Aurinko vaipui hiljaksensa Sionin vuorta ympäröiväin komeiden
rakennuksien taakse, heittäen viimeisillä säteillään hohtavan loiston
temppelin marmorimuureihin ja kullatuihin tornien huippuihin, kun nuori
Naomi ja hänen ystävättärensä Klaudia lähtivät pappi Sadokin asunnosta
ja kulkivat pienen kauniin Siloe-joen vartta. He menivät Vesiportin
kautta ja tulivat uhkeaan hedelmäpuu-tarhaan, jonka itäistä reunaa
saarsi Kidronin oja ja eteläistä kasteli Siloe, joka täällä yhtyi
Kidroniin. Täällä istuivat he nauttiaksensa ihanan illan suloisuutta ja
katsellaksensa kaupunkiin pyhään, joka oli heidän edessänsä ehtoon
hiljaisuudessa.
"Naomi", sanoi Klaudia, "tämä rauhallinen hiljaisuus on suloista päivän
hyörinän ja pyörinän perästä! Kun isäni lähetti minun romalaisesta
leiristä teidän luoksenne tänne, toivoin pääseväni hiljaisuuteen ja
rauhaan, mutta entisen rauhallisuuden sijassa, joka asui näiden muurien
sisällä, jossa minä suurimman osan onnellisesta lapsuudestani teidän
luonanne olen viettänyt, tapaan nyt ainoastaan epäsopua ja kapinaa.
Rohkeuteni katoo ajatellessani näytelmiä, joita epäilemättä vielä
saamme nähdä. Kun Galilean kaupungit ovat valloitetut, niin varmaan
legionamme marssivat Jerusalemia vastaan ja mitä voivat joukkonne
Vespasianon sotilaille, vaikka kuinkakin urhollisia olisivat?"
"Emme teitä pelkää, Klaudia", sanoi tämä innokas juutalaisimpi ja hänen
mustat säihkyvät silmänsä säkenöitsivät tätä sanoessaan, "kauniin,
pyhän kaupunkimme ei milloinkaan pidä joutuman niiden villien, julmien
epäjumalan palvelijoiden käsiin. Suo anteeksi, Klaudia; vaikka he ovat
sinun maanmiehiäsi ja sinä olet kasvatettu heidän jumalattomassa
opissansa, sanon kuitenkin sisällisen vakuutukseni ja se on, että
meidän isäimme Jumala on puolustava meitä näitä pakanoita vastaan, eikä
salli niiden, jotka häntä eivät tunne, hänen pyhää temppeliänsä
uudestaan tärvätä ja häväistä... Niin", pitkitti hän, "kohta on Hän,
meidän hartaasti odotettumme, ilmestyvä kunniassa ja loistoisuudessa
pelastamaan lapsiansa sortajilta. Silloin pölkkyjä ja kiviä rukoileva
kansa ajetaan pois ja hänen omat valitut lapsensa ijäisesti
koroitetaan."
Naomin tavallisesti kelmeät kasvot kirkastuivat ja hieman punastuivat
puhuessaan näitä innostuksensa tunteita, samalla kun hän katseli yhä
synkistyvää taivasta sellaisella tunnon ilmauksella, kuin olisi hän
juuri sillä hetkellä odottanut saavansa nähdä Messian tulevan pilvissä.
Juuri usko tällä ajalla kohta tapahtuvasta Messian pikaisesta
ilmestymisestä oli sekä yleinen että lujasti juurtunut juutalaisissa,
ja selvä on, että tämä luja luulo myös suuresti kiihoitti heitä
kapinaan ja itsepintaiseen vastustukseen romalaisia vastaan.
Klaudia tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ystävänsä kiihkoisesta
tulisuudesta, mutta piti kuitenkin hänen toivojansa paljaina
haaveksimisina ja hetkisen kuluttua vastasi hän:
"Sinun villi-uskosi sokaisee ja pettää sinun ja sinä sen ohessa
unhoitat hetken vaaran. Sen sijaan kun heittäyt tuollaiseen mitättömään
haaveksimiseen, olisi kaikin voimin koettaminen isääsi, kun vielä aikaa
on, jättämään tämä kaupunki ja rukoilemaan Vespasianon laupeutta.
Sadok'ia pitävät viisautensa, vilpittömyytensä ja rohkeutensa tähden
suuressa arvossa sekä sinun oma kansasi että romalaiset; jos saisi
hänen ottamaan niin viisaan askeleen ja kehoittamaan maalaisiansa
samaan, seuraisi varmaan hänen erimerkkiänsä moni, ja ajattelepas,
Naomi, kuinka paljon sen kautta verenvuodatusta ja kurjuutta
poistettaisiin. Jos olisit nähnyt niin paljon sodan kauheuksia ja
vaaroja kuin minä, niin luulenpa, että myös sinunkin rohkeutesi episi
saattaa sellaista onnettomuutta rakastetulle kaupungillesi. Sodan
kaikkien kurjuuksien näkeminen myös varsinaisesti joudutti äitinikin
kuulemaa. Jos jumalat olisivat hänen ja minun suoneet silloin jäädä
Jerusalemiin, kun isäni kutsuttiin sotajoukkoon, ei minun nyt vielä
tarvitsisi itkeä hänen kuolematansa; mutta se oli hänen kohtalonsa ja
minun oli taipuminen."
Kyyneleet virtana valuivat Klaudian kauniista silmistä, kun hän puhui
rakkaasta äidistänsä ja turhaan haki hän rauhaa kylmistä filosofisen
opinmietelmistä, mikä oli kaikki, mitä pakanallinen uskonnon järjestys
tarjosi hänen lohdutukseksensa. Naomi koetti nyt, kuin usein ennenkin,
hänen tummassa sielussansa herättää uskoa kaikkivaltiaasen Jumalaan,
jonka valvonnalla kaikki hallitaan ja johdetaan, mutta hänen ystävänsä
oli niin perinpohjaisesti vakaantunut oman uskontonsa totuudesta, että
ei ollut niin helppoa saada häntä siinä horjumaan tahi houkutelluksi
kuuntelemaan halveksittua juutalaisoppia. Hän vaan alkoi taas puhua
sodasta ja, huolimatta Naomin närkästyneestä vastauksesta, väitti hän
olevan tarpeellista antautua romalaisen vastustamattoman ylivallan
alaiseksi.
"Klaudia", sanoi Naomi viimein, samalla nousten ylös ja ojentaen
kätensä kohden kaupungin korkeita valleja ja torneja, jotka nyt olivat
peittyneet myöhäisen illan varjoihin, "minä tahdon kymmenen tuhatta
kertaa enemmin hukkua noiden pyhien muurien alle, jos Jehovan tahto
niin on, että ne taas syöstään maahan, kuin elää ja nähdä kansani vielä
kerran romalaisten voittamana. Me olemme kerran jalolla kunnialla
heittäneet päältämme heidän ikeensä ja, niin kauan kuin vielä
hengitämme, emme koskaan taukoa vastustamasta heidän sortoansa ja
puolustamasta vapauttamme. Kummastelet innostustani, niinkuin sitä
nimität, mutta ole varma, että sama ajatus lämmittää jokaista Israelin
poikaa ja tytärtä, ja kun legionanne rynnistävät noita muuria vastaan,
joita on mahdotoin valloittaa, on vastaanottomme todistava isäimme
luonnon vielä Jerusaleminsa elävän".
"Sallikoon Jumalat meidän näkemästä taistelua," sanoi Klaudia
väristyksellä ja nousi samansa saattamaan ystäväänsä kotio; "minä
katuisin silloin pyyntöäni, kun pyysin isäni lähettämään minun tänne
eikä Caesareaan. Sydämeni veti minun luoksesi tänne, Naomi, ja minä
tiesin täällä löytäväni osanottavaisuutta suruuni. Isäni syvällinen
kunnioitus Sadok'ia kohtaan ja äitisi kutsumuskirjeet tekivät myös
päätöksen. Silloin myös ei ollut ajatustakaan sodan pitkittämisestä
tahi muuttamisesta Galileasta Judeaan. Jos Vespasiano antaa joukkonsa
rynnätä Jerusalemia vastaan -- jommoiselle isäni viimeinen kirje
vivahtaa -- isäni luonnollisesti tahtoo minun muuttamaan ystäväinsä
luokse Caesareaan, josta minä helposti pääsen Romaan, missä veljeni
Marcello vielä oleksii setämme Sulpition luona. Kaikista Marcellon
kirjeistä olen saanut vilkkaita kertomuksia pääkaupungin komeudesta ja
loistoisuudesta. Sieltä muuttaessamme Judeaan olimme molemmat niin
pienet, kuten tiedät, ettemme muista Roman näköä. Viimeksi kirjoitti
Marcello knhta saavansa paikan keisarillisessa joukossa ja silloin
varmaankin hän lähetetään tänne, jos sota pitkittyy. Hupaistahan on
saada nähdä rakkaan hyvän veljensä; etköhän sinäkin, Naomi tervehtisi
häntä tervetulleena? Olitte aina niin hyvät ystävät, kun hän oli täällä
ja kaikissa kirjeissään kyselee hän sinua ja lähettää sydämellisiä
terveisiä sinulle. Mutta ah, minä unhoitan, että hän tänne tultuansa on
vihollinen ja julma sota on eroittava nekin, jotka lapsuudesta ovat
rakastaneet toisiansa kuin veli ja sisar."
Molemmat naiset olivat nyt tulleet Sadok'in asunnolle ja Naomi oli
iloinen, että täten pääsi vastaamasta kysymykseen, joka koski häneen
enemmän kuin olisi tahtonutkaan ja ett'ei Klaudia sitä älyäisi.
Sadanpäämies Rufo oli monta vuotta ollut palkkasoturina Jerusalemin
karnisoonissa ja molemmin puoleinen yhdistys sekä toimensa luonteen
kunnioittaminen oli synnyttänyt todellisen ystävyyden hänen ja Naomin
isän, Sadok'in, välillä; vaikka viimeksi mainittu oli pappi ja erittäin
isäinsä uskoon kiintynyt, huomasi hän kuitenkin romalaisen sotilaan
jalat omaisuudet. Heidän perheensä pitivät ahkeraa kanssakäymistä
keskenänsä ja heidän lapsensa kasvoivat yhdessä. Naomi ja Klaudia
pitivät toisiaan kuin sisarina ja Marcello oli heidän ainainen
seuraajansa ja suojelijansa, kun he kulkivat ulkona kaupungin
ympäristössä. Vanhemmat kyllä huomasivat Naomin ja Marcellon
taipumukset toisiinsa ja heillä ei ollut mitään sitä vastaan, kun sekä
Naomi että Marcello vielä olivat lapsia. Mutta sen mukaan kun he
kasvoivat, suretti se Sadok'ia ja hänen rakasta vaimoansa Salometa,
joille oli mahdotonta ajatella tyttärensä naimiseen meneminen
epäjumalan palvelijan kanssa. Sellaista ajatusta ei myöskään
Naomilla ollut, joka koko nuoren sielunsa tulisella innolla rukoili
isäinsä jumalaa. Monesti oli hän koettanut kääntääkin nuoria
leikkikumppaniansa, mutta ainoa mitä hän voi vaikuttaa, supistui
siihen, että myönsivät Jehovalle, Israelin Jumalalle, jumalallisuuden
arvon. Siinä tapauksessa olisi Naomi ennen valinnut kuoleman kuin
mennyt yhteyteen pakanan kanssa, ja hän koetti vakuuttaa itsellensä,
että taipumuksensa Marcelloa kohtaan oli vaan ystävyyden tunne.
Mutta kun Rufo perheinensä kutsuttiin Jerusalemista ja Marcello
lähetettiin Romaan saamaan täydellisempää sotilaskasvatusta, havaitsi
Naomi sydämensä tyhjyydestä, että maallinen onnensa sangen paljon
riippui Marcellosta, ja hän päätti lujasti tukehduttaa rinnassansa
jokaisen ajatuksen, mikä koski Marcelloa. Siihen aikaan kun
kertomuksemme alkaa, oli Marcello jo ollut pois kaksi vuotta, ja Naomin
kiitosta ansaitseva ponnisteleminen oli niin onnistunut, että hän oli
mielessänsä voittanut tasapainon ja saattoi eloisuudella ja innolla
toimittaa tehtäviänsä. Hänellä oli luja luonto ja selvä ymmärrys, jotka
antoivat hänelle voimaa hallita tunteitansa, ja myöskin äitinsä, joka
oli hänen uskottunsa niin surussa kuin ilossakin, luuli hänen jo
tykkänään unhoittaneen tuon nuoren romalaisen.
Klaudian takaisin tuleminen Jerusalemiin Sadok'in huoneesen turvaan,
kun äitinsä kuoleminen teki mahdottomaksi oleskelemisen leirissä Rufon
luona, oli ilon lähde Naomille, mutta myös senkautta heräsi monta
haihtumaisillaan olevaa muistoa. Monesti hän mielihyvällä kuunteli
Klaudian kertomuksia veljestänsä, ja ystävällisiä tervehdyksiä häneltä,
mutta koskaan ei hän puhunut hänestä muuna kuin lapsuuden ystävänä,
jota varmaan ei hän enää milloinkaan saisi nähdä.
Ehkäpä myöskin erillaisuus Marcellon ja hänen oman veljensä Javanin
välillä oli hänen silmissään saattanut ensin mainitun omaisuudet
parempaan arvoon. Jo lapsena oli Javani ollut luonnoltansa julma ja
ynseä; hänen vallanhimoinen luontonsa oli usein synnyttänyt riitoja
hänen ja Marcellon kesken, joka aina puolusti niitä, joita Javani oli
sortanut. Naomin taipumus Marcelloon nosti hänessä mielikarvautta ja
kateutta; hän usein varoitti häntä ystävyydestä epäjumalan palvelijaa
kohtaan, ja Marcelloa vastaan ei hän säästänyt solvaussanoja, jotka
ehkä olisivat saattaneet loppua verisellä kahakalla, jollei sisaret
olisi väliin menneet.
Kun Javani kasvoi, niin pikemmin pahentui kuin parantui hänen häijy
luontonsa. Kaikkein enin sitä vielä lisäsi hurja uskon vimma
sielussansa; uskonnon pyhät opit eivät nöyryttäneet ja pehmittäneet
hänen sydäntänsä, vaan niiden varjossa tuli sydämensä kylmäksi, kovaksi
ja tekohurskaaksi. Isänsä Sadok kuului farisealaiseen lahkokuntaan ja
oli senvuoksi ankara ja tarkka kirkkomenois-la'in seuraaja. Mutta hän
ei kuitenkaan ollut sellainen tekohurskas, ulkokullattu farisealainen,
joista meidän Vapahtajamme seitsenkertaisesti lausui: "voi teitä!"
Ulkonainen tunnollisen tarkka lain-määräysten seuraaminen kyllä oli
vaikuttanut jossakin määrässä koko käytökseensä, mutta hän oli
kuitenkin rehellisesti hurskas ja nöyrä mies, joka yhtä useasti
yksinäisessä kammarissa vuodatti sydämensä rukouksessa kuin pappien ja
farisealaisten tavan mukaan seisoi ja rukoili katujen kulmissa ja
torilla.
Javani kilvoitteli myös ja miltei voitti isänsä lain kaikkein
pienimpienkin määräyksien tarkassa täyttämisessä. Hän teki kaikki
laissa määrätyt ja muistossa pidetyt pesennät; hän maksoi kymmenyksen
puutarhan mintuista, tillistä ja kuminoista, mutta, onnetonta kyllä,
häneltä tykkänään puuttui isänsä todellinen hurskaus; ja hänen
hillitön, ylpeä luontonsa oli syynä hellän äitinsä ainaiseen suruun.
Salome oli luonnoltansa paljon toisellainen kuin muut perheenjäsenet.
Hän oli lempeä, ujo ja myödenantavainen, ja miehensä johtikin
häntä kaikessa, mutta miehensä ollessa pois kotoa virkatoimilla
oli hän kykenemätöin hallitsemaan Javania ja Naomia; hänen
myödenantavaisuutensa olikin syynä moneen luonnevirheesen molemmissa
lapsissa. Naomin hellä rakkaus äitiinsä, luonnollinen jalous ja
oikeuden tunto tekivät, että hän ei vallattomasta vapaudesta, mikä
heillä oli, niin paljon pilaantunut kuin jäykkäluontoinen veljensä. Hän
oli sydämellisesti kiintynyt äitiinsä ja oppi häneltä hänen luonteensa
merkillisimmät puolet, hurskauden ja laupiuden, vaikka hän pontevan
sielunsa puolesta oli paljon äitiänsä etevämpi käsityksessä ja
toimekkaassa velvollisuuksien täyttämisessä.
Naomi oli vanhempiensa ylpeys ja ilo, ja heidän mielihyvänsä, joka,
vaikkapa vasten tahtoansakin, osoittivat hänelle, myös tavallansa
lisäksi katkeruuden herättämistä Javanin sydämessä. Naomi koetti kaikin
keinoin saavuttaa veljensä suosion, vaikka onnistui huonosti. Hän kutoi
hänelle mitä kauniimpia tupsuja hänen juhlapukunsa liepeiden
kaunistukseksi, samallaisia kuin Herra oli Moosekselle käskenyt, ja
jokaiseen tupsuun liepeessä hän kiinitti purpurasinisen nauhan
(4 Room. 15: 38). Hän kirjaili Raamatunlauseita valkeoille
pergamenttikaistaleille, joita Javani kantoi ajatelmina käärittynä
otsansa ja rannettensa ympäri, sen väärän selityksen mukaan, jonka
farisealaiset antoivat 2 Moos. 13: 9. Kun hän tuli kotio nyreänä ja
tyytymättömänä, oli Naomilla tapana ottaa harppunsa ja laulaa hänelle
laulun kuninkaallisen psaltari laulajan lauluista, ja usein vaikutti
laulunsa veljellensä saman kuin nuoren lammaspaimenen Sauliin;
pahahenki pakeni hänestä. Mutta ne eivät olleet parannus- ja
kiitos-psaltaria, joita Javani enin rakasti; riemu- ja voittolaulut
tahi ennustukset kostosta, joita on psaltareissa siellä ja täällä,
olivat enemmin yhtäpitävät nuoren juutalaisen mielen kanssa ja veivät
hänen sielunsa silmät nykyisestä surkeudesta tuleviin loistaviin
aikoihin, jolloin hänen kansansa kunnia olisi koroitettava ja
viholliset rangaistavat.
Sadok ja hänen oppineimmat virkatoverinsa kokoontuivat usein
varsinaisesti tutkimaan niitä kohtia pyhässä kirjassa, jotka selvästi
todistavat juutalaisten tulevasta onnesta ja messialaisesta
valtakunnasta kuin myös päästäksensä selville, voipiko pian odottaa
heidän tulevan kuninkaansa ja vapahtajansa tuloa. Javani oli aina
saapuvilla näissä kokouksissa; hänen innokkaat muistutuksensa ja
rohkeat arvaamisensa vaikuttivat, että vakavat ja luonnoltansa tyynet
rabbinit niiden johdosta toisinaan lausuivat mieltymyksensä ja
toisinaan moitteensa, kuitenkin aina suuresti kiittäen hänen
ahkeruuttansa ja intoansa Raamatun tutkimisessa. Hän oli syvällisesti
tutkinut vanhan testamentin kirjoituksia ja oli useammat niistä
jäljentänyt pergamenttikääryille, jotka siihen aikaan olivat kirjojen
sijaisina. Sadok'illa oli useoita kalliita käsikirjoituksia, sisältäviä
Vanhimpain Asetukset, joita farisealaiset pitivät yhtäsuuressa, jopa
milt'ei suuremmassa arvossa kuin Raamatun, ja näitä pergamenttikääryjä
tutkisteli Javani ahkeraan, saadaksensa kerran maailmassa kunnian
päästä Rabbin eli opettajan arvoon.
Tähän perheesen, jonka jäsenten luonteet olemme koettaneet kuvata, oli
Klaudia, pakanallinen tyttö, tuotu ja otettu kuin tyttäreksi. Lukijasta
ehkä tuntuu kummalliselta, että hänen isänsä, joka oli epäjumalan
palvelija, antoi hänen siten seurustella juutalaisten kanssa, mutta
asia oli, että Rufo oli epäjumalan palvelija kasvatuksensa puolesta,
eikä sentähden että hän olisi katsonut kumartamisen Jupiteria ja
Mars'ia järjellisemmäksi kuin Jehovan palvelemisen. Alituinen
sotapalveluksensa oli kääntänyt hänen huomionsa uskonnollisista
asioista ja hänestä oli itse asiassa sama, mille jumalallisuudelle
suurin kunnioitus annettiin. Ei hän tahtonut tyttärensä kääntyvän
juutalais-uskoiseksi ja mahdottomana pitikin hän, että tyttärensä
suosisi uskontoa, joka hänen mielestänsä oli sekä ankara että
naurattava; senvuoksi ei hän vastustanut tyttärensä harrasta halua
päästä äitinsä kuoleman jäljestä muuttamaan Jerusalemiin sellaiseen
perheesen, jota hänkin kunnioitti ja piti arvossa.