella kentällä niin peloittavalle viholliselle
ja antoi senvuoksi kaikille maalaisille käskyn muuttaa asumaan
varustettuihin kaupunkeihin. Itse meni hän Jotapataan, vahvin ja tärkein
kaupunki kaikista Galilean kaupunkeista. Sinne riensi Placido
joukkonensa toivossa voida äkkinäisellä päällekarkauksella valloittaa
tämän linnan, mutta Josepho oli varoillansa ja rynnisti niin ankarasti
romalaisia vastaan, että niitten täytyi peräytyä. Tämä oli ensimäinen
etevin voitto, mitä juutalaisilla oli vielä ollut ja se lisäsi suuressa
määrässä heidän rohkeuttansa ja luottamustansa.
Tähän asti oli päävoima Vespasianon joukosta ollut toimetoinna, mutta
nyt päätti hän antaa sen rynnätä lopettaaksensa kapinan kerrassaan.
Sanoma tästä hämmästytti Josephon joukkoa, joka oli leirinsä Gorin
luona; odottamatta hajosivat sotamiehet joka haaralle, jättäen
päällikkönsä epäilykseen. Sen pienen joukon kanssa, mikä oli hänelle
uskollinen, täytyi hänen hakea suojaa Tiberian muurien sisällä.
Se oli kertomus näistä tapauksista kuin myöskin Gadaran valloitus ja
hävitys perustukseen asti, joka tuli Jerusalemiin lehtimajan juhlana.
Josepho kirjoitti, että oli joko lähetettävä vahva joukko Galileaan
tahi kerrassaan pantava kaikki aseet pois ja pyydettävä rauhaa. Mutta
niin erimieliset olivat jo eripuolueet keskenänsä, että kokous hajosi
pitkällisen ja kiivaan keskustelun perästä, tulematta mihinkään
päätökseen. Javani tuskastui, kun hän kuuli ettei väkeä ollenkaan
lähetetty Josepholle ja sanoi kohta aikovansa mennä vapaaehtoisena
sotaan. Tätä hänen päätöstänsä seurasi moni muukin. He lähtivät heti
ensimäisenä Josephon lähettilään seurassa; ja kerkisivät ilman
seikkailuja Tiberiaan niin hyvässä ajassa, että ehtivät yhtyä Josephon
joukkoon, joka oli päättänyt jäädä Vespasianon uhkaamaan kaupunkiin
Jotapataan. Muuan vakooja kertoi tämän romalaisille, joka heti,
voittaaksensa vaarallisen vihollisensa, lähetti Ebution ja Placidon
hevosväen kanssa piirittämään kaupunkia. Itse tuli hän seuraavana
päivänä, toukokuun 15 p. 67 koko voimansa kanssa ja asettui ympäri
kaupungin muuria. Erityisseikat nyt seuraavasta, pitkällisestä
piirityksestä täytyy meidän toistaiseksi jättää palataksemme Naomiin ja
hänen ystävättäreensä Jerusalemissa.