Niihin Kilijuvan kuuluks käöneehin viitakevaanuin anto oekeestasa
osviitingit ja riitingit rutakkolaesten rovastvaenoo Kuusveltti. Myö
kun oltiin viime kevätkelillä Ottulassa kinkerpuuhissa ja oekeen
uskolla ukoessa ja akoessa siinä seuvun sikjoehin sivussa yrkäeltiin
suaha selevee sanan mänöstä, niin se rovast aena alavarriisa semmosissa
pahimmissa pulumakkeissa ryöstäyt puhheilla sotkun selevikkellyin.
Erräässä eksyköhassa se sitten panneutu puhheisiin niistäe entisistä
ekjyytistä ja israjeelin pakopuuhista sieltä Vaaraoonin moanpaekasta.
Vuan sitte kerto, että jo katu se ekjyyttineesar ja jälestä läks ajjoo
ramuvammaan kaekkine sotakomppeenesa. Sill' ol ollu sitte semmoset
kummat kiessittii tae vaanut muvassasa, että ol kuppeehin semmosia
varrettomia viitakkeita vitastettu ja orriit eessä, ettei kun karskaata
kärriin kansa sakkeempaan sotakahhuun ja kuatu terriin miestä kun
lakovarista. Vuan ee eestännä nekkään, Seepaotti kun otti ja hukutti
Punaseen merreen koko meeningit kiessinesä ja kiessissä olioenesa.
Mikähän lie niistä rovastin rupatuksista mittäe meenaettu, vuan aenae
se Junnupetteriin uskolla uppos. Ne viitakevaanut rupes mielessä
myrräelemään; ja jo alako aatteluttoo, että elähän jos tässä oes
Kilijuvvaannii ne ekjyyttiin etevät kulukuneuvot ja pyyvykset pyvätä.
Mut' ei vielä vuan tullu ryhytyks reestoomaan niitä ruastelemmaan,
vaekka niin selevenä ol silimissä kangertelemassa unissa ja hereillä
niihin huamu ja pienemppii rakenne. Ee niät sattunna semmosta sottoo
Kilijuvan korpiin, joss' oes osanna ottoo ja sitte rynnistöö ja koettoo
sen rovastin kehumisen toen pohjoo. Iliman aekojaannii oes ollu vähä
ilikeetä immeesten ivvaelulta ajella, vaekka vuan niin kuin yrikkeeks
esmerkiksi kevvään lumista pistävässä perkkuuniityn pensaekossa.
Siitäpä vihollisen puutteesta ei tullu Junnupetter Juljaanallekkaan
julastuks mielesä myrreyttäjjöä, iteksesä vuan vetoe, että elähän kun
ottas' vuan nuo meejän suokorit ja ne pistäs riihrattaen niskaan ja
sitte sites puelkymmentä pitkee, viime heenäkelillä huonoks kallituita
kaeslaviitakkeita vetreillä vitaksilla kuppeille ja Perhon oekeen
kyntövaljaessa etteen, niin — mahtasko kuatumata kekkeillä eessä
ekjyytti tai muu muhameetti —!
Vuan aeka kuluk ja viitakevaanut alakovat hälävetä hankoomasta mieltä,
kunnekka kiännyttiin jo syyskesälle. Mut siilon ne saevat uutta onkoo
ne vaanuviitteet ja tos' niistä tulj, kun tullii.
Se johtuu siitä vanahasta riijjasta sen Kilijuvvan nuapurin,
Noosijaesen kansa. Siitä ijänikuisesta äpäreahosta. Kun niät
Junnupetter Juljaanan akaksesa otti, ja Juljaana män semmosesta
rikkaasta talosta Junnupetterin leepiin, niin se sae myötäjäesiksesä
muun muvassa siinä Kilijuvan kuppeella kyyhöttävän niittypalstan, jonka
toinen raja juoks' niihin Noosijaesten muahan. Ja vaekka olj vatkutettu
niille nuapurille hyvättii vueskauvet aejan ajusta, niin ei ollu apua.
Ja laskivat sitten hyväkkäät aena karjasa kaluammaan siihen vieraalle
vaenijolle. Renkpoejat ol usseennii nähneet, mitenkä vasikat ja varsat
aena rajapensaekon yl' ryöstäyvät ja lahmasivat luppoovan äpärteen kun
luuvvituks'.
Kun Juljaana tännäe heinaekana hok' kuulleesa Noosijaesten kelloen
äpärteessä kalakattavan, äkämysty Junnupetter julumimmillesä. Ee
virkkanna kuitenkaan sanaks' kelepoovoo kellekkään, vuan iteksesä
arentieras, että syötättä sennii äpärerosvot viimestä kertoo. Minä kun
tästä työntäön puuhan pittoon, niin vieläköön kellot kalajaa Kilijuvan
kejoella!
Siilon se silipas ne viitakevaanut tuas tottuuvella mieleen. Ja
Junnupetteristä passas tämä hetki niin helekutin hyväst' niihin
kokkeeluun. Tae jos ei just' aevan kun ekjyyttiin tavon, niin siihen
sorttiin. Junnupetter puulautu taas tuumaeluun ja — tek toen. Illan
hämärteessä hiip' ensin aettaan ja eht'ne kaislaterät. Niihin kansa
kiers' sitten rukkiin suojassa äpärteelle ja kyykkysissäsä painaltu
pensaekkoon. Siellä sitten syönty riitinkijään rustoomaan. Ite vaanut
pit' pottoo puuhista ja muuten muovata omasorttinen sotapyyvvink. Eht
vuan poletumman karjanpolun ja sinne vitoella sitel raatoja polun
varrelle. Oekeen vee suun muikeeks' kun silimäel vehkeitä valamiina.
Ja niissä puuhissa pittii niin hyvän ruppeeman, että kuul' jo, kun
Noosijaesesta herettiin iltalypsyltä ja laskettiin karja yösyötöile —
minnekkäpä muuvvalle, kun äpärteehen.
Taaksesa tuon tuostae mulukoellen ja suu silikissa sipsuttel
Junnupetter kottiisa. Moata pannessa vielä hyvästä mielestä hykkäöttel,
että Juljaana viereen vennäötessä vatkutti, että mikkään sitä nyt
hytkyttellöö. Vuan Junnupetter pit leepäläpesä kiinni ja vaepu pian
pehmeeseen unneen.
Uamulla siinä päevän ujjeessa ol hän jo jalakeella ja pirtin puolella
tiijustel, oesko viime pimmeen aekana sitä Noosijaesten kalakatusta
kukkaan kuultu. Ja kuultu ol. Koko yön ol äpärteeltä semmonen kilikatus
ja kalakatus kuulunna, että eekö lie ollu koko korp' puolen karjat
siellä pehnoomassa. Junnupetter sen kuultuvasa vuan hymäht', että eekö
tuonne niitä lie joku laama jiännykkii ja käsk poekasa ja renk' Reetun
kanssasa äpärteelle »körjoomaan muhamahoja», kuten naurusuussa sano.
Männessä vasta usko urkkosa poejille. Poejattii intoutuvat, että jop'
ol jupsaus Noossijaesille ja niin ol kiire, että Junnupetterin pist'
vihaks' kun jättee pyrkivät.
— On, on kellellään, huus poeka Petter ja puulaus pensaekkoon minkä
pohkeesta piäs.
— Kato ketaletta! Onpaan! riäkäs Reettu ja ryöstäys jälestä.
— Elä? O-onko montae? sae Junnupetter liähätetyks.
— Kolome, kolome on kellellään: Ruunisia kolome!
— Ruun —?
Siihen kerkes Junnupetterrii poekiin luo silimät puelmatkassa piästä.
Kahtoo älämäytti ensin, sitten sylykäs ja noetas.
— Persmala!
Reettu kumartu ensin yhen moassa makkoovan puoleen, sitten oekas ja
katast' kulumat koholla isännälle mulukoellen.
— E-eeköön oo meejän Pe-erho?
— Nii ja Liisu ja varsae? lisäs Petter.
Niihän n' ol Kilijuvan kaekki hevoset. Perho ol suanu suurimman raavvan
mahhaasa ja koepeesa. Varsa vielä vähä el' ja tamma Liisalla ol
takananen kerrassa poekki...
Tietää sen, mittee meenas Juljaana, hyvin ol jykkeenä ja Junnupetterin
pit' jututa koko se viitakevaanuvahinko — jost' ei ollu muuta hyötyvä
kun että sinä vuotena Kilijuvan kaekki piijat ja renk' Reettu muuttivat
osan vuespalakastasa »vaanuvarskengiks» ja Junnupetter ee kääny
kinkerissä ennee koko Ruusveltin elinikänä.